UROTYÖ.
»Kasvaako maine tanterella vaan, jot' uljaan urhon veri kostuttaa, ja eikö aseetonkin toisinaan voi miehuutt' osoittaa?»
Muistui mieleeni nuo sanat, kun näin sanomalehdissä lueteltuina ne päivät, jolloin ylioppilaskirjoitukset ovat suoritettavat. Sen johdosta tulin taas ajatelleeksi ylioppilaskirjoituksia eräänä kevännä noin kymmenen vuotta sitten muutamassa pikkukaupungin lyseossa.
Ylioppilaskirjoituksilla oli siihen aikaan suurempi merkitys kuin nyt, sillä kirjalliset kokeet olivat paljoa tärkeämmät kuin ne nyt kuuluvat olevan. Niistä riippui enemmän, niitä arvosteltiin ankarammin, ja suulliset tutkinnot olivat sivuasia. Elleivät kirjoitukset onnistuneet, oli kokonainen vuosi menetetty. Sattuipa sairaus tai muu pahoinvointi, ei ollut tilaisuutta opinnäytteen suorittamiseen syksyllä niinkuin nyt. ja vuoden menettäminen tuntui tuolla iällä siltä kuin olisi koko elämäkin jo menetetty.
Se, joka on ollut mukana, voi ymmärtää, mikä merkitys oli noilla neljällä päivällä ja niistä varsinkin kahdella, jolloin suoritettiin vaikeimmat aineet: latina ja matematiikka. Ja kun tavallisesti hyvä matematikko oli heikko latinassa ja päinvastoin, niin huippenivat vähintään kahdeksan vuoden harrastukset yhteen ainoaan päivään, yhteen ainoaan rupeamaan. Tuntui siltä kuin olisi taisteltava kaksintaistelu tulevaisuuden kanssa. Taistelu ankara ja tuima kaikkia niitä vartioita vastaan, jotka seisoivat paratiisin portilla välkkyvät miekat käsissä.
Ne olivat opettajat, jotka olivat voitettavat. Oltuaan vuosikausia hyviä ystäviä, milteipä tovereitakin, jotka soivat meille kaikkea hyvää maailmassa, jotka eivät koskaan näyttäneet mitään niin hartaasti toivovan kuin meidän parastamme, olivat he yht'äkkiä muuttuneet verivihollisiksemme. Meistä rupesi näyttämään, että ne juuri olivat esteinä onnemme tiellä. Pieni suvaitsevaisuus heidän puoleltaan, parin minutin ystävällinen silmäily ulos ikkunasta—ja koko luokka olisi yhteisin voimin päässyt yliopistoon. Sillä suullisista tutkinnoista olisi kyllä suoriuduttu, jos ei ennen niin syksyllä.
Mutta mitä he tekivät? He tekivät kaikki voitavansa tätä »yhteistyötä» estääkseen. Kuultiin heidän varokeinoistaan, joita he yhteisessä kokouksessaan olivat miettineet. Vahtimestari oli saanut määräyksen asettaa pulpetit sylen päähän toisistaan. Ulkohuoneeksi määrätystä luokkasalista suuren salin vieressä oli käsketty kantaa ulos kaikki huonekalut, jottei niihin voitaisi mitään kätkeä sinä ainoana aikana, jolloin opettaja ei voinut kulkea oppilaan kintereillä. Jottei voitaisi juomaan mentäessä kulkea ohitse ja sivumennen heittää jotain toverille, oli kukin määrätty saamaan pulpetilleen oman vesikarahvin, joita rehtori oli käynyt pari tusinaa lainaamassa eräästä kauppapuodista.
Mutta jos opettajat valmistautuivat, niin valmistauduttiin sitä mekin. Meistä oli hullu koko tämä tämmöinen järjestelmä, joka asetti onnen nojaan taitavimmankin oppilaan arvostelemisen. Se oli arpapeliä, jossa meille tehtiin mielestämme vääryyttä ja jossa ei omatuntomme estänyt meitä tekemästä samalla tapaa. Mitä kaikkia nerokkaita tuumia keksittiinkään! Meilläkin oli istuntomme, joissa syntyi aatteita toinen toistaan älykkäämpiä. Meillä oli tiedossamme taitavat temput entisiltä ajoilta, meillä oli käytettävänä vanhoilta tovereilta saadut neuvot ja heidän saavuttamansa kokemus niiden onnistumisesta. Kuinka naurettiinkaan niiden vartiain typeryyttä, jotka kuljettivat sanakirjain kansiin kätkettyjä latinan käännöksiä miehestä mieheen, jotka kaatoivat itselleen vettä karahviineista, joiden pohjaan oli gummilla kiinnitetty kolme ratkaistua probleemia sisältävä paperiliuska ja joiden nenän alla pienistä, kouraan mahtuvista silkkipaperivihkoista luettiin kaikki tarvittavat matemaattiset kaavat ja yhtälöt, mitkä vaaran uhatessa hieno kautsukkinauha veti hihan sisään takaisin!
Mutta ne olivat vanhoja nuo, eikä niihin ollut luottamista, sillä voisihan tapahtua, että sanakirjoja kiellettäisiin lainaamasta, niinkuin oli kielletty käyttämästä yhteistä juoma-astiaa.
