»LALLU».

Lienevätkö lapsuudenajan ilot ja surut suuremmat kuin muiden ikäkausien, mutta ainakin säilyy muisto niistä kauemmin ja voimakkaammin kuin myöhemmistä elämyksistä ja mielenliikutuksista. En muista koskaan iloinneeni hillittömämmin, surreeni epätoivoisemmin ja tunteneeni syvemmin kuin kaikkein varhaisimmassa lapsuudessani. Kyllä kai aivot ovat koonneet itseensä kaikki muutkin kuvat elämän taipaleen varrelta, ahtautuneet täyteen näkemyksiä ja kokemuksia ja liikutuksia, toinen toisensa taa, toinen toistaan tiiviimmiksi kerrostumiksi, mutta kun niitä useinkin on vaikea saada esille erottautumaan toisistaan, loistaa lapsuudenmuisto niiden yli kuin revontuli pimeimmän pohjolan periltä.

Eiköhän lapsen voimakkaimpia tunteita liene ystävyys ja kiintymys? Ne ainakin minä löydän säilyneimpinä ja tavattoman miellyttävinä muistojeni vanhoista varastoista.

Varhaisin muistoni ei ole äiti eikä isä, joiden hahmot vasta myöhään selviävät eteeni, vaan hoitajani Pikku-Liisa ja eräs minua vanhempi poika, jonka kanssa tein ensimmäisiä retkiäni ulos maailmaan ja sain siitä ensimmäiset vaikutelmani. Maailma ei ollut siihen aikaan suuri. Sen minulle tunnettu osa oli suureen järvenselkään pistävä niemi, jonka tuntemattomasta maailmasta erotti raja-aita, minkä sisäpuolella oli pappila peltoineen, pihoineen, niittyineen ja kotihakoineen, ja ulkopuolella suuri ulkometsä. Mutta se maailma oli siitä huolimatta täynnä ihmeellisyyksiä, nähtävyyksiä, kokemuksia ja mielenliikutuksia.

* * * * *

Olen kai tuossa noin neljän viiden vuoden vaiheilla. Seison polvillani tuolilla, nenä litistettynä ikkunaan, jonka jäähän olen saanut huoutuksi sen verran sulaa, että voin nähdä ulos. Olen täysissä matkatamineissa ja odotan, milloin »hevonen» ajaa rappujen eteen. Sitä ei vielä näy, mutta liiterin ovi on jo auki. Kohta se tulee… Sen kaiken muistan, jopa näenkin, vuosikymmenien takaa, samoin kuin senkin, että koivut pihamaalla kahden puolen porttikujaa ovat niin huimaavan korkeat, että latvat ja pilvet näyttävät sekaantuvan toisiinsa… On kova pakkanen. Minut on puettu kaikkein lämpöisimpiini, minulla on lammasnahkalakki ja korvalaput, jotka on sidottu nauhalla leuan alle, harmaa sarkanuttu ja niskanauhassa riippuvat kintaat.

Nyt se puhaltaa ulos liiterin mustasta ovesta. Se »ylpeilee», s.o. kyömistelee kaulaansa, pysähtelee ja karkailee. Minä tiedän, että saverikot ja liisteet ritisevät ja aisatiuku soi vimmatusti, vaikka en kuulekaan mitään kaksinkertaisen ikkunan ja korvalappujeni läpi. Minä jo karkaisin vastuuseen, mutta en saa, sillä on sovittu, etten tule ulos, ennenkuin kuuluu hirnunta rappujen edestä. Hän saapuu siihen, hirnaisee, muljauttaa silmiään ikkunaan ja kun näkee minut, kuopaisee jalallaan. Näen sen naamasta, että se panee: »Iihahah!» Siitä minä tiedän, että saan tulla. Minä luisahdan alas tuolilta ja kaadan sen, törmäisen kädet ojona oveen ja sysään sen selkoselälleen enkä pane kiinni, kuulen avaimen putoavan, mutta en välitä, laukaisen kylmän porstuan läpi rappusille ja komennan niin vihaisesti kuin voin: »Ptruu! Polle! Ptruu! Soh!»—sillä se on näyttänyt aikovan lähteä ilman minua. Se tottelee heti, peräytyy, hillitsee itsensä kokonaan, pudottaa yht'äkkiä aisat maahan ja pyörähtää minua peittelemään ja asettelemaan mukavasti kelkkaan. Sitten se antaa minulle ohjakset, jotka kulkevat sen kainalojen alitse niskan taa, ottaa aisat maasta ja muuttuu taas hevoseksi, odottaen nykäisyäni ja käskyäni.

