LAHJOITUS.
Hyvä ystävä!—Olen nyt ollut täällä, niin, en oikein osaa sanoa, kauanko. Päivistä ei ole jäänyt mitään erikoismuistoa kustakin erikseen, ainoastaan kokonaistuntu, niinkuin se jää toisiinsa liittyvistä helmistä yhä pidentyvässä helminauhassa, kun sitä sujuttelee sormiensa lomitse. Ja helmiä ovat todella olleet minulle nämä päivät sekä elämyksiini että työni tuloksiin nähden. Tiedän, kenen kaulalle sen nauhan tahtoisin kiitollisena ripustaa. Hänen ansiotansa se suurelta osalta on, hän on siinä tietämättään ollut taiteellisena kiihokkeena, hän, minun herttainen tyttömallini, minun mallityttöni. Minulla on jo sievoinen salkun täysi väriluonnoksia ja kynäpiirroksia hänestä, vanhuksista ja heidän talostaan ulkoa ja sisältä. Olen löytänyt aihepiirin, jota jo kauan olen hakenut, suomalaisen, kotimaisen, läkähtyneenä kaikkeen siihen siellä ulkona. Olen siitä aivan haltioissani. Ja hiukan muustakin. Täytyy saadakseni kaikesta tästä kanssasi vähän haastella.
Täällä on tavattoman viihdykästä ja miellyttävää ollakseni. Kirjoitan tätä vierashuoneessa, joka luovutettiin minulle tänne tultuani. Tämä on vanhanaikuisin, tyylikkäin huonekaluin sisustettu nurkkakamari. Istun mahonkipiirongin laskupöydän ääressä; sen kaikki laatikot, jopa salalaatikotkin ovat tyhjennetyt minun käytettäväkseni. Edessäni on kaksi kynttilää hopeisissa jaloissa. Uuni on vanhoista, kellastuneista, kuvikkaista kaakeleista. Lattia on umpimatossa. Seinillä on vaski ja puupiirroksia mahonkikehyksissä. Täällä on suloista ja lämmintä, aistikasta, yksinkertaista ja lujaa niinkuin kaikkialla muuallakin tässä talossa.
Vaikka kaikki täällä on niin vanhaa, on kuitenkin, niinkuin se olisi erikoisesti minua varten niin laitettu. Eihän sen tarvinnut olla niin eikähän se tietysti niin ollutkaan, mutta minä kuitenkin sain sen vaikutuksen, koska halusin sen niin mielelläni saada, että täällä on minua jo kauan odotettu. Tahdoin kuvitella, että tämä vierashuone ei ollut vierashuone yleensä, jokaista tulijaa varten, vaan sitä varten, jolle talon tytär avasi sen oven, saattaen hänet tänne kuin pyhäkköön pimeän salin läpi ja hänelle kahdella kynttilällä tietä valaisten. Kun täällä vieraili joku toinen, niin oli varmaankin jotakin toisin, ainakin hiukan. Niillä on muuten täällä ihmeellinen vaisto arvata, mikä on vieraalle mieleen. Pieni esimerkki: heti seuraavana päivänä oli tuossa yöpöydälläni se savukelaji, jota he olivat nähneet minun polttavan. Joka ilta on yöpöydälläni juuri saapuneet sanomalehdet.
Hänen huoneensa on ylikerrassa minun huoneeni päällä. Kuulen hänen taas liikkuvan siellä niin varovasti ja hiljaa, että tuskin sen kuulen. Hän astelee ja askartelee siellä kuin kuiskaten. Hän nähtävästi varta vasten koettaa niin. Eihän hänen tarvitse pelätä häiritsevänsä, koska hän hyvin tietää, että valvon myöhään. Se on hänen luontaista naisellista arkuuttaan ja ujouttaan ja häveliäisyyttään. Tuskin tiedän, milloin hän hiipii vuoteeseensa. Ei kuulu enää mitään, ei sieltä eikä koko talosta. Ei muuta kuin räystään tipahtelua ulkona, yhä hiljemmin ja harvemmin, pakastavan huhtikuun yön hyytäessä, mitä aurinkoinen kevätpäivä on sulatellut… Meillä on varmaan huomenaamuna hankiainen ja hyvä hiihtokeli, jota olemme odottaneet. Meillä on rendez-vous jo ennen auringon nousua—muuten ensi kerran elämässäni siihen aikaan päivästä. Hän lupasi varmasti herättävänsä minut. Kolme kolkutusta kattoon.
