TUHLAAJAPOIKA.
Meitä oli veljeskunta vanhoja tovereita ja ystäviä, jotka ensimmäisiltä ylioppilasvuosiltamme alkaen olimme pitäneet yhtä ja pysyneet jotakuinkin koossa. Meidät liitti toisiimme ensin suomalaisuus ja sitten muut aatteelliset ja isänmaalliset harrastuksemme. Eniten kuitenkin sama maailmankatsomus yleensä. Valhe, petos, vikuroiminen, tinkiminen tuomittiin armotta läheisimmissäkin tovereissa. Lippu oli pidettävä puhtaana, olipa sitten kysymys julkisesta tai yksityisestä elämästä. Ei mitään aatetta ja asiaa saanut ajaa, ei mitään etua valvoa vääryydellä, kieroudella tai tinkimisellä. Se ei ollut meillä mikään liehuva lippu, sitä ei koskaan maljapuhein nostettu tankoon, se oli pikemmin kuin muistoliina, jonka kukin piti kätkettynä povellaan. Se oli millä ibseniläistä, millä pietististä pohjaa, millä tulos tiedemiehen totuuden etsinnästä, millä nuorison kasvattajan oman hengen kouluutuksesta, millä taiteilijan ja kirjailijan herkentyneestä omastatunnosta ja itsensä tutkistelusta. Se hyvin harvoin puhkesi tehdyksi tuomioksi tai toiselle esitettyksi vaatimukseksi, se vain oli ja eli meissä ja johti meitä ja vaikutti jotenkuten välittömästi niihinkin, jotka joutuivat lähemmin liittymään meihin. Se veti luoksemme samanhenkisiä, työnsi meistä pois toishenkisiä.
Elimme verrattain vaatimattomissa oloissa, pikkuviroissa, pienillä tuloilla, mutta autoimme toisiamme ei vain neuvoilla, vaan myös lainoilla ja takuilla. Joskus sai toveri maksaa toisen puolesta, mutta en koskaan kuullut kenenkään sitä nurkuvan, sillä jokaisessa sellaisessa tapauksessa oli joko sairaus tai kuolema tai muu voittamattomuus ollut syynä siihen, ettei suoritusta ollut voinut tapahtua. Sattui useammankin kerran, että toverit yhteisesti ottivat vastatakseen yksityisen sitoumuksista, hoitivat ja järjestivät ne.
Olimme pääsävyltämme totisia, yksivakaisia nuoria miehiä. Jo ylioppilasaikanamme oli meihin kuitenkin liittynyt toveri, joka oli meidän kaikkien vastakohta. Luonteeltaan, synnyltään, kasvatukseltaan ja elintavoiltaan hän ei juuri lainkaan kuulunut meihin. Siitä huolimatta me hänet hetikohta »hyväksyimme», kun eräs hänen kotonaan kotiopettajana toiminut toveri toi hänet seuraamme. Kiinnyimme häneen yhä enemmän ja vähitellen kävi hän meille »välttämättömäksi.» Hänessä oli sitä, mitä meiltä itseltämme puuttui: hilpeyttä, herttaisuutta, seikkailijaverta, reippautta, kevytmielisyyttäkin. Hän sanoi alunpitäen meitä »paapoikseen», (»Mitäs paapoille kuuluut?… Mitäs vaarit vannehtii?—Joko ukot ylijumalat ovat julistaneet tuomionsa kurjalle kuolevaiselle?» j.n.e.)—me häntä »pojaksi», filiukseksi, ottopojaksi, tai oikein lellitellessämme »tuhlaajapojaksi», kun hän palasi tavallista pitemmältä kiertueelta ja kertoi ja katui syntinsä yhtä herttaisesti kuin hän oli ne tehnytkin. Pidimme hänelle monet sellaiset tuliaispidot ja—menimme uusiin takuihin. Suhde oli niinkuin lie ollut luostariveljien iloiseen, vallattomaan ritaripoikaan.
Ei hän kuitenkaan pelkällä sillä vastakohtaisuudellaan olisi voittanut meitä ja pysynyt miehenämme. Se oli sittenkin hänen luonteensa hyvä, ehyt pohja, hänen suoruutensa, vilpittömyytensä, rehtiytensä, toverillisuutensa ja tosiritarillisuutensa, johon suosiomme häntä kohtaan ja kiintymisemme häneen lopulta perustui.