Mutta meillä oli uusia ja parempia. Sirkkelejä, lyijykyniä ja veitsiä ei varmaankaan osattaisi epäillä, ja niiden varret ja päät voisi tehdä ontoiksi ja täyttää torveksi kierretyllä paperilla. Ynnä muita samanlaisia, joita en tahdo siksi mainita, että ne ehkä vieläkin ovat— ammattisalaisuuksia.
Melkein jokainen epävarmempi oppilas oli käynyt liittoon jonkun taitavampansa kanssa. Ja voitosta varmoina meistä suurin osa odotti uusien keksintöjen käytäntöönpanoa. Viimeksi mainittuun aputapaan: sirkkelin lainaamiseen, oli turvautunut kaksi ystävää—minä kutsun heitä Anttilaksi ja Manniseksi—jotka ensimmäiseltä luokalta viimeiselle olivat istuneet »polvi vasten polvea», jotka olivat päättäneet, maksoi mitä maksoi, tulla ylioppilaiksikin samalla kertaa, mutta joista toinen, Manninen, pahasti pelkäsi matematiikkaansa.
Opettajat olivat kuitenkin olleet ovelampia kuin mitä olimme aavistaneetkaan. Tullessamme suureen saliin, jossa pulpetit seisoivat rivissä kaukana toisistaan, saimme kuulla, ettei minkäänlainen lainaaminen ole oleva luvallista ja että jos jollakulla ei ole tarpeellisia työkaluja ympyräin piirustamiseen, saa hän käyttää niitä, joita on opettajain pöydällä.
Manninen punastui, ja Anttila puri hammasta.
Kun laskettavat esimerkit oli luettu ja kukin alkanut, juhlallisen hiljaisuuden vallitessa, hakea helpoimpia yhtälöitä ratkaistakseen, näin minä, että Anttila, joka oli luokan paras laskumies, noin tunnin kuluttua jo alkoi kirjoittaa vihkoonsa. Hänellä oli siis ainakin kolme esimerkkiä valmiina, ja kun muutkin aineet olivat häneltä onnistuneet, voi hän pitää itsensä varmana ylioppilaana.
Mutta Manninen, hän oli tulipunainen, hän katseli arasti ympärilleen ja pureskeli hermostuneesti kynänsä päätä… Ja aika kului, puolet siitä oli jo tuhlautunut, ja toinen puoli kai tulisi menemään samaa tietä…
He istuivat sylen päässä toisistaan, ei mitään mahdollisuutta näyttänyt olevan toverilla toverin pelastamiseen varmasta häviöstä. Opettajista kulki toinen edestakaisin lattialla ja toinen istui kateederissa silmälasiensa takaa uhrejaan väsymättömästi vartioiden.
Silloin tapahtui se, mitä minä tahtoisin nimittää urotyöksi ja jonka vertaista ei ainakaan liene monta koulukepposten sankaritarustossa.
Olen saanut neljä esimerkkiä valmiiksi, olen varma siitä, että ne ovat oikein ratkaistut, ja leväten laakereillani nojaan minä selkää tuoliini mukavassa asennossa. Silloin huomaan, että Anttila, joka istuu edessäni, antaa merkin Manniselle. Tämä vie varovasti kätensä nuttunsa taskuun ja levittää sen suuta suuremmaksi. Anttila ottaa oikealla kädellään jotain liivinsä taskusta, kätkee sen kouraansa ja kaataa vasemmalla vettä lasiinsa. Opettaja on tuskin mennyt ohitse ja toinen kateederissa sattumalta katsonut kelloaan, kun näen Anttilan tarttuvan vesilasiin ja vievän sen huulilleen, samalla kuin toinen käsi, joka riippuu hänen kupeellaan, tekee nopean liikkeen kalvosesta, ja hiukan suhahtaen lentää valkoinen pieni käärö Mannista kohden sellaisella taidolla, että se tehtyään pienen kaaren ilmassa pudota tupsahtaa suoraan hänen taskunsa pohjaan.
Anttila tyhjentää vesilasinsa suurella melulla.
Opettajat ovat samassa taas paikoillaan, mutta teko on tehty, ja turvallisesti lepää kymmenpennisen ympärille kääritty paperiliuska onnellisen koulupojan taskussa, josta hänen on helppo ottaa se esille ja kirjoittaa kolme ratkaistua probleemia vihkoonsa.
Heitto oli onnistunut. Mutta jos se ei olisi onnistunut, jos käärö olisi kilahtaen pudonnut lattialle, josta opettajat olisivat kiiruhtaneet sen korjaamaan,—niin, silloin olisi ollut hukassa sekä autettava että auttaja. Ja hän tiesi sen, tiesi, mikä vaara häntä uhkasi ja että hän pani alttiiksi kahdeksan vuoden ponnistukset, kenties koko tulevaisuutensa. Ja kuitenkin hän teki sen!
Kun kirjoitusten loputtua oli kokoonnuttu yhteiseen viftiin, pidettiin
Anttilalle puhe, jonka leikillisenä aiheena oli sanat:
»Kasvaako maine tanterella vaan, jot' uljaan urhon veri kostuttaa, ja eikö aseetonkin toisinaan voi miehuutt' osoittaa?»