Mikä herttainen talo tämä koivujensa alla, järven niemessä, oman tiensä takana, vastapäätä kirkkoa toisella puolen järven! Soisin välistä, että talo olisi minun ja että voisin jäädä tänne ainiaaksi. Niin rehtiä, ystävällistä, hiljaista ja viisasta väkeä nuo valkotukkaiset vanhukset ja tuo heidän keltapalmikkotyttärensä. Heidän ja tämän talon päävaikutus on sopusointu. Kaikki täällä on samassa vireessä, saman hengen soitteessa. Kaikilla kolmella heillä on sama yleisilme ja katse, samat rauhalliset liikkeet, yhtäläinen äänensointu. Ne eivät koskaan kiirehdi eivätkä hermostu, mutta ehtivät kuitenkin. Anna sinä minun heistä innostua, hymyile vain, jos haluttaa, mutta tämä on minulle uutta ja mieluisaa, olenhan elänyt ihan toisissa oloissa. Isäntäväki ja muu väki ovat kuin yhtä perhettä. Vanhat palvelijat ovat vanhoja talossa ja nuoret kai aikoinaan tulevat siinä yhtä vanhoiksi. Hevoset ja karjakin näyttävät kuuluvan perheeseen. Niitä hoidetaan jokaista kuin persoonallisella huolella niinkuin harvinaisia vieraita, niinkuin —minua. Tallissa ja navetoissa, pahnoissa ja karsinoissa on yhtä siistiä ja hoidettua kuin täällä asuinhuoneissa, karjatytöt ovat puhtoisia kuin diakonissat. Ja saman huolenpidon ja hellyyden alaisia näyttävät olevan talon elottomatkin esineet, huonekalut, työkalut, reet ja rattaat. Ne ovat sen asukkaita nekin. Niillä on tietyt sijansa siinä ja ne ovat kuin tietoisia tarkoituksistaan. Näyttää kuin niitä hoidettaisiin ei vain niiden tuottaman hyödyn vuoksi, vaan niiden itsensäkin vuoksi, huolella ja hartaudella ja osanotolla niinkuin eläviä olentoja, että niidenkin olisi hyvä ja viihtyisä olla. Jokaisella on oma oikea sijansa, jossa se kuin levähtää käyttelyn väliajoilla. Jos se olisi jossakin toisessa sille kuulumattomassa paikassa, olisi sen ikävä ja paha olla. Tässä talossa ei mikään ajelehdi eikä vetelehdi, eikä myöskään sairasta, sillä kaikki, mikä menee rikki, korjataan heti ja pannaan kuntoon. Ei mikään narise eikä vingu, ei viirikään. Romutkin ovat järjestyksessä, niillekin, raajarikoille, on valmistettu oma turvakotinsa aittojen välisessä vajassa, johon ne on lajiteltu laatikoihin ja hyllyille. Koska ne eivät ole niitä hävittäneet, on niissä kai heille jokin rakas muisto. Tai ehkä ne on pantu siihen kuin väliaikaiseen hautaan, odottamaan ylösnousemustaan jossakin uudessa muodossa.
Tämä järjestys, tämä tasapaino, jossa on jotakin taideteoksen sopusuhtaa ja keskitystä, suo lepoa ja hermorauhaa. Sitä elävöittää lintu, joka liikkuu ja lentelee ja visertelee päiväkaudet näillä pihoilla.