Hän oli ylioppilasaikanaan Helsingin tunnetuimpia nuoria miehiä. Hän oli kaikkialla mukana ja veti kaikkialla huomiota puoleensa. Hän oli kaunis, solakka nuorukainen, tukka tumma ja hiukan kähärä, nenä kaareva, silmät ruskeat ja palavat, käytös notkea ja sulava, puku aina aistikas ja hieno. Hänessä oli meihin kuin jotakin vieraan rodun viehätystä. Isä oli vanhaa karjalais-saksalais-ruotsalaista juurta, äiti venakko; Hän oli ihanteellinen marsalkka ja juhla-airut, jona hän muuten toimi koko ylioppilasaikansa alimmalta osakunnan lähettiasteelta suurien ylioppilasjuhlien ja kansalaispäivällisten ylimmälle juhla-airutasteelle. Hän oli laulaja, kaunis solistitenori, kaikkien tanssien aloittaja ja etutanssija, mukana kaikissa arpajais- ja hyväntekeväisyyshommissa, joissa ylioppilaat olivat Helsingin naisten apuna. Ylioppilaat olivat siihen aikaan kaikkena kaikessa, ilman heitä ei saatu mitään aikaan. Luentosalissa hän näkyi harvemmin, mutta sai kuitenkin kutakuinkin säädylliseen aikaan suoritetuksi välttämättömimpänsä, ensin kandidaattitutkinnon ja sitten oikeustutkinnon, sillä perheen perinnäissääntöjen mukaan oli hänestä tuleva juristi ja sitä myöten virkamies niin korkealle asteelle kuin asteita riitti—mutta ilman hätäilemistä.
Hän oli viipurilainen, puhui tuota heidän herttaista, pehmoista »mie-sie» murrettaan, tuota »hyö ottaat»—»myö mäntiin»—»näinköhän se on niin»—josta ruotsinkielistenkin suussa aina tuoksahtaa sikäläinen kotiturve. Ja samalla hänessä, niinkuin yleensä viipurilaisissa, oli jotakin eurooppalaista mannermaaleimaa, eikä ollenkaan sitä tukholmalais-berliiniläis-uusmaalaista tekoylimyksellistä olevinaista, mitä niin usein tapaa Helsingin ja Turun keikareissa. Sen kai sai aikaan karjalainen hilpeys ja suurkaupungin läheisyys.
Pietarin läheisyys uurtelee muuten kyllä toisiakin piirteitä luonteihin ja katsantotapoihin lähellä rajaa, tuota: »ka, eihän sill' niin vällii»—vaikka nyt esimerkiksi vähän salakuljettaisikin tupakkaa ja teetä. Viipurilaisissa, niinkuin yleensäkin rajaseutulaisissa, tapaa koko joukon kaikenlaista semmoista »suvaitsevaisuutta». Siellä ei semmoisista olla niin ankaria kuin muualla. Hänessäkin tuota höllyyttä, tuota siveellistä »värisokeutta», joksi me sitä sanoimme, joskus ilmeni, ja hän innostui sitä puolustelemaankin, mutta aina niin herttaisen miellyttävästi ja paradoksimaisesti, että mekin, ankarat ja lujat aatteen ja periaatteen peruukkiäijät, lopulta tupruttelimme tullikavallettua tupakkaa, jota hän tarjosi meille hopeisesta, sisältä kullatusta sikarikotelostaan.
Kaikki puhalsi hänen läpitsensä, kaikki hyvät harrastukset, kaikki ajan innostukset, kaikki soittaen häntä kuin tuuli seinäkannelta. Itse hän ei mitään soinut, mutta soinnahti kauniisti kaikkeen, mikä häntä kosketti. Kaiken hän teki itselleen ja muille huviksi ja hauskuudeksi. Kaikki, juhlat, konsertit, ensi-illat, päättyivät häneltä päivällisiin tai illatsuihin, pikkutunteihin—jälkipäivän uupumuksen suomaan toistaiseksi lykkäämiseen ja vapautukseen kaikesta, minkä oli päättänyt ja itselleen ja muille luvannut.