—Eväs jäi, älkää menkö! huutaa kaitsijamummu Pikku-Liisa ovessa ja juoksuttaa nyytyn seville jalkojeni väliin ja sanoo varottaen:—Lallu ei vain saa kaataa.

—Pollehan se on, panen minä närkästyneenä vastaan.

Lalluhan se kuitenkin oikeastaan on, kappalaisen poika, kun minä hänen isänsä apulaisen. Hän on minua koko joukon suurempi poika, roteva, voimakas ja paksupohkeinen pieksujalka. Hänellä on iso, punainen tukka, josta saa vetää niin paljon kuin tahtoo, kesakoiset punakat kasvot, pystynenä, kulmakarvat vaaleammat kuin iho, pienet, tavattoman hyväntahtoiset ja aina ystävälliset porsaansilmät, niin että minä uskallan riuhtoa häntä suitsista kuinka paljon tahansa, kun sille päälle satun, ja huutaa ja ärjyä, aivan niin kuin Matti oikealle Mustalle Ruunalle.

Lallulle saa ärjyä, mutta minä en ärjy muuta kuin suotta. Sillä minä rakastan häntä sanomattomasti, enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa, enemmän kuin hoitaja Liisaa ja äitiäkin. Hän ei ole ainoastaan ihminen, joka hoitaa hellästi ja niistää nenät ja puhdistaa lumet ja haastelee ja nauraa ja osaa naurattaa, vaan hän on sen lisäksi hevonen, joka vetää ja hirnuu. Hänellä on hevosen voima ja ihmisen äly ja ymmärrys. Olo hänen kanssaan tuntuu turvallisemmalta kuin äidin ja hoitajan kanssa. Se on toisenlaista, jotakin aivan erikoista turvallisuutta. Heidän on kaikki pehmeää, kädet, povi, polvet. Lallulla on kaikki lujaa, jäntevää. Eikä hän kuitenkaan käske eikä määräile niinkuin ne, vaan tottelee ja toimii nurkumatta, vastustelematta saamiensa ohjeiden mukaan. (»Nyt tuonne! Nyt tuonne!») Ei hän ikävysty eikä haukottele eikä koeta suotta huvittaa silloin, kun ei ole itsellään hauska, ei koneellisesti lallattamalla tai hihittämällä, niinkuin vain pikkulapsia huvitetaan. Hän käsittää, että on ero pikkulapsen ja pikkupojan välillä.

Lähtö pihasta tapahtuu, niinkuin sen aina täytyy hyvällä hevosella: puhaltautumalla täyteen laukkaan, niin että selkä suloisesti retkahtaa ja käy kuin vihuri selkäpiin läpi. Mutta sitten vauhti pian hiljenee, sillä meillä on tänäpäivänä pitkä matka edessä, koko päivän taival, ehkä ollaan yötäkin tällä matkalla, ehkä palataan vasta viikon päästä. Ennen on käyty vain Riihelässä ja Rajaportilla saakka, mutta nyt on määrä käydä edempänä, Oulussa asti. Minä tiedän, että Oulu on kaupunki, josta tuodaan suolaa ja sokeria ja renikoita ja että sinne on kaksikymmentäviisi penikulmaa. Minä tiedän, mitä on suola ja sokeri ja renikat, mutta minä en tiedä, mitä on kaupunki. Minä tiedän, että Rappulasta Porttilaan on penikulma ja että toinen peninkulma on Porttilasta Tuulimyllylään ja kolmas Riihelään ja neljäs Rajaportille, mutta minä en koeta kuvitellakaan, kuinka paljon on kaksikymmentäviisi peninkulmaa.

Eilen oli jo vähällä tulla lähtö Ouluun, mutta Rajaportilta täytyi kääntyä takaisin, kun ei ollut vällyjä eikä evästä ja kun rupesi jalkoja paleltamaan.

Ei puhuta mitään, sillä Polle ei saa puhua, ainoastaan hirnua juostessaan ja syytää jalkopohjistaan lunta silmille, ollakseen oikea hevonen. Levähtäessä ja syöttöpaikoissa minä kuitenkin sallin Pollen muuttua Lalluksi, rengikseni, joka tekee, mitä minä käsken, ja joka siitä palkkioksi saa syödä minun eväitäni ja ryypätä maitoa pullosta. Saapi se juoda kahviakin, jos Meikälässä ja Heikälässä sattuvat keittämään. Mutta kun minä sanon: »Soh Polle!» ja maiskautan, täytyy sen heti muuttua hevoseksi.

