HIRVIÖ.
Olen eräänä kauneimpana kesäkuun aamupäivänä matkalla saaristomajalleni Hangonmaan etelärannikolla. Olen laskeutunut junasta Sandön pysäkillä, josta muutamain kilometrien metsä ja niittypolku vie meren rantaan. Se kulkee ensin hiekkanummea hongikon läpi, sitten niittyjä ja lehtoja ja lopulta laakeata hiekkarantaa. On lehdenpuhkeamisen ja käenkukunnan herttaisin aika. Tunne, joka täyttää rinnan, on niitä kaikkein suloisimpia. Vihdoinkin pois pääkaupungista, sen valevallankumouksesta ja valevapaudesta!
Kuinka ihmeellisen pian kaikki unohtuu ja kuluvat pois voimakkaimmatkin vaikutelmat luonnon helmassa. Muutamia satoja askeleita metsäpolkua, veturin häipyvä lähtövihellys pysäkiltä, ohi torpan ja sen peltojen—ja tuskin on enää muistoakaan jäljellä vaunun täyttäneistä tavaritseista, sortovuosiakin räikeämmästä mielivallasta, upseerimurhista, loppumattomista mielenosoituskulkueista, kiljuvista autoista, yksitoikkoisuuteen asti uusiutuvasta marseljeesista, torikokouksista, lakoista ja ryöstöistä, kirkko- ja kirkonrappumeteleistä. Omien aivojen kiihoitus, joissa pitkin talvea oli sähissyt kuin myllyn turbiinissa, on yht'äkkiä rauhoittunut kuin metsäpuron lirinäksi. On nukkunut pois kaikesta, mikä juurikaan öin ja päivin täytti ajatukset ja unet, nukkunut siitä hereillään, avosilmin, niinkuin kulissien vaihtuessa avonaisen esiripun edessä pois sodasta, meteleistä, kaikesta uhkaavasta ja odottavasta, nälästä ja kalliista ajasta. Käki kukkuu, peippo visertää, pihka tuoksuu, kanerva kukkii, hongan latva humahtaa heikossa etelätuulessa, ja veneet on saatava vesille ja verkot ja siimat kuntoon—muuta taikasauvaa ei tarvittu. Elämä kulkee yht'äkkiä entisessä uomassaan. Tuossa on ruispelto, tuossa niitty. Jo tuntuu tyvenen meren tuoksu, kuuluu sen säyseä kohina. Pikkukalat kiitelevät matalassa purossa, jonka vartta polku johtaa.
Sota ja iso viha on ollut ja mennyt. Ei se ainakaan enää jaksa tulla tänne. Ehkei sitä ole ollutkaan. Tai oli se vain satunnainen häiriö, yöllinen ohimenevä painajainen. Siitä on jo hyvin kauan. Se tapahtui joskus nuorena ollessani, kuuluu historiaan. Saattaahan olla, että jossakin yhä räjähtelee, että siellä täällä yhä vielä surmataan ja hävitetään, mutta se tapahtuu hyvin kaukana jossakin, minulle kokonaan vieraassa, minuun kuulumattomassa maailmassa. Tunnen, että torkun, mutta en tahdo heristäytyä valveille enemmän kuin mikä minulle itselleni on mieluista… Tuossa on jo kellanruskea hiekka, laakea ranta, jossa lehmikarja seisoo polviaan myöten vedessä päivää paistattaen. On niemet, saaret, karit ja merimerkit ja valkea majakka. Joku laskee verkkoja. Hangosta päin tulee jahti täysissä latvapurjeissa, vanhaa väylää, aivan niinkuin ne tulivat ennen sotavuosia. Meidän rannassamme on jo purjepursi ankkurissaan ja vastatervattu soutuvene kalliolla kumollaan.