Hän on tämän talon hengetär ja haltia, huipputulos tästä kaikesta, talon tarkoitus, sen olemisen oikeutus, sen päämäärä. Hän on versonut sen taimilavassa, kehittänyt varttaan sen maassa, kukkinut sen ilmassa ja hengessä. Hän on sen juuri kypsymässä oleva hedelmä, jo nuokkuen varressaan valmiina poimittavaksi.
Ihme, ettei kukaan vielä ole ojentanut kättään häntä ottaakseen. Vaan ehkäpä heillä jo onkin tiedossaan kotivävy, ehkä hänen muotokuvaansa sitä varten maalautetaankin, yllätyslahjaksi »omalle». Ohimennen sanoen en ole sitä vielä aloittanutkaan. Olen toistaiseksi tehnyt tutkielmiani omia tarkoituksiani varten. En muuten luule, että sen, hänen tulevansa, kanssa olisi vaikea kilpaillakseni, jos sitä haluaisin. En siihen kuitenkaan pyri, sillä kotivävy sen täytyy olla. Ei häntä pitäisi koskaan irroittaa täältä ja istuttaa muihin maaperiin. Hänen on pysyttävä emäntänä ja äitinä, emäntä- ja äitisukujen jatkajana. Hän on niitä, joita ajatellaan, kun puhutaan »esiäideistä». Rotuihminen, tarkoitettu kehittämään rotuaan, sitä, jossa meidän tervein maalaisveremme virtaa, herraskartanoidemme ja pappilaimme asuttajissa, ja johon meidän kulttuurimme pohjautuu.
Olin heti selvillä siitä, missä hengessä hänet maalaan: olen koettanut saada hänet kuvatuksi tämän talon omassa hengessä, siinä, joka häntä ympäröi, jossa hän elää ja johon hän kuuluu, ja joka, vaikkei taustaa näkyisikään, pitäisi aavistaa ilmeestä. Olen piirtänyt hänet antamassa kämmeneltään sokeria irtonaiselle nimikko-orhilleen, joka seuraa häntä kuin koira; lammasten edessä, kun ne, emät ja vuonat, karsinastaan, sen aidan yli ja rakojen läpi, tunkevat päänsä saadakseen häneltä kukin palasensa; tai leipomassa, jolloin olen saanut esille hänen kauniit käsivartensa ja kämmenten ja sormien keveät ja sulavat liikkeet, kun hän käsittelee valkoista taikinaa valkoisella leivinlaudalla, puettuna valkoiseen esiliinaan ja päässä niskan taa sidottu valkoinen liina. Nämä leipoma-asennot ja liikkeet ovat hänessä niin luontevat, niin ominaiset, että niitä tutkiessa seisoo edessäni satojen vuosien sarja siihen tottuneita ja sitä harjoittaneita naisia. Se on niin aitoa, niin kaunista ja kotoista, että lämpenen katsellessani en vain häntä, vaan jopa omia luonnoksianikin hänestä. Paitsi näitä olen tehnyt useita muita tutkielmia sekä Öljyllä että liidulla ja vesivärillä. Minulla on ollut suoranainen luomiskuume, toisen aatteen hedelmöittäessä toista. Tämä talo on, niinkuin sanoin, aiheiden aarreaitta ehkä piankin katoamassa olevalta kulttuurikaudelta, vanhalta, mutta minulle tähän saakka taiteellisesti uudelta.
