NAIMAJUTTU.
Vanhan puhemiehen kertomus.
Olen tuota ollut monenkinmoisia naimiskauppoja välittämässä ja monet paidat olen siitä toimesta päälleni pukenut, mutta enpä muista ennen sellaista liittoa solmineeni kuin tuo viimeinen, sen tehtaan sepän ja Anna Liisa Tenhuttaren. On niitä joitakuita kuulutuskirjoja tehty ehkä ilman minunkin apuani, mutta nämä eivät olisi varmaankaan ikipäivänä toisiinsa yhtyneet, jos en minä olisi ruvennut yhyttäjäksi.
Se seppä on aina ollut hyvin hiljainen ja liikkumaton mies ja hiukan vähäkuuloinen niinkuin tehtaitten sepät yleensä. Sanoi se siinä naulavasaran ääressä istuessaan ja kuumaa rautaa alasimella pyöritellessään joskus naima-asioitakin ajatelleensa, kun näki muiden seppäin vaimojen tuovan heille putelikahvia ja hän itse sai jäädä ilman, mutta ei ollut siitä tullut kenellekään puhuneeksi. Eukon se olisi saanut milloin tahansa, kun tiettiin hänellä olevan rahojakin takanaan ja muutoinkin oli siivoluontoinen mies eikä vähääkään viinaan menevä.
—Onhan noita tainnut välistä olla niitäkin tuumia, sain hänet kerran tunnustamaan, kun johdatin puheen näihin asioihin.
—Minkä tähden et ole sitten totta tehnyt? kysyin minä.
—Eihän tuota ole tullut asiaan asti tuumatuksi.
—Vaan nyt tuumataan! sanoin minä.
—Saaneepahan noita tuumatakin, vaan kukapa minusta enää huolinee.
—Jätätkö asian minun varaani, niin minä hommaan?
—Samapahan tuo lienee, jos jätänkin.
—Tuohon käteen! sanoin minä. Ei ole minulla nyt ennen mietittyä, mutta kun vartonet viikon, niin minä ensi pyhään mennessä mietin. Saanko miettiä?
—Mieti häntä!
Kun seuraavana sunnuntaina taas tulin tehtaalle, oli minulla jo morsian sepälle mietittynä.
—Vai jo on, sanoi hän, mutta ei ruvennut sen enempää kyselemään.
—Onhan minulla … on se Anna Liisa Tenhutar, joka toissa vuonna oli valttarilla palveluksessa. Tulit kai sinä sen tuntemaan?
—Lieneehän tuon joskus nähnyt kosken rannalla kävelevän.
—Mitäs arvelet?
—Mahtaisiko tuo huoliakaan?
—Jätätkö asian minun varaani?
—Saanenhan tuon jättää, sanoi seppä, ja silloin se oli asia sitä myöten valmis.
Tämä oli kesällä heinänteon aikaan. Oli minulla sitten syksymmällä käyntiä toisella puolen pitäjää, missä Anna Liisalla oli asuinpaikkansa ja jossa oleskeli sukulaistensa luona itsemiehinään pienessä kamarissa kankaita kutoen ja käsitöitä tehden.
Ajoin Anna Liisan asuinpaikalle, ja lieneekö siellä arvattu asiani, kun paikalla käskettiin kamariin ja pantiin pannu tulelle.
Kun oli kahvit ryypätty ja minä pääsin jäämään kahden kesken tytön kanssa, niin haastoin heti, missä hommissa olin ajamassa.
—Hupatahan pois! sanoi Anna Liisa eikä ollut uskovinaan.
—Totta se on, minkä olen sanonut, ja nyt saat sanoa hetipaikalla mielesi.
—Ei pidä pilkata köyhän lasta, esteli hän yhä.
—No, se ei ole pilkkaa eikä tyhjää puhetta, kun minä kerran liikkeelle lähden. Sano vain paikalla, paljonko tahdot kihloja … totta se on, sen saat uskoa empimättä.
—Jokohan mahtaisi olla totta.
—Sano, paljonko tahdot kihloja … tai ota tuosta, minkä haluat.
Ja minä väänsin viidensadan markan setelipakan Anna Liisan eteen pöydän nurkalle. Hetken vielä houkuteltuani otti Anna Liisa siitä viisikymmentä markkaa.
—Ota koko satanen! kehoitin minä.
—En ota …. on sitä tässäkin.
—No, kun sillä uskonet…
Ja silloin oli se asia sitä myöten valmis.
—Ja nyt ei muuta kuin alat laittaa vaatteitasi kuntoon, ja kun tulet ensi tammikuun markkinoille kaupunkiin, niin tulee seppäkin sinne, ja siellä pannaan kirjan päälle ja ostetaan sormukset.
Anna Liisa tulikin tammikuun markkinoille kaupunkiin, mutta seppää ei näkynyt, ei kuulunut. Minä tein kuitenkin varalta kuulutuskirjan valmiiksi, houkuttelin Anna Liisalta puumerkin, ostin hänelle sormukset sepän nimiin, ja erotessa sovittiin niin, että jos seppä pysyy puheessaan, niin kuulutetaan pääsiäisen aikaan ja helluntaina vietetään häät.
—No, minkä tähden et tullutkaan markkinoille morsiantasi näkemään? kysyin minä sepältä markkinoilta palattuani.
—Eihän tuonne tullut lähdetyksi.
—Aiotko peräytyä puheestasi?
—Mitäpä tuo peräytymisestäkään parannee.
—No, niinpä pane sitten sinäkin puumerkkisi tähän kirjaan,—ja minä vedin taskusta kuulutuskirjan hänen eteensä.
—Eikö tuo välttäne sillä, jos sinä panet.
—Itsesi se on pantava.
Hän pani puumerkkinsä, ja minä toimitin aikanaan kuulutuskirjat pappilaan.
Eikä se nahjus mieheksi tullut vielä kuulutuspyhänäkään omaansa näkemään.
—Miksi et tullut? kysyin taas.
—Uskonhan minä sen sillä, kun sinä olet sen nähnyt.
Mutta vihille sen kuitenkin piti itsensä tulla, ja tulihan se. Ja otti omansa kuin kanan orrelta. Eikä ole katumoiksi ollutkaan. Häät kun vietettiin helluntaina, niin jo oli loppiaisen jälkeen ristiäiset, ja siitä pitäen on tehty seppoja yksi vuoteensa ja välistä saman vuosiluvun nimiin kaksikin. Mutta ilman minun apuani olisivat jääneet nekin tekemättä.