TAITEILIJA JOKA OLI MAALANNUT PALJAAN NAISEN.
Hän herätti jo ensimmäisellä taulullaan tavallista suurempaa huomiota. Sekä sanomalehdet että yleisö ottivat sen suosiollisesti ja suojelevasti vastaan. Taulu kuvasi mökin pirttiä, jonka pöydän päässä istui vanha ukko verkkoa kutoen ja hänen vieressään penkillä polvillaan oli pieni tyttö opettelemassa lukemaan. Perä-ikkunasta näkyi talvinen maisema ja mäntymetsä, ja toisesta paistoi päivä sisään. Lattialla loikoi kissa nauttien lämpimästä, silmät tiirallaan. Ukon kasvot ja tytön kellanvaalea tukka olivat erittäin sattuvasti kuvatut, sanottiin. Tuollaista, noin perin suomalaista ja yksinkertaista maalausta oli harvoin ennen nähty. Varsinkin olivat suomenmieliset teoksesta innostuneet. Ensiksi oli taiteilija itse suomenmielinen, ja toiseksi oli aihe otettu kansanelämästä, jonka kuvaamiseen nyt oli viitottu tie ja jota tämä nuori maalari oli osoittanut niin peräti hyvin käsittävänsä. Joka paikassa puhuttiin hänen »Verkkoukostaan», ja siitä levisi valokuvia joka perheen albumiin.
—Se on kerrassaan mainio tuo teidän »Verkkoukkonne» sai hän kuulla, mihin vain tuli. Sillä on tavallaan sivistyshistoriallinen merkitys, se on palanen kansamme kulttuurihistoriaa. Emmekö pian saa nähdä jotain samanlaista uutta aihetta teidän siveltimestänne? Tuollainen verkkoukko…
—Ja se, mikä meitä kaikkia on miellyttänyt, se on teidän taiteenne puhtaus ja viattomuus … teidän henkilöittenne kasvoissa on suomalaisen luonteen yksinkertaisuus, ja maisemissanne on juhannusyön läpikuultava hienous.
Hän oli somanlainen, näppärä poika ja joutui pian seuraelämään pääkaupungin suomenmielisissä piireissä. Erään ylhäisen virkamiehen, kamarineuvoksen, tytär rakastui häneen ja hän tyttäreen. He menivät kihloihin, ja kihlaus mainittiin sanomalehdissä. Vanhemmat, jotka olivat ymmärtävinään taidetta—kamarineuvos oli taiteilijaseuran jäsenkin—olivat hyvin ihastuneita tulevaan vävypoikaansa ja hänestä hiukan itserakkaasti ylpeät. Siitä koitti köyhälle pojalle hauska aika. Kesäkaudet maalaili hän tulevan appensa maatilalla ja vietti siellä huoletonta elämää. Arvostelijat olivat näkevinään, että hänen taiteensa, yhä enemmän syventyessään kansaan, samalla hienoni joka kerta, kun hän pani jotain näytteille. Kaikki hänen taulunsa kuvasivatkin sisämaan luontoa ja olivat pieniä ja sieviä, usein idyllisiäkin. Hän oli osannut antaa yleisölle juuri sitä, mitä se kaipasi, ja hän sai koko joukon jäljittelijöitä.
Oli kuitenkin eräs taulu, joka ei miellyttänyt esteetikoita eikä yleisöä. Hän oli maalannut pesurannan, jossa naisia seisoi laiturilla vaatteita karttuamassa. Siitä murahdettiin sanomalehdissä, sillä erään pyykkiä pesevän naisen jalat olivat—hiukan liian paljon paljaat. »Hän on mennyt yläpuolelle polvia juuri sen verran, kuin olisi pitänyt pysyä niiden alapuolella», muistutti pisteliäästi eräs kirkollinen lehti. Se ei muuten sanonut ollenkaan tuntevansa tuossa realistisessa taulussa taiteilijan hienoa, ihanteellista katsantotapaa.
Tuo arvostelu häntä suututti ja sai hänet pitkäksi aikaa pahalle tuulelle. Hän oli luullut, että tätä hänen mielestään voimakasta taulua tervehdittäisiin edistysaskeleena hänen taiteessaan. Tuo väkevä, ruskea ihonväri naisten käsivarsissa, jaloissa ja puoleksi paljaissa rinnoissa—sitä oli hän erityisellä huolella tutkinut ja pannut koko kykynsä ihomaalauksen vaikeuksia voittaakseen. Hän halusi laajentaa alaansa, käydä käsiksi vaikeampiin, totisempiin tehtäviin eikä aina »uinailla idylleissä», niinkuin hän sitä selitti.