Lämpenen häntä ajatellessani—en ole mitään muuta ajatellut, en muussa askarrellut kuin noissa eri ilmeissä, eri tilanteissa, eri asennoissa. Sieluni, mielikuvitukseni on häntä täynnä. Kysyn tässä juuri itseltäni, olenko mieltynyt, ehkä rakastunutkin häneen enemmänkin kuin kiitolliseen malliin. En tiedä, en luule. Mutta vaikka olisinkin, ei ainakaan minun puoleltani uhkaa häntä mikään vaara. Vaikka voisinkin, en tahtoisi ojentaa kättäni häntä ottaakseni ja viedäkseni. Olisi sääli nostaa hänet maita ja autereita kiertävän taiteilijan ritisevään reteliin. Ei meikäläisen hajanainen maailma ole hänen maailmansa, ei se, mihin hänet täältä hennoisi siirtää. Kai hän sielläkin kukkana kulkisi, mutta ainoastaan hetken niinkuin kukka vesilasissa, vähitellen kuihtuen ja kalveten. Entä jos minä tulisin tänne? koettaisin juurtua hänen maaperäänsä? Eihän sekään kävisi. Mutta miksi ei? Vaikkapa nyt »taiteeni», mokomakin, siitä kärsisikin, vaikka kehitykseni pysähtyisi, vaikka veisin palettini ja siveltimeni hänen hyvin järjestettyyn romuliiteriinsä ja ottaisin sen viereisestä työkaluliiteristä kuokan ja heinähangon ja puutarhalapion—entä sitten! Eläisin hänen elämäänsä niiden lasten kanssa, hänen kaltaistensa, joita hän minulle lahjoittaisi—kai saisin siinä elämäntehtävän yhtä hyvän kuin tämä nykyinenkin, kenties paremman.
Tyylikäs hän on, taideteos omaa lajiaan, sulava, joustava, virheetön, luja ja hento samalla, viaton ja avonainen, sanalla sanoen… Hän käännyttää minut sisäisesti, siitä tietämättään. Kun vertaan häntä kaikkiin niihin naisiin, joiden kanssa siellä ulkona maailmassa—huh!
Hän kai jo aikoja sitten nukkuu. Haluaisin maalata hänet myöskin levolla ollen, vuoteessaan, uupuneena päivän puuhien jälkeen, toinen käsi peitteen päällä, toinen pään alla kaaressa. Minun Pyhä Ursulani (kai muistat sen taulun siellä Venetsian museossa). Ehkä kerran vielä sen saankin niin, ehkä en. Sitä odottaessani »ikuistan» hänet, niinkuin saan, panen häneen parhaan itsestäni, sielustani: ihailuni, ihannoimiseni. Vaikkei hän olisikaan se, miksi hänet nyt näen, menee hän nyt kuitenkin semmoisena jälkimaailmaan ja taidekirjat ehkä sanovat hänestä sitten, että luultavasti, kaiken varmaan, hänen tekijänsä oli rakastanut häntä niinkuin Lionardo Jocondaansa. Luon hänestä, en arvoituksellisesti hymyilevää ongelmaa, jonka ilmeen syytä kukaan ei ole voinut selittää, ja jonka taustana on jylhän vuoriston hämy, vaan tavallisen suomalaisen ihannetytön, jonka taustana on hänen korea kotinsa, sen huurteinen koivikko heleimmän kevään aattona. Hyvää yötä!
(Jatkoa seuraavana iltana.)
Heräsin kolmeen arkaan kolkutukseen. Ne eivät tulleet ylhäältä, vaan ovelta. En vastannut, tahdoin kuulla ne vielä kerran. Ne toistuivat hiukan kovemmin, minä vastasin ja hän sanoi sieltä: »Kahvi on valmis.»
Hän odotti minua ruokasalissa kahvipöydän ääressä, valmiiksi puettuna hiihtoretkelle, päässä puuhkalakki hienointa valkoisinta lammasnahkaa, yllään suora väljä, helmoihin saakka ulottuva viitta sinistä kotiverkaa, jalassa paulakengät. Varhainen talvinen aamuvalaistus asettaa ankaralle koetukselle kaiken, mihin se sattuu. Se ei anna minkään tunnelman lahjoa silmää, vaan pakottaa joko hyväksymään tai hylkäämään. Hän kesti koetuksen niinkuin ulkoilmaveistos, joka uhmaa valoa, tulipa se mistä ja miten tahansa. Hän kesti sen niinkuin aukeava kukka, joka sekin kestää kaiken valon ja kutsuu sitä yhä vain lisää luokseen katsomaan ja ihailemaan ja joka voi voitollisesti kilpailla hehkuvimman keskipäivänkin kanssa—niinkuin hyvin nukkunut lapsi herätessään ja noustessaan visertämään vuoteessaan, silmät suurina ja tuoreina, suu hymyssä ja ihossa terve tuoksu. Jotakin siitä kaikesta on hänessä. Sanon sen hänelle. Hän lyö sen leikiksi, mutta kuuntelee kuitenkin mielellään.