Silloin sattuu silmääni laite, jota en ole ennen huomannut ja jota siinä ei ollut viime kesänä. Laakealla rannalla, vähän matkaa vesirajasta, on jokin ruskea möhkäle ja sen ympärillä aitaus kuin ristikko hautakiven ympärillä. Se on melkein pallon muotoinen, niinkuin kaksi vastakkain asetettua, yhteen liitettyä muuripataa. Alapuoli on sileä, yläosassa piipottaa metallisia käsniä kuin poikkisahatun sarven tynkiä, joista toiset ovat taipuneet tai taittuneet, toiset piipottavat suorina ja ehjinä. Se on kaikesta päättäen korkean veden aikana rannalle ajautunut räjähdysmiina, aidattu nähtävästi sitä varten, etteivät mullikat pääsisi sitä puskemaan ja laukaisemaan.
Siinä on siis sittenkin taas sota yhdessä kaikkein inhoittavimmassa ilmenemismuodossaan. Siinä yksi sen katalimpia, tehoisimpia ja tuhoisimpia hävitysaseita, tuhatmiehisten laivojen salasurma—minun rauhallisella rannallani, auringon lämmittäessä sitä yhtä hellästi kuin hiekkaa sen ympärillä. Läheisyydessä seisoo vasikkalauma tyytyväisenä ja mistään tietämätönnä. Hirviö itse on yhtä vähän tietoinen sisässään piilevästä tuhoavasta voimasta, se on aina vireessä ja valmiina laukeamaan pienimmästäkin sysäyksestä sen kylkeen, mutta kykenemätön sitä tekemään omasta aloitteestaan. Kosketus johonkin sen tuntosarveen voi lennättää sen pirstaleiksi ja tuhota ympärillä kaiken elämän, jättämättä veripilkkuakaan jäljelle. Se lentää ilmaan ja lennättää ilmaan ja vesi täyttää kuopan, mikä syntyi, kun se ponnistaikse ylös pilviin. Jostakin kilometrien päästä löytyy ehkä sirpale käyristynyttä teräslevyä, jonka löytäjä pistää hajamielisesti taskuunsa tietämättä, mitä se on, niinkuin minä äsken tuolla metsäpolulla. Sen uhreja ei koskaan löydetä eikä haudata. Mikä ei makaa meren pohjassa rautaisessa yhteiskirstussa ja mutaisessa yhteishaudassa, se leijailee hetken savupilvenä ilmassa ja haihtuu taivaalle.
Ei ole, näen mä, kaikki entisellään, ei ole mikään vielä. Iso viha jatkuu yhä eikä sen loppua näy. Vainolaisen verikoira—tuo pyöreä möhkäle on kuin tylppäkuono, lyhytkorvabuldoggin pää—on löytänyt tien pakopirtilleni ennen kuin minä itse. Se on jo asettunut vartioimaan sen veräjälle. Vesi voi minä päivänä tahansa nousta, tuuli voi kantaa sen merelle ja toinen sieltä takaisin ja ajaa rannalle, jossa lapset leikkivät kaarnaveneitään uitellen.
Hiivin pois. Onhan se toistaiseksi siinä vaaraton, nukkuessaan, jos voi luottaa talonpojan panemaan hauraaseen aitaan, joka estää tyhmän mullikan sitä herättämästä.