Hän oli juuri samaan aikaan hakenut matkarahaa Pariisiin ja saanut sen. Mutta oli niitä, jotka suoraan sanoivat olevansa arvelevalla päällä, tulisiko tämä matka olemaan hänelle hyödyksi.
—Kunhan sinä et siellä menettäisi ihanteellisuuttasi, arveli kamarineuvos hänelle,—ottaisi liian paljon vaikutusta noista ranskalaisista realisteista. Sinä et ole koskaan tehnyt etkä luultavasti tule tekemäänkään mitään niin todellista, mutta samalla niin ihanteellista kuin tuo sinun »Verkkoukkosi». Minä olen kuullut niiden, joiden arvosteluun minä panen suuren arvon, lausuvan samaa pelkoa kuin minäkin tuon »Pesurantasi» johdosta. Toivokaamme, että sinä saatat nämä epäilyksemme häpeään.
Ottaessaan vastaan valtion matkarahan oli hänellä tunne, että hän sai sen ikäänkuin sillä ehdolla, että hänelle annettiin samalla anteeksi tuo hänen satunnainen hairahduksensa.
* * * * *
Pariisissa viipyi hän kaksi vuotta. Kaikki kotimaisen taiteen harrastajat kyselivät uteliaina hänen töistään ulkomailla, ja sanomalehdissä näkyi tuon tuostakin otsakirjoituksen alla »Suomalaisia taiteilijoita Pariisissa» tietoja hänestäkin. Milloin työskenteli hän Cormonin, milloin Julienin, milloin Bonnat'n atelieessa.
Hänellä kuului sitä paitsi olevan tekeillä uusi, suuri maalaus, jonka aihe oli otettu Kalevalan Aino-tarusta. Hän kirjoitti siitä morsiamelleen innostuneita kirjeitä, joita luettiin kaikille perheen tuttaville ja joista nämä toimittivat sanomalehtiinkin otteita. »Ainon olen kuvannut sillä hetkellä, kun hän heitettyään
hamehensa haapaselle, kenkänsä vesikiville
aikoo antautua uimaan. Kaikki toverini ovat tätä tauluani kehuneet ja sanoneet, että se tulee olemaan parasta, mitä koskaan olen tehnyt. Aihe ei ole mikään uusi, mutta luulen käsittäneeni sen aivan omalla tavallani. Etupäässä olen tahtonut saada esiin tuon myytillisen olennon täydellisen viattomuuden, hänen neitseellisen puhtautensa. Saavat ne pitkän nenän, jotka pelkäsivät minun kadottavani täällä oman katsantotapani. Se on täällä vain vahvistunut.
Olivathan he aina sanoneet, että hänestä tulee jotain suurta! Ja he levittävät, tämän tulevan suuren miehen tulevat sukulaiset, tietoja siitä, miten taulu edistyy, kuinka se kohta joutuu näytteille asetettavakssi.
Sitä odottaessaan viimeisteli taiteilija teostaan eräänä päivänä ylhäällä Pariisin Montmartressa. Ikkuna oli auki ulos bulevardille, jossa puut puhkesivat lehteen, ja huone täynnä tuota suloisen pehmoista Pariisin ilmaa ja valoa. Hän oli melkein juovuksissa tyytyväisyydestä ja innostuksesta. Hänen matkansa ei ollut hukkaan mennyt. Hän oli suorittanut vaikeimman koetyön, minkä voi maalarin tehtäväksi asettaa. Hän oli maalannut alastoman naisen ruumiin. Hän oli saanut esille ihon kauneimmat, hienoimmat vivahdukset, ja nuo arimmat, sinisimmät verisuonet ne oikein kuultivat hipiän alta.
Pari toveria istui atelieessa hänen maalatessaan.
—Juuri tuohon ihon käsittelyyn nähden voisit sinä kilpailla minkä ranskalaisen mestarin kanssa tahansa.
—Se, mikä tuossa sinun Ainossasi minua kuitenkin eniten ihmetyttää, sanoi hänen ystävistään toinen, on se, että vaikka se on ihan alaston ja vaikka se on noin realistisesti maalattu eikä ruumis ole mikään ihanneruumis vanhaan malliin, vaan suomalainen talonpoikaistyttö, niin se ei tunnu kaipaavan lehvääkään verhokseen. Itsetiedottomuuden viattomuus, se on verrattomasti kuvattu ei ainoastaan kasvoissa, vaan koko ruumiissa.
Syntyi kuitenkin pieni väittely katselijain kesken.
—Mutta mitä sinä luulet niiden tulevan tästä kotona sanomaan?
