HIRVI JA VOIMAVAUNU.
Maantie kulki suorana kuin rautatielinja vaaroilta soille ja soilta vaaroille, läpi talottoman, metsäisen erämaan. Laskimme kesäisenä yönä voimavaunussa loivaa, harvaa petäjikkörinnettä, kun yht'äkkiä keksimme edessämme suolla, lähellä maantietä, saarekkeen reunassa, kaksi hirveä, kummankin haapaansa kolomassa. Toinen oli suurempi, nähtävästi emä, toinen pienempi, vaikka jo täysikasvuinen sekin. Hiljensimme vauhtia päästäksemme näkemään niitä niin läheltä kuin mahdollista. Kone sulkeessa hiipi kumikäpälä hiljaa kuin kissa öisellä polulla. Tuli näreikkö eteen ja sulki hetkeksi suon näkyvistämme. Kun pääsimme sen peitteestä, oli toinen, suurempi, kadonnut. Toinen ei vielä ollut saanut meistä vihiä, koska jyrsi puutaan yhtä rauhallisesti kuin äsken. Vaunu liukui alas tasaiselle maalle ja pysähtyi melkein hirven kohdalle. Ei vieläkään se meitä huomannut. Kerran nosti se päätään, vainusi ilmaan kuin toveriaan etsien, sai luultavasti rauhoittavan selon siitä, minne tämä oli mennyt, ja jäi. Maantien vieressä kasvavan vesakon yli me näimme sen, mutta se ei nähnyt meitä.
Nähdä automobiilista hirvi! Katsella maantien nopeimmasta metsien nopeinta, maantien uusimmasta kummituksesta metsien vanhinta kummaa, sen muinaismuistoa, satain tuhansien sukupolvien takaista, jonka esi-isät ehkä olivat nähneet mammutin tällä samalla suolla katkomassa kerppuja lehdosta tuolta aarnion raidasta, silloin kun he itse koloivat haapaa toisella rinteellä. Joka ehkä vieläkin viidassa märehtiessään joskus saattoi horrostelevain aivojensa pohjimmaisista kätköistä löytää kuvan liikkuvasta kalliosta ja kuulla sen sisästä kuin maanalaisen rummuttavan äänen. Miksei sellainen muisto voisi säilyä jossakin hirven takimmaisessa tietoisuudessa, koska hevonen korskahtaa vainutessaan suden, jota ei koskaan ole nähnyt, ei se eivätkä sen esi-isät monessa polvessa.
Mutta hirvi alkoi käydä levottomaksi, lieneekö sitten sattunut sieraimiinsa bensiinin hajua, vai oudoksuiko toisen katoamista.
—Toitahuta hiukan, kuiskasi toverini.
Painoin merkinantotorvesta pienen ammahduksen, Mutta sen sijaan, että hirvi olisi pelästynyt ja loikannut metsään, näytti se ilostuvan, pyörähti ja jäi katselemaan meihin päin.
—Vielä kerran, hiukan kovemmin.
Hirvi vastasi äänellä, joka olisi voinut olla voimavaunun ääni, ja alkoi, pää pystyssä, juosta meitä kohti. Suo lotisi, pensaikko lakoili ja eläin seisoi maantiellä edessämme. Samassa kun se oli keksinyt meidät, törähti voimavaunun torvi kaikkein karkeimpansa, ja vaunu pantiin liikkeelle. Hirven takaruumis painahti alas kuin jäniksen, joka on keksinyt metsästäjän, ja jälilleen pyörtäen syöksi se takaisin suolle ja oikaisi parasta karkuaan sen halki toiselle rannalle. Me puhalsimme menemään.
Hirvi oli nähtävästi luullut voimavaunun ääntä emonsa kutsuksi. Sitten se oli huomannut erehdyksensä. Konevaunu ei ollut hänen emonsa, vaikka sillä oli sen ääni. Mutta mikä se sitten oli? Minkä käsityksen hän vei mennessään siitä, minkä oli nähnyt: mustasta, kiiltävästä kummituksesta, joka oli siinä, missä äidin, äänestä päättäen, olisi pitänyt olla? Luuliko hän, että emo oli muuttunut siksi, minkä hän näki? Joku kuva oli sen silmänpohjaan täytynyt jäädä siitä, mikä siihen oli sattunut. Jos silmänpohjan saamat kuvat ja näkemykset siirtyvät perintönä toisesta toiseen, niin varmaan siirtyy silloin sekin, minkä kohtaus konevaunun kanssa oli synnyttänyt. Syvempää uomaa aivoihin tuskin voinee uurtua. Voimakkaampaa sysähdystä ne tuskin voinevat saada. Mahdollisesti saapi tuo ja saavat hänen jälkeläisensä useinkin vielä kohdata voimavaunun, joten sen kuva yhä tarkistuu ja syventyy suvun muistoon. Kenties tottuvat he tyynesti ja rauhallisesti jonkun matkan päästä katselemaan niitä, jotka ammuvat niinkuin hirvet, mutta eivät ole hirviä. Katselemaan voimavaunua nämä, niinkuin heidän esi-isänsä mammuttia ennen. Satain tuhansien vuosien kuluttua, kun voimavaunu on hävinnyt sukupuuttoon, hirven jälkeläiset vielä elävät. Ainoa kuva, mikä konevaunusta silloin on olemassa, on ehkä se, joka jonkin hirven takimmaisesta tietoisuudesta tunkee esiin, kun se yöllä puoleksi torkkuen märehtii haavankuorta, jota se päivällä oli kolonut. Me menemme tässä, mahtavina, selkäkenossa katoamistamme kohti. Meidän ainoa muistomme elää filmikuvana hirven silmässä, joka meitä kauhistuen pakenee. Hyvä niinkin. On paljon semmoista, josta ei jää sitäkään muistoa.