Me kuljemme näin alkutaipaleesta vain tuttuja seutuja. Nämä ensimmäiset paikat ovat monesti ennen käytyjä, mutta nyt ei ole aikaa niissä virkailla, nyt täytyy rientää. Hurautetaan koivujen alitse ja Ison-Porttilan läpi pihan, sitten kuljetaan Elo-Aittalan talon editse. Siellä ei asu muita kuin hiiriä ja siellä on kissa isäntänä. Tuulimyllylä jää vasemmalle ja on aina jäänyt, sinne ei saa mennä, sen siipi saattaisi tarttua takin helmaan ja kiepauttaa niin korkealle, ettei milloinkaan tulisi takaisin. Kun ollaan siinä, on kuljettu kaksi penikulmaa.

Siinä on alamäki petäjikön läpi ja Polle rietautuu menemään niin, ettei tahdo kelkassa pysyä. Riihelän talot näkyvät! Riihelässä on kolme taloa: Vanha-Riihi, Uusi-Riihi ja Ruumenlato. Vanha-Riihi on minun taloni, minä olen sen isäntä, minun täytyy välttämättä käydä sitä joka päivä katsomassa. »Ptruu, Polle!» Vanha riihi lämpiää. Varpuslauma pyrähtää sen edestä katolle. Puimavarsta riippuu oven päällä ja pitää sitä raollaan, jotta savu pääsisi ulos. Minun täytyy käydä katsomassa, onko siellä kaikki, niinkuin pitää. Kiepahdan sisään korkean kynnyksen yli. Savu on melkein lattian tasalla, ja minun pitää paneutua vatsalleni, jottei se pistäisi silmään. Lyhteet risahtelevat savun sisässä ylhäällä parsien päällä ja pitkä tähkäolki riippuu alas. Suuret puut palavat kumeasti paukahdellen uunissa. Siinä on sanomattoman suloista ja lämmintä ja salaperäistä. Ja minulta unohtuu kaikki muu.

Polle hirnahtaa, mutta minä en ole tietävinäni. Antaa sen vain hirnua, minä vain katselen, kuinka tuli syö suuria puita. Se haastaa syödessään jotakin, jota en oikein ymmärrä. Polle hirnahtaa toisen kerran. Sillä on kiire Ouluun. Tekisi mieli vielä kuunnella tulen puhetta, mutta täytyy kai kuitenkin lähteä.

Oikeastaan minä en enää välittäisi lähteä koko Ouluun, Oikeastaan olisi paljoa hauskempi riisua Polle Lalluksi ja mennä sen kanssa Olkilatoon heittämään kuperkeikkoja katosta lattiaan niinkuin eilen ja ennen. Polle näyttää olevan hiukan äksyllä päällä, ravistelee aisojaan ja kaapii lunta jalallaan. Ei aina tiedä, onko se sillä päällä oikein vai suotta. Minä tuskin saan sen päästetyksi ja hypätyksi rekeen, kun se puhaltaa menemään, niin että on vähällä paiskata riihen nurkkaan. Minä ärjäisen: »Ptruu!» Silloin se pysähtyy kokonaan, niin että olen lentää suulleni. Minä sanon: »Soh!» ja silloin se taas kyllä lähtee, mutta lönkyttää laiskasti ja vastahakoisesti. Enkä minä saa sitä mitenkään parantamaan vauhtiaan: vähän nykäistyään se taas vain lönkyttää.

Riihelän takaa alkaa petäjikkö ja pitkä taloton taival. Polle ei näy välittävän minusta vähääkään. Ei käännä kertaakaan päätään jäljelleen päin. Minä tahtoisin puhua sen kanssa, mutta enhän saa puhua, kun minä itse olen kieltänyt, että aisoissa ollessa ei saa puhua, vaikka minä kuinka siihen houkuttelisin. Tuntuu kuin olisi kauhean kauan siitä, kun lähdettiin Riihelästä ja vielä kauemmin siitä, kun oltiin kotona. Minua alkaa arkiuttaa ja pelottaa. Tuolla näkyy Rajaportti, mutta kauhean pitkän matkan päässä, eikä se ole vielä puolimatkassakaan Ouluun.