—Kuinka mitä?
—Se haukutaan siellä maan tasalle.
—Ja miksi?
—Siksi, että se on noin ihan ilkialaston…
—No, mutta helvetissä, sehän on juuri hienointa taulussa! Sen pääajatus!
—Tottahan sen minä käsitän, mutta luuletko, että ne pöllöt siellä kotona?—Vai mitä arvelee itse maalari?
Maalari ei virkkanut mitään, hän vain tarkasteli loitommalta tauluaan, vihelteli ja oli tyytyväisen näköinen.
Jo muutamia päiviä ennen kevätnäyttelyn avaamista kertoivat pääkaupungin sanomalehdet, että uusi taulu on saapunut ja että itse taiteilijakin näinä päivinä on odotettavissa kotimaahan.
Hän tuli, hänet nähtiin pian Esplanadissa ja Kappelissa täydellisesti pariisilaistuneena ja uusissa muotivaatteissa. Heidät huomattiin ja heitä osoiteltiin, kun hän morsiamensa kanssa esiintyi. Tuttavat, jotka heitä tapasivat, sanoivat jokainen:
—Ja se sinun uusi taulusi, sehän kuuluu olevan jotain erinomaista.
Tulee olemaan todellinen nautinto saada sitä nähdä.
Kun hän oli saanut taulunsa hyvin asetetuksi, vei hän sitä ensiksi katsomaan morsiamensa ja tämän vanhemmat. Hän tuli heitä kotoa noutamaan, ja aikomus oli pariisilaiseen tapaan palata sen jälkeen Villensaunalle syömään aamiaista.
Hän kuljetti heidät suoraa päätä suuren taulunsa eteen.
—Tässä tämä nyt on!—Mitä te siitä arvelette?
Hän näki morsiamensa punastuvan ja tunsi hänen kätensä laukeavan käsivarrestaan. Rouva pyörähti vihaisella liikkeellä hänen puoleensa.
—Onko tämä taulu sinun maalaamasi?
—On.
Silloin ei ollut rouvalla muuta sanottavaa kuin tuima:—Hyi! Tule pois,
Hanna! Tämä on suorastaan hävytöntä!
Ja hän veti tyttärensä ulos ovesta.
Maalari kiiruhti jälestä ja koetti pidätellä, mutta hän ei saanut heitä pysähtymään.
—Tämä on häväistys koko perheelle … jos minä olisin voinut vähääkään aavistaa … kuuli hän vihastuneena muristavan alhaalla rappusissa.
Hänen täytyi antaa heidän mennä, ja hän palasi takaisin näyttelyyn.
—Mutta mitä tämä kaikki merkitsee? kysyi hän kamarineuvokselta, joka hiukan hämillään vetäytyi pois taulun äärestä, jota hän oli ihan kehyksen ääressä tarkastamassa.
—Kuinka sinä voit panna näytteille tuommoista … mitä sinä luulet ihmisten tulevan tästä kaikesta sanomaan?
—Minä vähät välitän siitä, mitä ihmiset sanovat!
—Aiot siis antaa sen seista siinä?
—Tietysti!
—Siinä tapauksessa saat itse vastata seurauksista!
—Niin teenkin!
—Niin no—minun täytyy nyt mennä. Ja kamarineuvos meni samaa tietä.
Hän oli kuin puulla päähän lyöty. Se oli »Pesuranta» ja murina noista paljaista jaloista, joka nyt tuli takaisin ja jonka hän ulkomailla oli kokonaan unohtanut.
—Mutta onko siinä sitten mitään loukkaavaa?
Hän kääntyi tarkastamaan tauluaan. Aino seisoi siinä päin katsojaan ja laskeutui veteen, seisten suorana ja tosin ihan alastomana, mutta puhtaana, kylmänä ja kiihottomana, hiukan aamukylmässä väristen ja luoden silmänsä haaveksien ulapalle.
—Voisiko se olla mahdollista, että ne tuosta alastomuudesta olisivat loukkautuneet? Olisivatko ne todellakin niin alkuperäisellä, niin poroporvarillisella kannalla?
Hän koetti heitä ymmärtää, mutta kun hän ajatteli, millä tavalla häntä oli kohdellut hänen morsiamensa, niin peruutti hän päätöksensä mennä häntä noutamaan ja pyytämään selitystä.—Olkoon, se on hänen asiansa!
Koko sen päivän ja seuraavan yön kuohui hänessä vastustushalu. Vasta seuraavana aamuna meni hän appelaansa, harmistuneena ja ainoastaan muutamia tunteja nukuttuaan, ja pyysi saada tavata morsiantaan.