Ne olivat ainaisena pelkona ja painajaisena koko ihanan kesän. Sen kuluessa löytyi niitä useampia. Niitä oli ajautunut maihin ennen ja ajautui yhä. Syysmyrskyjen aikana ja keväällä jäiden lähtiessä niitä oli räjähdellyt vähän väliä. Meri ärjähtää, mustat karit iskevät tulta, kaukana maissa särkyvät ikkunat, kallioissa tapaamme siellä täällä merkkejä niiden puremista. Outoja kivi- ja rautasirpaleita löysimme tuon tuostakin ja niitä kertyi pieni museo venevalkaman kalliolle. Erään kivilohkareen löysin omasta rannasta, johon se ei ollut voinut tulla muuten kuin ilmojen teitä, ja rautapalan muutamasta saaresta, kuusen oksalta, johon se luultavasti oli pudonnut lumeen ja sen sulaessa jäänyt siihen. Naapurin rannassa seisoi miina lähellä uimahuonetta koko kesän. Kerran soutaessani kotiniemen vartta huomasin niitä muutaman pohjassa vain jonkin sylen syvyydessä, kaikki piikit ehjinä. Jos sattui siihen kiviriippakiveni, niin lensin minä tulivesipatsaassa yläilmoihin ja minustakin tuli hattara taivaalle. Niitä istui vähän päässä varsinkin uloimmilla kareilla. Jokainen merituulien puoleinen ranta oli tutkittava, ennenkuin sitä uskalsi lähestyä soutaen tai purjehtien. Eräällä saarella, lahdelmassa, joka antoi aurinkoisimpaan etelään, oli niitä kellunut maihin kaksi sisarusta ja asettunut vierekkäin kaikkein siloisimmalle ja suloisimmalle vedenrajakalliolle. Siinä niitä käytiin katsomassa ja vieraille näyttämässä, »Miinaa ja Maijaa», huviretkisaaressa, rantakalalahdelmassa. Niistä tuli tuttuja, ne alkoivat kuulua maisemaan, niitä naputettiin kynnen päällä, ja ne helähtivät kuin kirkonkellon malmi. Niitä valokuvattiin perheryhmiin, niiden päällä istuttiin, niiden ympärillä telmittiin ja kujeiltiin ja lähtiessä niille näytettiin pitkää nenää, elottomille, sokeille, jalattomille, siivettömille, kahlehdituille meren hirviöille, jotka kuivalla maalla eivät mahtaneet mitään, ryyhöttäen siinä avuttomina ja voimattomina, kykenemättä omin voimin purkamaan sisuaan, ennenkuin joku toinen luonnonvoima ne vapauttaisi liikkumattomuuden lumoista.
Minä en voinut koskaan ottaa niitä humoristiselta kannalta, en koskaan tottua niiden tilapäiseen vaarattomuuteen. Minussa pysyi niitä kohtaan aina sama salaisen pelon ja vihan ja inhon ja voittamattoman vastenmielisyyden tunne, minkä minussa ensi näkeminen oli herättänyt.
Onhan sota sotaa ja onhan siinä muka luvallista kaikki, sen tarkoitus kehittää sen keinoja ja sitä mukaa pyhittää ne, katalimmat ja kavalimmat myrkkykaasut, yölliset zeppeliinipommit, väijytykset ja salahyökkäykset, jopa tautien tartuttamisenkin. Ei ole enää mitään niin epäritarillista ja epäinhimillistä aselajia, jota ei katsottaisi voitavan käyttää. Mutta kaikista epäinhimillisin, epäritarillisin ja raakalaisin on minusta kuitenkin miina, joka omin päinsä käy sotaansa sokeana luonnon voimana sekä ystäviä että vihamiehiä vastaan, viattoman ja puolueettomankin pään menoksi. Se on salamurhaamista umpimähkään, luonnonvoimain vastuunalaisetonta hyväkseenkäyttämistä, järjettömän aseilla varustamista, puukottelua pimeässä tanssituvassa, kun valot on puhallettu sammuksiin. Sen toiminta ei rajoitu vain sota-aikaan. Laivamiina, tahallaan laskettu tai irtautunut voi ajelehtia valtamerillä vuosimääriä sodan jälkeenkin, käydä sotaa omaan laskuunsa, kun rauha jo aikoja sitten on solmittu sotivien kesken. Kun meret jo on julistettu vapaiksi, silloin tämä merirosvo ja salasissi vielä pitää niitä hallussaan ja on niillä suurempi herra tuin ylpeä Albion ennen sotaa, tehokkaampi salmiensulkija kuin Gibraltarin ja Maltan isäntä. Suuri valtamerilaiva saa hiipiä kuolema keulan edessä, sydän väijytystä vavahdellen jokaisen matkustajan rinnassa. Titanic-draama kalpenee niiden rinnalla, jotka ovat tulossa. Vedenalainen miina voi tuhota oman keksijänsä, valmistajansa, laskijansa, heidän vaimonsa ja lapsensakin. Sen avulla voidaan panna toimeen attentaatteja ja harjoittaa anarkistista terrorismia melkein mistä kalastajaveneestä tahansa vilkasliikkeisimmilläkin väylillä.