—Lallu! sanon minä, mutta se ei ole kuulevinaankaan.—Polle!—nyt se kyllä tuntee nimensä ja kääntää vähän päätään ja katsoa muljauttaa, mutta ei vieläkään mitään virka. Minä tahtoisin jo kääntyä takaisin, mutta en saa sitä sanotuksi.

—Saat sinä sanoa jotakin, jos tahdot. Mutta se vain ravistaa päätään ja painaa eteenpäin. Kuta kauemmaksi tullaan, sitä hyljätymmältä tuntuu. Riihelää ei enää näy eikä muutakaan kotipuolta. On sitä vaille, etten pillahda itkuun. Siellä saattaa olla isoja koiria ja irtonaisia isoja härkiä ja äkäisiä pässejä ja jos mitä.—Olen vielä sillä ikäasteella, että kaikki tuntematon ja tietymätön peloittaa. Poika pyrkii seikkailuihin, lapsi karkaa kotiin, niin pian kuin tuntee uutta ja outoa. Pellon takaa, rannasta, marjametsästä hän rientää pihaan, tupaan, kun näkee vieraiden tulevan, ja karkaa uunille pappiakin pakoon. Hänessä on pesävaisto voimakkain tunne, niinkuin ketunpojalla, joka kyllä uskaltaa pesän suulle leikkimään, mutta ei koskaan loittone siitä sen edemmä, kuin että vähimmänkin risahduksen tai oudon äänen kuultuaan ehtii sisään. Kuta lähemmä Rajaporttia tulemme, sitä enemmän mieltäni ahdistaa. Siinä on korkea, luja pisteaita. Sen tuolla puolella on ulkometsä, synkkä ja sakea. Tätä edempänä en ole koskaan käynyt. Se on minulle maailman laita. Polle pysähtyy yht'äkkiä ja sanoo:

—Kah, siinäpä on kulkenut susi menn'yönä aitovartta … tuoss' on istua vokottanut, mutta eipäs ole vielä uskaltanut tulla veräjästä sisään.

Minä en ole koskaan nähnyt sutta muuten kuin kuvassa, mutta minä tiedän, että se ottaa koiria ja syö pieniä poikia. Ja parahtaen kohti kurkkua itkemään minä huudan ja vaadin, että meidän on hetipaikalla käännyttävä takaisin … »ja jos sinä et lähde, niin sinä olet paha poika … ja minä lähden yksin kotiin äidin luo»… Tai minä hyppään pois kelkasta ja alan juosta tietä pitkin. Mutta Lallu saavuttaa minut ja nostaa minut kelkkaan ja minä tunnen vieläkin hänen voimakkaan otteensa, ja kuinka hän hellästi rauhoittaen pyyhkii kyyneleni ja puhdistaa nenäni ja iloisesti hirnahtaen ja hassutellen ja hyppien kiidättää minua takaisin—ja ennenkuin tiedänkään, alkavat taas Riihelän talot näkyä.

—Mennäänkö Navettalan kaupunkiin?

—Mennään! Hei, mennään!

Ja pellon poikki hän karkuuttaa minut sinne. Matti tulee vastaan Mustalla Ruunalla tyhjää heinähäkkiä ajaen. Syntyy sama jokapäiväinen juttu:

—Vaihdetaanko hevosia? kysyy Matti.

—Vaihdetaan vain, sanon minä.

—Paljonko maksat päällisiä? kysyy Matti.

—Minkätähden?

—Sentähden, että minun hevoseni on puolta parempi kuin sinun.

—Minkätähden?

—Sentähden, että minun hevosellani on neljä jalkaa ja sinun hevosellasi vain kaksi.

—Paljonko tahdot?

—Kolme sataa.

—Helpota kahteen.

—En helpota.

—Olkoon menneeksi. Tuoss' on.

Päällisten maksu tapahtuu niin, että minä kolme kertaa paiskaan kintaani hänen rukkaseensa, yhden paiskauksen jokaista satamarkkasta kohti. Mutta kun kauppa on tehty niin kuuluu myöskin asiaan, että Matti alkaa sitä katua, ruopii korvallistaan ja pyytää että se purettaisiin.

—Paljonko maksat purkajaisia?

—Kaksi sataa.

—Liika vähän.

—Kolme sitten.

—Päästä rahat.

Purkaminen tapahtuu niin, että Matti nyt vuorostaan lupsauttaa minua käteen, ensin päällisiksi ja sitten purkajaisiksi, kuusi kertaa. Ja niin me taas jatkamme kukin hevosellamme.