Samoin kuin on myöhään illalla, kun saattaa kotiin naista ja erotessa nukkuvan talon portilla syntyy erikoinen, salamyhkäinen yhteistunne, samoin on hyvin varhain aamullakin, kun muu talo vielä nukkuu eivätkä vanhukset vielä ole tulleet: ollaan kuin salaisessa liitossa, kahden kesken koko maailmassa; on hetki, josta on otettava pikainen vaari, sillä tuossa tuokiossa voidaan tulla ja kaikki voi muuttua. Ja siinä on erikoinen viehätys varsinkin illan jälkeen, jolloin on oltu yhdessä kahden kesken, kun muut ovat kylässä, luettu runoja, soiteltu, puheltu ja piirustettu. Siinä on sitä, että oletko miettinyt yöllä sitä, mistä eilen puhuttiin, mihin tulokseen olet ehkä tullut, mitä olet yleensä yöllä ajatellut ja tuntenut, onko se kohdistunut minuun, oletko ehkä nähnyt sen johdosta untakin? Aamutunnelman voi rikkoa pieninkin seikka. Se, mikä sen kestää, on aitoa. Ja kaikki oli täällä aitoa, hyvästä kahvista käteen ja käden liikkeeseen, joka sen tarjosi. Hän herätti emäntätunnelman, sen sanomattoman miellyttävän ja suloisen, että hän on ollut ylhäällä ennen minua, laittanut minulle kaikki valmiiksi, lämmittänyt huoneen, tuulettanut sen, keittänyt kahvin, kuorinut kerman ja kaikki on tapahtunut kuin itsestään, niinkuin kukan avatessa umppunsa, niinkuin vesilinnun ottaessa aamukylvyn.
—Mutta tuossa puvussahan ja tuossa valossahan teidät olisikin maalattava!
—Taasko siinä—ja missä vielä? Ja kuinka monessa?
—Tuhannessa kauniissa—sillä teistä kumpuaa ehtymättömästi aiheita ja kauneusarvoja. Seisokaa vielä…
—En minä osaa seistä—pannu polttaa—pian—ai—!
—Olette oikeassa, ei teidän pidäkään seistä mallina, ainoastaan olla, niinkuin olette, ja minun täytyy oppia teidät ulkoa painamalla teistä kuva ensin aivoihini ja vasta sitten kankaalle—sekä aivoihini että sydämeeni, saadakseni avukseni myöskin tunteeni teitä oikein tulkitakseni.
—Juokaahan nyt jo—kahvinne jäähtyy.
Suhteemme oli jo kehittynyt heti näin vapaaksi; ammattini suoman vapauden turvin ja varjossa voin sanoa hänelle, mitä miellyttävää tahdoin. Oli kevytmielistä puhaltaa näin vireille tulta, joka jo kyti, itsestään syttyneenä. Minun ei olisi pitänyt.