—Hän on sairas mielenliikutuksesta, vastasi äiti, otti hänet juhlallisesti vastaan salissa ja pyysi saada tehdä hänelle muutamia kysymyksiä.
—Sano minulle, onko tuo taulu maalattu luonnosta?
—Onneksi löysin pitkän hakemisen jälkeen mallin, joka sopi minulle erinomaisen hyvin.
—Hän on seisonut noin ikään edessäni?
—Kuinkas muuten!
—Nehän ovat ne mallit siellä Pariisissa…?
—Mitä tarkoitatte?
—Sinä kyllä ymmärrät, mitä tarkoitan…
—No, ja mitä sitten?
—Se oli vain se, jota tahdoin tietää…
—Ettekö todellakaan käsitä taidetta tämän enemmän?
—Jos tuo on taidetta, niin kiitän Jumalaani, etten sitä käsitä…
Hanna parka!
Hän meni toisesta ovesta ulos, ja hänen miehensä tuli toisesta sisään.
Hänellä oli aamulehdet käsissään ja hän heitti ne eteensä pöydälle.
—Oletko lukenut, mitä nämä sanovat sinusta?
—Olen lukenut … että voidakseni jotain tuollaista kuvata on minun mielikuvitukseni täytynyt saastuttua Pariisin porttoloissa … minun on täytynyt turmella kaikki hienoimmat aistini … että sellaistako olen siellä valtion varoilla tutkinut, että se on pornografiaa … sikamaista … että olen askel askelelta mennyt taapäin siitä, kun »Verkkoukon» maalasin, ja nyt olen auttamattomasti ojassa … että olen pilannut hienoimman kotimaisen aiheen… Mutta minä sanon, ettette te kykene arvostelemaan, mikä on kotimaista … ja minä sanon, ettei se minua edes voi suututtaa, että se on niin peräti typerää, niin kaikkea järkeä vailla, ja se on juuri se, joka on saastaista, eikä minun mielikuvitukseni.—No, ja sanokaa minulle sitten kerran, mikä teitä loukkaa minun taulussani!
—Mutta onhan hän ihan alaston…
—Ettekö ole sitten ennen nähneet paljaita ruumiita maalattuina?
—On niitä nähty, on niitä nähty meilläkin, mutta ero on suuri … katso mitä taulua tahansa, niin ovat ne kuitenkin osaksi verhotut … häveliäs taiteilija vetää aina eteen milloin lehvän, milloin vaatteen liepeen, mutta siinä sinun maalauksessasi ei ole riepuakaan … mikä esti sinut olemasta yhtä häveliäs kuin kaikki muutkin…
Häntä suututti niin, ettei hän enää voinut pidättää itseään, hän tarttui hattuunsa, nakkasi lehdet lattialle ja huudahti pilkkahymy huulillaan:
—Ja jos minä olisin ollut häveliäs, niin olisitte te olleet sitä hävyttömämmät! Jos minä olisin vetänyt lehviä eteen, niin olisitte te niiden alle kuitenkin tirkistäneet!
—Tarkoitatko sinä minua?
—Te ette ole sen parempi kuin muutkaan.
—Kuinka sinä uskallat! Ulos minun huoneestani!
Oli se ehkä tapahtunut liian pian, arveli hän kadulle tultuaan.
—Mutta parasta se oli, että sain puhua suuni puhtaaksi!
Harhailtuaan hiukan palasi hän asuntoonsa. Siellä oli kirje morsiamelta ja rukkaset.
»Jos sinä minua todellakin oikein rakastit, et olisi tuottanut vanhemmilleni ja minulle tätä häpeää. Pitihän sinun tietää—»
Hän puristi kirjeen palloksi kourassaan, ojensi pienen, hoikan vartensa, niin että se näytti muuttuvan yhdeksi ainoaksi kimmahtavaksi jänteeksi, puristi nyrkkiä ylös ja huusi:
—Minä vielä näytän tälle tyhmälle maailmalle, minä häikäisen heidät, minä pakotan heidät pyytämään anteeksi, minä lyön heitä silmille koko sivistyneen maailman mielipiteellä … minä muserran heidät.
Ja hän piti sanansa. Hänen kostonsa oli siinä, että hänestä tuli yksi maansa ensimmäisiä maalareita. Kun ulkomailla joskus puhutaan hänen kotimaastaan, puhutaan samalla aina hänestäkin.
Ja samalla kaikissa niissä elämäkerroissa, joita hänen muotokuvansa mukana on ollut ulkomaan suurissa kuvalehdissä, kerrotaan tuo juttu niistä lehvistä, joita hän »ei ollut vetänyt eteen».