Navettalan kaupungissa on paljon taloja ja paljon asukkaita. Siinä on monenmoisia sokkeloita ja teitä. Kuljetaan sen ympäri, mennään kujaan, ajetaan ladon ja sikopahnan välisestä solasta. Ajetaan yläsillalle ja sieltä takaisin hirveää myötämäkivauhtia. Minä tiedän, että Oulun kaupunki on samanlainen kuin Navettalan kaupunki, vaikkakin paljoa suurempi. Riisun Pollen Lalluksi, sillä on turvallisempaa mennä navettaan hänen kanssaan kuin yksin. Ei ole hyvä mennä navettaan yksin. Vaikka iso härkä siellä onkin kiinni, on se kuitenkin härkä.

Lähinnä lämpiävää riihtä on navetta minusta maailman hauskin paikka. Siellä on niin mukavaa ja pehmoista havuilla ja pehkuilla täytetyllä lattialla. On kuitenkin varminta pitää Lallua kädestä, sillä voisihan tapahtua, että härkä pääsee irti. Kuta lujemmin minä puristan Lallun kättä, sitä paremmin pysyy härkä kiinni. Nyt se makaa eikä ole näkevinäänkään. Niillä näyttää kaikilla olevan niin hyvä olla kuin kissalla vasussa. Ei kuulu muuta kuin märehtimistä. Koko navetta märehtii. Leuat liikkuvat edestakaisin, sitten joku leuka pysähtyy, ja silloin näkyy niinkuin joku mukula liukuisi kurkkua myöten alas. Sitten ne taas alkaa. Ison navetan toisessa päässä on pikkunavetta, lamponavetta ja vasikkain karsina. Oikeastaan minä pyrinkin sinne. Siellä on kuin lasten puolella, tuttavallista ja turvallista. Ei minua peloita yhtään, kun vasikka nousee ja köyristää selkänsä ja venytteleikse ja nostaa häntäänsä. Uskallanpa koetella sen turpaakin ja antaa sen nuolaista kättäni. Lampaat ovat kuin vertaisia, melkein kuin leikkitovereita. Tekisi mieleni heidän mielikseen pureskella kerppuja yhdessä heidän kanssaan, ne ovat varmaan makeinta ruokaa maailmassa.

Kana makaa seimessä. Lallu nostaa sitä, sen alla on valkea muna. Vähän päästä se nousee ja lentää kaakattaen orrelle, ja nyt siellä on kaksi munaa. Lallu seisoo silmät pyöreinä ja ihmettelee, mistä se sinne tuli. Minä en tiedä eikä hänkään tiedä, se vain tuli. Enkä koetakaan etsiä syytä. Lapsi ei kysy syytä, ainoastaan toteaa ja tyytyy. Voisi tapahtua mitä tahansa enkä minä sitä ihmettelisi.

—Oletko nähnyt lehmän lentävän? kysyy Lallu.

—En, sanon minä,—mutta minä muistan, että minä heti aloin kuvitella, kuinka se tapahtuisi.

—Minä olen, sanoo Lallu.

—Mitenkä se lensi?

—Puiden latvojen päällä.

—Minnekkä se lensi?

—Niittylatoon.

—Ovestako sisään?

—Ovesta, ja sitten se rupesi sinne maata ja söi, ja kun se oli syönyt mahansa täyteen, niin se lensi yläluukusta ulos.

Olin heti täysin selvillä siitä, kuinka se oli tapahtunut.

—Entä sitten?

—Sitten ei mitään.

Istumme siinä lämpimässä navetassa ja tuumailemme edelleen ja imemme eväsnekkuja posket pullollaan.

—Mikä lehmä se oli?

—Tuo Omena.

—Etkö ole nähnyt Punikin lentävän?

—En.

—Minäpä olen.

—Mitenkä se lensi?

Minä kerron nähneeni Punikin lentävän—aivan niin kuin Lallu oli kertonut Omenan lentäneen.

—Olen minä nähnyt koko karjankin lentävän, parvessa niinkuin varikset.

—Älä narraa.

Se ei merkitse sitä, etten uskoisi, vaan päinvastoin, että minä uskon.

—Muniiko lehmälintu?

—Munii se.

—Entä härkälintu?

—Munii sekin.

—Sillä mahtaa olla hyvin suuri muna.

—Pitäisi olla suuri se pata, jolla sen munia keittäisi.

—Saunan kokoinen kattila.

—Suuri pitää olla sekin, joka ne söisi.