Millainen lie oikein sen miehen sieluntila, joka panee kaiken neronsa räjähdysmiinan keksimiseen, sen, joka pinnistää kaiken älynsä sen täydentämiseen ja parantamiseen. Luultavasti hän, samoin kuin kaikki muutkin räjähdysaineiden keksijät ja sotatekniikan kehittäjät on hieno tiedemies, mekanikko, kemikko, tuota teknikkotyyppiä, joka edustaa nykyajan terävimpiä päitä, niitä, jotka ovat luoneet nykyajan korkean konekulttuurin, sen verrattoman tekniikan ilmalaivoista vedenalaisiin saakka. Hän on saanut aatteensa jumalaisen luomisinnon haltioituneena hetkenä, hänen silmänsä ovat säihkyneet, poskensa palaneet, hänellä on kai ollut tunne niinkuin kaikilla, jotka jotakin luovat ja synnyttävät että hän on saamassa aikaan jotakin, joka koituu ihmiskunnan onneksi ja hyväksi. Ehkä hänellä niinkuin hävitysvälineiden keksijöillä yleensä on se vilpitön harhaluulo, että hänen keksintönsä on rengas sotien mahdottomiksi tekemiseen ja lopullisen maailmanrauhan saavuttamiseen. Hyräillen, iloisesti vihellellen hän menee kotiinsa, kohtaa ovella nuoren vaimonsa ja sulkee hänet onnelliseen syliinsä—samalla tietysti riemuiten siitäkin, että heidän toimeentulonsa nyt on turvattu. He astuvat käsikädessä lapsenkamariin, jossa heidän esikoisensa uinuu harsoitetulla, lumivalkoisella vuoteellaan. Pienokainen on ehkä näkevä sen tuhatvuotisen valtakunnan koiton, jota hänen isänsä on ollut valmistamassa. Kaikki ne tämmöisiä kuvittelevat, jokainen heistä tarvitsee tämän uskon jossakin muodossa tuntonsa nuhteen vaimentamiseksi.
Eikä kuitenkaan mikään sotataidollinen keksintö tai sen täydennys koskaan ole vähentänyt sodan mahdollisuuksia, vaan päinvastoin niitä juuri lisännyt, Ei ole ainakaan taannuttu siltä raakalaisasteelta, jolloin naisetkin taistelivat miesten apuna puolustaen piiritettyä linnaa kivillä ja kirkunalla. Onhan todella pian jokainen pommi, joka lentää, jokainen miina, joka räjähtää, osalta, ehkä suurimmalta, naistenkin työtä. Nehän ne nyt—pikku pariisittaresta suomalaiseen piikatyttöön saakka—sorvaa, silittää, täyttää siellä suurissa kulttuurimaissa, niinkuin surkeassa Suomessammekin. Miinassa sanotaan olevan hienot laitteet ja herkät koneet, niitä varten tarvitaan käteviä sormia. On jo historian takainen se aika, jolloin naiset ottivat osaa sotaan vain laupeudensisarina tai istuivat kotona riipimässä haavaharsoa.
Ja keksijän vaimo hymyilee ja jokeltelee lapselleen, josta ehkä sinä samana yönä zeppeliinipommi tekee raajarikon. Hän nostaa kätensä kiroten taivasta kohti. Hänen kirouksensa kuullaan. Samalla hetkellä räjähtää Reinin takana samanlainen pommi samanlaisella tuloksella. Ja kaikki vanhurskaus on täytetty… Tahtoisin vain nähdä, kuinka hieno lady tai sulosilmäinen hausmutter unissaan turhaan pesee viattoman veren tahroja käsistään ja kuinka monta gentlemannia on nyt maailmassa, joiden tarjottuun käteen minun olisi vaikea tarttua.