Mutta joskin hänessä oli tällaista karjalaisen kevytmielisyyttä, sen vikoja ja heikkouksia, niin oli hänessä keskittyneenä sen parhaatkin puolet. Oli asioita, jotka hän otti totisesti, pelottavan totisesti. Hän voi joutua ihan vimmoihinsa, jos sai kuulla jostakin alhaisesta, jos joku oli pettänyt, syönyt sanansa, jos joku vikuroi, rikkoi annetun luottamuksen, menetteli kurjasti. Mutta varsinkin jos joku oli pettänyt jonkun toverin, asettanut oman etunsa hänen etunsa edelle. Se oli hänessä melkein sairaalloisen intohimoista. »Olisi ennen ampunut kuulan otsaansa», oli lause, jota hän usein käytti.—»Ei pidä sanoa, jollei itse tekisi samoin».—»Minä tekisin!»
Se oli juuri tämä, joka meitä hänessä miellytti. Toveruus oli hänelle pyhistä pyhin asia. Niitä oli ennen aikaan ehkä enemmän semmoisia, joille toveruus oli avuista ensimmäinen. Hän voi tehdä toverin hyväksi melkein mitä hyvänsä. Hän lainasi viimeisen penninsä, meni takuuseen jokaiselle, joka vain pyysi. Antaessaan hän ei epäillyt saavansa takaisin, eikä ottaessaan voivansa maksaa. Asiainsa huonoimmillaankin ollessa hän oli vilpitön vakuuttaessaan: »Ei kukaan tule kärsimään minun tähteni».
Hänen elämänsä oli alkanut mukavissa, väljissä valjaissa ja jatkui leveää tietä kulkusten kilistessä. Ja kun ei kulkusia enää ollutkaan, kuuluivat ne kuitenkin yhä hänen omissa korvissaan ja tie oli hänelle aina yhtä leveä, ajajaeleet yhtä laajat.
Hän oli ollut varakkaan isän poika. Isällä oli korkea virka, ja suuri sukutila lähellä Viipuria. Pojalla oli aikoinaan kaikki, mitä hän halusi: pyssyt, ajokoirat, setterit ja pointerit, ratsuhevoset ja purjeveneet, ja olisi tietysti ollut automobiilikin, jos niitä olisi ollut siihen aikaan. Hovissa elettiin suuresti ja vieraanvaraisesti. Tuttavapiiri ulottui sekä Helsinkiin että Pietariin. Hänellä oli Helsingissä hieno kahdenkamarin asunto, mikä siihen aikaan oli tavatonta komeutta ylioppilaalle. Istuttiin siellä usein hänen vieraanaan mukavissa sohvissa ja tuoleissa. Usein hän sai tehdä ulkomaanmatkoja, jota meidän varamme eivät sallineet. Ei koskaan ollut hänellä rahanpuutetta, isä antoi aina niin paljon, kuin hän pyysi. Kun ei enää viitsinyt pyytää, teki hän velkaa omiin nimiinsä. Usein hän lainasi itse voidakseen lainata muille.
Isä kuoli ja vanha sukutila ja kaikki muu myötiin pesän veloista. Onneksi menivät velat varain kanssa vastakkain, muuten hän kai olisi ottanut niistä vastatakseen. Nyt hän jäi vastaamaan ainoastaan omistaan eivätkä nekään olleet aivan pienet.
Kun nuori mies on joutunut siihen, on hänen valittavanaan joko uusi tie tai jatkaminen vanhalla. Harvassa on sankaria vaihtamaan verkaansa sarkaan, jos vain näyttää olevan mahdollisuutta tai toivoakaan edelleen pysyä verassa. Ja hänellä näytti olevan. Hän saa viran, maksaa velkansa, sen uskoivat kaikki, ja sen hän uskoi itsekin.
Sellaisilla, jotka eivät ole mihinkään totisiin otteihin tottuneet, tulee usein, silloin kun täytyy tehdä sellainen ote, heikkous, niinkuin suonenveto jäseneen, joka on tehnyt äkkinäisen repäisyn. Hän ei saanut mistään kiinni eikä pysytetyksi itseään missään. Hän sortui omiin jalkoihinsa, oli omain kiireidensä tiellä.