Koetan kuvitella, kuinka suuri sen pitäisi olla, joka söisi härkälinnun munia niinkuin minä kananmunia, mutta silloin yht'äkkiä nousee härkä ylös siellä navetan toisessa päässä. Koko muu navetta tekee samoin. Ne tuhkivat ja kalistelevat kytkyitään.

—Ota minut syliin…

Lallu kantaa minut ovelle. Minä käpristäyn hänen kaulaansa ja tunnen suloisen turvallisuuden tunteen nivelissäni varpaihin asti. Täytyy kulkea ihan härän ohitse.

—Taputa Ukkoa lautaselle.

Minä irroitan toisen käteni Lallun kaulasta, kurkottaun ja taputan kuin taputankin. Se on urotyö, minä tunnen tekeväni jotakin aivan erinomaista ja minä ihmettelen itseäni, etten sen enemmän pelkää. Minä teen sen, vaikka selkäpiitäni karmaisee ja poskissa kihelmöi, niinkuin silloin, kun minua saunassa valellaan haalealla vedellä.

Ennenkuin taas muutan Lallun Polleksi, mietimme, mihin sitten menemme. Päätetään ajaa ensin Meikälään ja sitten Heikälään, aivan niin kuin eilen, ja sittenpähän nähdään minnekä sieltä.

Meikälä on meidän rakennus, missä on tupa toisessa päässä, porstua vähä. Heikälä on heidän rakennuksensa. Me emme aja isoa tietä pihaan, josta olimme lähteneet, vaan takatietä aittojen ja liiterien solitse, joihin olemme tehneet omat uramme, takapihalle takarappujen eteen. Tulemme kuin vieraaseen taloon, jossa emme tunne ketään eikä kukaan tunne meitä. Menemme tupaan, istumme penkille pöydän ja oven väliin. Se ei ole Liisa, joka ottaa leipiä uunista, vaan jonkin vieraan talon emäntä.

—Mistä kaukaa on vieraat? se kysyy.

—Hinttulan Tinttulasta.

Lallu keksii joka kerta uuden kummallisen nimen ja minä kertaan sen.

—Minnekä kauas on matka?

—Rittulan Ratulaan.

—Saisiko talosta ryyppäämistä?

—Saahan sitä ja saa ruokaakin, jos haluttaa.

—Meillä on itsellämme eväs.

Liisa haastattelee minua niinkuin aikamiestä ja minä vastaan samaan tapaan.

—Kuka se on tämä toinen mies?

Hauskuus on siinä, ettei Liisa ole tuntevinaan Lallua, mutta varsinkin siinä, että hän sanoo: tämä toinen mies.

Me syömme voileipämme ja ryyppäämme maitoa. Piiat kulkevat edestakaisin joissakin tavallista tärkeämmissä hommissa. Täti Laurakin on taas tullut. Se on suntion emäntä. Se tuli jo eilen. Se on se, joka tuo pieniä lapsia joka taloon, niin pian kuin kerkiää. Se makasi viime yönä äidin kamarissa ja minun täytyi maata toisessa kamarissa isän sängyssä.

Sitten me lähdemme taas, menemme Meikälästä Heikälään, heidän pytinkinsä päitse heidän puutarhaansa, jossa meillä on lumilinna ja monenmoisia teitä ja polkuja puiden ja marjapensaiden lomitse. Sinne katsoo meitä ikkunasta ja nyökyttää meille iso valkea parta ja korkea kalju otsa, jolla on lasisilmät ja piippu hampaissa. Se on Lallun hyvin vanha pappa, joka ei milloinkaan tule ulos eikä milloinkaan käy pihalla niinkuin muut ihmiset. Toisen kamarin ikkunan edessä on aina valkoiset uutimet, joita ei milloinkaan siirretä syrjään. Siellä sairastaa Lallun mamma. Minä pääsin eilen pujahtamaan hänen huoneeseensa. Hän makasi korkeaksi laitetulla sängyllä, päässään valkoinen myssy. Käsi riippui rentona alas. Sen alla lattialla vuoteen vieressä oli astia. Laura hommasi siinä jotakin. Kun se näki minut, huusi se vihaisesti: »Viekää pois se poika.» Minä kuulen suoniraudan napsauksen ja ehdin nähdä verta ruiskahtavan paksusta käsivarresta, mutta sitten minut retuutetaan pois, vaikka huudan.

—Minkätähden sinun äitisi on niin sairas? kysyn minä ikkunan alla.

—Sinunkin äitisi tulee pian sairaaksi, sanoo Lallu.