Hiihtoretkemme oli herttainen duetto tai niinkuin nelikätinen soittonumero—se olisi oikeastaan tulkittava ei sanoin, vaan sävelin: suksien helinää, sauvan somman kirinää, ohi kiitävien huurrekoivujen vilinää. Me laskimme pelloille, me sujutimme pellolta niitylle, niityltä jäälle, emme nousseet taloihin, vaan kiersimme ne, pysyen kuin ulkopuolella muiden maailmaa ja liikkuen kuin itseluomassamme omassa ilmapiirissä, poistuen ja läheten toisiamme, milloin toinen, milloin toinen, erillämme ja samalla yhteenliitettyinä, välillämme side, joka sujuu, vaan ei katkea. Hän hiihti paljon paremmin kuin minä, laski mäet kuin leikillä, nousten jyrkän rinteen kuin vuohi kallion, kun minä tottumatonna tein kaikki vaivalloisemmin ja raskaammin. Milloin tahansa hän olisi voinut minut jättää ja vilkuttaa liinaa hyvästiksi.
Hän hiihtää yhtä kauniisti ja keveästi ja luontevasti kuin hän tekee kaiken muunkin. Hiihtoliike ei ole oikeastaan kaunis muulloin kuin hiihtäjän liukuessa liikkumatonna mäkeä alas, vartalo hiukan taapäin taipuen. Mutta hän suoriutui siitä hyvin. Hänen luontainen voimansa tekee sen. Hänen ei tarvitse ponnistaa eikä potkaista. Hänen liikkeensä alkulähde näyttää olevan suksissa, ne ovat ne, jotka häntä nostavat ja vievät. Hän ei laahusta niinkuin esimerkiksi—minä. Hän ei tee sitä rumaa liikettä, joka syntyy, kun eturuumis sauvan avulla puskee liiaksi edelle ja laahaa jäljessään jalkapuolta, jolloin sukset usein livahtavat taapäin. Hänen koko vartalonsa taipuu ja oikenee luontevassa kaaressa kuin jänne, ainoastaan sen verran kuin on tarpeellista, rikkomatta luonnollista linjaa, ja miellyttävä tasapaino syntyy. Sain tämän kuvatuksi juuri ulkomuistista. Siitä tulee taulu n:o 4. Taulu n:o 5 on, kun hän seisoo sauvojensa varassa nojaten niiden päähän, kädet leuan alla.
Lopulta me tulemme kirkonkylän takana olevan kukkulan etelärinteelle ja pysähdymme hongikon reunaan aholle, jossa aurinko jo on sulattanut lunta. Se on jo noussut ja lämmittää meitäkin siihen. Koko alla oleva seutu, järvet, saaret, rantatalot, kirkonkylä ja »meidän» talo sitä vastapäätä ovat pakkasaamun autereen sinessä.
Istumme toinen toiselle kivelle. Hän ottaa väljän viittansa povelta pienoislaukun, joka on riippunut hänen kaulallaan.
—Mikä se on?
—Isän vanha evässalkku, jonka äiti lahjoitti hänelle, kun he menivät kihloihin.
Siinä oli hopeinen voileipärasia ja hopeinen pullo ja pari pientä pikaria. Hän tarjosi piiraita ja viiniä.
—Herran terttu teitänne, tämähän on suurenmoista!
—Suomen suurimman taiteilijan malja! virkkoi hän, silmissä veitikka.
—Suomen suloisimman taiteilijan mallin malja!
—Ei kahta yht'aikaa.
—Te juotte toisen ja minä toisen.
Tiainen piipittää petäjikössä ja kylästä kuuluu hevosen tiuku ja reen ritinää. Minä näen, että hänen silmissään on ilme, josta en voi erehtyä. Mutta minä en saa päästää sitä tunnetta pidemmälle viriämään. Jos sen teen, on se elämäni kevytmielisin teko. Ja kuitenkin se tapahtuu.
Hän on kiven kupeelta pälvestä poiminut puolukan varsia, joissa on vielä talven yli olleita marjaterttuja, tehnyt niistä kimpun ja tulee ja kiinnittää ne rintaani. Hänen lakkinsa on siirtynyt taapäin, niin että otsa on paljastunut. Kun hän on kukittanut minut, tartun minä häntä päähän ja suutelen häntä ensin otsaan, sitten poskille, sitten huulille. Hän horjahtaa, minä tuen häntä, hän oikaisekse, ja me toinnumme molemmat.
