UVEAVANTO.
Se luulee, kaiken tukahduttaja talvi, kun on saanut ajetuksi tiehensä auringon ja painetuksi pakkasyön jääkellon yli nukahtaneen ulapan ja sen valitukset vaikenemaan ja sen silmiin kuoleman kalvon—se luulee, kun kaikki, mikä äsken päivän alla kimmelsi ja eli ja tuulen alla tyrskyi ja vaahtosi, nyt on tyyntä ja hervotonta, että se on iäksi alistettu hänen alleen. Ja niin se hautaa vainajan ja tuiskuttaa lumensa laineiden kuolinkääreeksi. Sen tehtyään se voittonsa merkiksi vetää viittatiet rannasta rantaan, pitkin ja poikki, kutsuu kengitetyt kaviot ja raudoitetut reet ja kuormat kuinka suuret tahansa kulkemaan mistä paikasta hyvänsä, niemien nenitse ja saarien salmitse ja koskien niskoitse. »Ajakaa, vetäkää, polkekaa, vaivatkaa, ei ole vaaraa, kyllä kestää silta, minkä minä kerran tein, minä maan ja meren herra, minä kaiken kahlehtija talvi.»
Niin talvi—tietämättä, että, missä lienee jossakin, on vaarain välissä, painanteessa, kolmen kallion sulkeessa lähde, sammalen peittämä, ikuinen sula. Kalliossa suon alla halkeama, jota ei kukaan ole nähnyt, halkeaman pohjassa puro, jonka lirinätä ei kukaan ole kuullut. Se valuu sydämitse vuoren, suonitse louhun, ujuu alitse niityn ja notkon, syöpihe läpi saven ja soran ja rautaruosteisen mullan, juottaa kaivoja, elättää lammet, hiipien käärmeenä, kaivaen myyränä ja saapuen viimein salatuita teitään veitsiviilokallion kynnyksen alaitse suuren selän syvimpiin vesiin.
Siellä se huokuu ja hautoo, niinkuin reiässään hylje, sieraimet työssä, pää piilossa nietoksen alla. Minkä pakkanen kutoo, sen uppehen uho kuluttaa, talvelle loukkua laittaen, koverrellen kuoppaa sen susille.
Pyryinen pimeä yö. Rautakuorma ulappata ajaen. Ajaja torkkuen, tuulehen selin. Viittatie tuiskuun häipyen… Humahdus kuin painuvan hangen. Hepo korskahtaen kerran, päristäen toisen…
Luulit liikoja itsestäsi, kaiken tukahduttaja talvi…
Et ole yksinvaltias sielläkään, missä sinulla on ikuinen valta. Et ole saanut edes Erebusta sammumaan, vaikka satoja tuhansia vuosia tuiskutit lunta sen kitaan.