—Ei tule.

—Kyllä se tulee, hyvin sairaaksi.

—Ei tule … sinä narraat … et saa … minä tahdon kotiin.

—No, ei tule … ka, ei tule!

Se aikoi narrata, mutta eipäs uskaltanutkaan. Äiti ei saa tulla niin sairaaksi, että minut ajetaan pois hänen luotaan enkä saa olla sisällä, kun hänestä lyödään suonta. Tulemassa ollut itku vaihtuu voiton tunteeseen. Ja siitä minä yht'äkkiä tulen hyvin mahtavaksi, niin että käsken ja komennan ja riuhdon ohjaksia ja ajan hankeenkin. Polle tottelee nöyrästi, kuljettelee minua minne vain vaadin: takaisin pihaan, tallin ja liiterin taa ja sieltä Meikälän ja Heikälän solalle, josta menee tie saunaan ja nuottakodalle ja rantaan.

Siinä hän yht'äkkiä unohtaa olevansa hevonen ja huudahtaa:

—Koivuniemen miehet ovat nuotalla meidän rannassa!

Hän rientää täyttä karkua sinne saunan editse ja nuottakodan ohi. Minulta pääsee suitset kädestä ja minun täytyy pitää kelkan laidasta kiinni pysyäkseni. Hän on kuin pillastunut eikä pysähtyisi, vaikka pyytäisinkin. Yht'äkkiä hän päästää aisat ja jättää minut kelkkaani jäälle ja loikkaa avannolle sekaantuen siihen myllerrykseen, mikä siinä on. Minä en saa selkoa siitä, mitä se oikein on. Se on vain jotakin käsien ja hartiain ja jonkin suuren ja märän myllerrystä ja kiihkeätä polskutusta. Minun kelkkani on luisunut reen viereen, jossa on vasuja ja kontteja ja jonka edessä seisoo hevonen ja pureksii heiniä. Lallu on minut kokonaan jättänyt, temmannut mieheltä tarpoimen ja polskuttaa vimmatusti, samalla kun miehet lappavat sitä suurta ja märkää jäälle. Minä olen niin tyrmetyksissäni, etten älyä edes ruveta itkemään. Tunnen ensi kerran sen, mikä sitten niin monta kertaa on uudistunut: täydellisen avuttomuuden, jälellejäämisen, kykenemättömyyden pysyä perässä ja olla mukana ja millään tavalla ryhtyä asiaan. Se on jotakin omituista, merkillistä, yliluonnollista, outoa touhua, ulkopuolella minua, minuun niin kuulumatonta, etten ole edes utelias tietämään ja ottamaan selkoa siitä, mitä se on. Minä tuijotan vain koiraan, jonka yht'äkkiä olen huomannut käppyrässä jäällä, ja koetan olla niin hiljaa, ettei se huomaisi minua eikä tulisi luokseni. Sill'aikaa touhu on vähitellen hiljennyt. Ne nostelevat sitä suurta ja märkää jäältä rekeen.

—Tule katsomaan, sanoo Lallu.

Kun en saa liikahtaneeksi enkä mitään sanoneeksi, tulee hän ja nostaa minut kainaloista ja asettaa seisomaan vasun viereen, jossa sätkii suuria, litteitä kaloja. Minä huomaan ne, mutta vielä enemmän kiinnittää huomiotani suuri, musta avanto, jonka ääressä seison. Veden pinnalla kelluu joitakin pieniä kuolleita kaloja. Isot miehet, joilla on märät nahkaiset esiliinat ja jotka eivät ole minua näkevinäänkään, nostavat kalavasun reen seville ja ajavat pois. Koira nousee ja lähtee heidän jälkeensä. Minä seison yhä siinä, mihin Lallu on minut asettanut. Se katsoo reen jälkeen, ne huutavat sille jotakin, se ottaa jotakin jäältä ja juoksuttaa heidän jälkeensä. Silloin minä, luullen, että se aikoo minut jättää tähän avannon reunalle ja mennä heidän mukaansa, laukean ja huudan: »Lallu, et saa mennä!» Se ei kuule. Mutta minulla oli yhtä kaamea hetki kuin silloin, kun näin suden jälet. Silloin pääsin pakoon, nyt olen siinä kuin naulittuna ammottavan avannon ääreen. Mutta Lallu tulee takaisin, kantaa minut taaskin kelkkaan, ja taas uudistuu se sama suloinen tunne, sitä suurempana, kun hän minut pyyhittyään ja siistittyään vakuuttaa: »Älä sinä pelkää, enhän minä toki sinua jätä.»