Hän seisoo, kuin kuulostaen ja odottaen. En saa virketyksi mitään, enkä tahdokaan.
—Ne kai odottavat meitä jo aamiaiselle, sanoo hän. Hän nousee suksilleen ja laskee edellä suoraan kylän kautta ja kirkon ohi jäälle, odottamatta minua. Vasta jäällä saavutan hänet. Mutta en nytkään saa sanotuksi sitä, mitä hän nähtävästi odottaa ja mitä hänellä on oikeuskin odottaa. Hän on odottanut sitä koko tämän päivän ja nähtävästi koettanut antaa minulle tilaisuutta selitykseen. En ole sitä käyttänyt.
Sillä hän ei tietysti ymmärrä, että voisin jättää sen siihen, ettei se minun puoleltani merkitsisi mitään. Täällä—heidän maailmassaan— semmoinen tietää lupausta, sitoumusta. Mitenkään muuten hän ei voi sitä selittää. Mutta enhän minä voi sitä tehdä, enhän myöskään voi pyytää anteeksi. Se olisi kovin kömpelöä ja noloa. Minulla ei kai ole muuta jäljellä kuin keksiä jokin tekosyy ja lähteä.
Että kyllä rakastan häntä, mutta olen jo sidottu toisaalle. »En voinut sille mitään, olitte niin viehättävä siinä.» Jotakin semmoista.
Eihän itse tapaus semmoisenaan suinkaan olisi niin vaarallinen. Se nyt menisi tavallista ehkä hiukan pitemmälle menneen taiteilijanvapauden lukuun. Tunne syttyy ja sammuu. Mutta jos se ei sammu. Jos hän ottaa sen syvästi, niinkuin hänenlaisensa usein tekevät? No, ehkä tämä jollakin tavalla järjestyy. Kirjoitan sinulle, kuinka tämä kehittyy.
Minua surettaa ja harmittaa koko juttu. Myöskin siksi ja ehkä eniten juuri siksi, että jos minun täytyy lähteä, niin jäävät kaikki nämä aiheeni keskeneräisiksi. Kirottu suudelma! Ilman sitä! Eipähän se muuten liene ensi kerta. Mutta viimeinen se on, sen vannon. Onhan minulla sentään jo melkoinen saalis salkussani. Siellä on hienoja asioita. Tulen niillä ehkä lopullisesti läpäisemään. Olkoon tyttö tyytyväinen, että hän on ikuistettu Suomen taiteessa. Kun vain voisin saada mielenrauhan siitä, että se saalis, minkä täältä vien, ei ole ryöstösaalista. Kirottu omatunto!
Tuus Totus.
* * * * *
Se »ystävä», jolle ylläoleva kirje on kirjoitettu, on sen tyhjälle lehdelle tehnyt näin kuuluvan muistiinpanon:
»Se tyttö, joka oli ollut taiteilijan mallina, ei koskaan mennyt naimisiin. Vanhempainsa kuoltua jäi hän yksin emäntänä ja isäntänään hoitamaan taloa ja tilaa. Hän keräsi kotiinsa sinne maalle kaikki, mitä sai maalauksia ja piirroksia nuorelta taiteilijalta, joka oli vieraillut hänen kodissaan hänen nuorena ollessaan ja joka ei elänyt montakaan vuotta sen jälkeen. Kuoltuaan vanha neiti testamenttasi talonsa lepokodiksi taiteilijoille. Tila arvokkaine metsineen oli myötävä ja kertyneistä varoista muodostettava rahasto lepokodin ylläpitoa ja taideteosten tilaamista varten nuorilta, ei kolmeakymmentä täyttäneiltä taiteilijoilta. Tapasin tuon neidin viimeksi eräässä näyttelyssä Helsingissä. Hän oli silloin pieni, ketterä, ystävällinen ja herttainen vanha mummo, tukka ihan lumivalkea, mutta posket vielä verevät kuin nuorella tytöllä.»