»Sinä taas saarnaat!»—mutta miksen saarnaisi … saarnasin näin sisässäni koko kesän yksinäisillä onkiretkilläni, sillä enhän päässyt mihinkään näkemättä miinaa jollakin rannalla. Milloin se seisoi mustana ja uhkaavana, milloin kiiltäen kilpaa auringon kanssa, kun sen valo siitä heijasteli sateen jälkeen. Saarnasin itsellenikin siltä varalta, että mistä minä tiedän, enkö minäkin voisi riehahtaa nostamaan jotakuta noista mereen tuulen ja virran vietäväksi sinne, missä tiesin ryövärilaivueiden omilla rannoillani liikkuvan.
Lopulta tietysti totun, en välitä, tunne tylsistyy, siveellinen viha uupuu omaan voimattomuuteensa. Ei kukaan kuitenkaan minua kuule eikä kauhistu minun kanssani, sillä aseistahan meidän aseeton kääpiökansammekin lopulta odottaa onneaan—joskaan ei omistaan, niin toisten, toiset toisten ja toiset toisten—ja odottaessa asestuvat veljet veljiäkin vastaan, kaartit kaarteja. Ja se nyt ei oikeastaan kuulu aivan tähän, mutta kuitenkin: kun isä Suomessa sorvaa tehtaassaan shrapnelleja Saksaa vastaan, äkseeraa hänen poikansa siellä jossakin valmistuakseen tuon isän kustantamana Venäjää vastaan … se on sotakuva Suomesta, näyte meidän moraalistamme maailmansodan aikana, meidän panoksemme kansojen ja oman vapautemme puolesta—sotavoitot ja saksanpojat samassa perheessä! Äkäyn lopulta itseeni ja annan päivän paistaa ja tuulen puhaltaa mistäpäin tahtoo, selvittelen verkkojani, suorin siimojani ja panen salamiinojani minäkin tyhmille turskille ja mitään pahaa aavistamattomille ahvenille ja paistan ja syön ja olen tyytyväinen. Sillä täytyyhän elää… Mutta onko se tarpeellista?
Illan tullen ja yön pitkän synkällä merellä voihkaa ja huokaa.
Merelläkö vain?
Mutta aamu on taas tyven ja ihana.
* * * * *
On taas ihana aamu, suloisin sunnuntai, yksi tämän elinaikani kauneimman kesän monia samanlaisia. Olemme lähteneet sunnuntaipurjehdukselle. Tuuli käy lounaasta, leudosti ja tasaisesti, ei tarvitse välittää purjeista, kun on kerran kiinnittänyt ne ja peräsinkin hoitaa melkein itse itsensä. Vene nousee kotirannasta niemen vartta enkä näytä tarvitsevan kääntää päästäkseni sen yli. Mutta minä käännän kuitenkin, ties' mistä syystä. Purje pullistuu ja minä sanon, uutta venettämme kehuen, ehkä sadannen kerran:—»Katso, kuinka kauniisti se taas nousee».—»Suorassa kulmassa niinkuin ainakin», säestää poikani. Silloin räjähtää tuskin pari sataa metriä siitä, missä olin kääntynyt. Musta savupatsas on kimmonnut korkeuteen, seisoo hetken pystyssä ja luhistuu takaisin kastellen kalliot mustiksi ja heittäen mutaa, soraa ja kiviä ympäri rantaa. Me tunsimme vain heikon paineen korvakalvossa ja purje hiukan vavahti.
Jos en kääntänyt, vaan jatkoin matkaa, olisimme tulleet jotenkin sille kohdalle, missä mereltä ajautunut miina sattui kallioon, muutamia metrejä siitä, ja siinä kai olisimme menneet mekin, miehet ja veneet.
Mikä meidät varjeli? Ja miksi juuri meidät?