Paluumatkalla pistäymme saunaan. Siellä on jo melkein pimeä, paitsi mitä lämpiävä kiuas valaisee lauteiden alle.

—Tuolta sitä sinäkin olet tullut maailmaan, sanoo Lallu.

Minä tiedän sen jo, hän on jo ennenkin sanonut sen. Minä tiedän vähän lisääkin. Minä tiedän, että täti Laura käy ne täältä ottamassa, kaikki maailman lapset, kun ne tulevat, ja viepi ne mammoilleen.

—Minäpä näin, kun se sinut otti.

—Narraat.

—Sinä juosta vikitit saunasta sitä vastaan, ja minä näin, mitenkä se sieppasi sinut syliinsä ja vei mammasi luo.

—Etpäs nähnyt.

—Koskapa olin silloin puutarhan aidan takana viinimarjoja syömässä.

—Eihän talvella ole viinimarjoja.

—Silloinpa ei ollutkaan talvi niinkuin nyt, vaan kesä, etkö muista?

Minä alan muistaa—minä muistan aivan selvästi, kuinka minä tulin lauteiden alta, kuinka sauna noin lämpisi, kuinka ovi oli noin raollaan, kuinka minulla oli paitakin päällä, kuinka minä kiipesin kynnyksen yli ja kuinka Laura täti tuli vastaan valkoisessa yöröijyssään…

Alkaa tulla liika lämmin ja savukin pistää silmään.

Ja sitten minä vielä muistan siitä päivästä, että se päättyi Lallun ullakkokamariin. Minä muistan, kuinka hän selässään kantoi minut sinne jyrkkiä rappuja pimeän ullakon läpi. Siellä on minulle jo tehty tila hänen sänkyynsä ja minä jään yöksi sinne. Kysyn, miksi minä en mene kotiin yöksi? Siksi, että sinne on niin pitkä matka, ettemme enää ehtisi.—Eihän pihan yli ole pitkä matka.—Ei pihan yli, mutta meidän täytyy palata vanhoja jälkiämme, samaa tietä, jota olimme tulleet, ensin saunalle, sitten avannolle ja Navettalaan ja Riihelään j.n.e. Niinpä niin, nyt minä ymmärrän. Olimme aina tehneet niin näillä retkillä.

Meille tuodaan tänne illalliseksi voileipiä. Huone on ihmeitä täynnä. Seinällä on poronsarvet ja pyssy ja teeren kuvia ja jahtitorvi, jota saan töryyttää. Lallu riisuu minut ja panee astialle ja nostaa minut sänkyyn selkänsä taa. Ennenkuin nukutaan, kertoo hän minulle satuja veden ukosta, jonka valtakuntaan olisi päästy nuotta-avannosta, jos olisi tahdottu, kun vain olisi käännetty takki nurin ja pantu hattu ylösalasin päähän. Siellä on suuria saleja ja pitkiä pihoja ja keltaisia hevosia ja sinisiä lehmiä kultaisissa pilttuissa ja hopeisissa kytkyvissä ja lehmät lypsävät makeata sokerimaitoa, johon kohoo siirappikermaa.

—Onko siellä susia?

—Siellä on susia, mutta ne ovat niin kesyjä kuin koirat, eikä niitä tarvitse pikkupoikainkaan pelätä, koska ne ovat mykkiä kuin kalat, eivät osaa haukkua eikä purra, ainoastaan häntäänsä heiluttaa.

Kietaisen käteni Lallun kaulaan. Sen poski ei pistä niinkuin isän. Herään yöllä. Lallu antaa minulle juomista ja juodessani minä näen kuun paistavan ikkunasta sisään.

Kun aamulla herään, on Lallu poissa ja vuoteen vieressä seisoo Liisa ja pukee minut ja vie alas.

—Nyt mennään katsomaan pikku veljeä, joka tuli viime yönä, sanoo
Liisa.

—Minäpä tiedän, mistä se tuli, saunan lauteiden alta, puhelen minä pihan yli mentäessä.—Mutta oliko sillä paita päällä?

—Tuon pojan! nauraa Liisa ja tempaa minut syliinsä ja kantaa sisään.

Lallua en sen jälkeen nähnyt. En saa muististani hänestä mitään kuvaa senjälkeen. Luultavasti meni hän kouluun ja me muutimme toiseen pitäjään, ennenkuin hän kesällä palasi.