Hän kyllä koetti useat kerrat ryhdistäytyä työhön. Palveli asianajajatoimistossa, mutta ei ollut täsmällinen, ja ura katkesi siihen. Yritti pankkiin, mutta ei hänestä ollut istumaan pulpetin takana. Koetti toimia vakuutusalalla. Mutta paitsi tottumattomuutta säännölliseen työhön oli siinä aina esteenä velat, joita täytyi hoitaa. Ja niin tuli velkain hoitaminen uusilla veloilla hänen päätehtäväkseen. Virkaurat alkoivat siihen aikaan olla hänenlaisilleen tukossa. Jos hän olisi tahtonut käyttää aikaa ja sen tarjoamia etuja hyväkseen, olisi kaikki pian ollut järjestyksessä. Mutta se ei tietysti voinut tulla kysymykseenkään, kaikkein vähimmin meidän piirimme miehelle. Hänen oli tavattoman vaikea pysyä pinnalla. Mutta vakuuttelemistaan hän aina vakuutti: »Ei kukaan tule kärsimään minun tähteni.»
Oli kuitenkin säälittävää nähdä hänen taistelevan uppoamistaan vastaan. Aamuisin ennen pankkituntia nähtiin hänen tuon tuostakin ajelevan ympäri kaupunkia haalimassa uudistusrahoja ja nimiä papereihinsa. Hänellä oli alinomainen tuska silmässä ja poskillaan kuin mikä ujostuksen puna. Seurassamme hän oli hajamielinen, hänen entinen vilkkautensa, reippautensa ja avonaisuutensa oli kadonnut.
Meille tuli häntä yhä enemmän sääli. Hänen asiansa täytyi saada jollakin tavalla »järjestetyksi». Pidimme neuvottelun. Hän sai esittää tilansa. Se oli kylläkin toivoton siihen nähden, ettei hän siitä yksin suoriutuisi. Olimme mekin jokainen kiinni hänen papereissaan melkoisista summista. Päätimme yhdistää kaikki vekselimme ja muut sitoumuksemme yhteen ainoaan kassalainaan kaikkien yhteisellä takuulla. Hän tarjosi meille pantiksi henkivakuutuskirjansa, kerta kaikkiaan maksetun.
—Pidä sinä paperisi, tarvitset sen muuhunkin, kunhan nyt lupaat kunniasanallasi, että vihdoinkin ryhdyt johonkin totiseen, mihin tahansa.
—Täällä minä en voi ryhtyä mihinkään totiseen. En koskaan tällä tämän maan tahdilla pääse niille perille, joille pyrin. Olen menettänyt liiaksi aikaa ja nyt täytyy minun harpata pitkä askel yhdellä otteella.
—Aiotko naida sen kivimuurisi? sanoi joku pilalla.
—Ei pidä tässä seurassa puhua pilallakaan semmoisesta, sanoi toinen.
Se oli kaikille tunnettu juttu, rikkaan rakennusmestarin kyttyräselkätytön ihastus Helsingin kauneimpaan poikaan. Yhtä tunnettua oli myöskin, että ystävämme ei millään tavalla ollut vastannut tytön tunteihin eikä antanut aihetta niihin. Siitä oli muuten sellaisesta ollut usein puhetta meidän kesken sekä tämän tapauksen että muiden samanlaisten johdosta, sekä periaatteelliselta että moraaliselta kannalta. Hän oli itse lausunut mitä ankarimman inhotuomion niistä, jotka naivat rahaa ilman rakkautta. Se oli pääpykälä meikäläisessä rehellisen miehen siveyslaissa.
Hän ei vastannut heti, sulki hetkeksi silmänsä ja pyyhkäisi otsaansa. Silmissä oli hetken aikaa epämääräinen ilme, Oliko hän ajatellut sellaista ratkaisua mahdolliseksi? Huoahdin helpoituksesta, kun hän virkkoi tyynesti:
—Ennen ampuisin kuulan otsaani. Ei, minä matkustan Amerikkaan, jos vielä autatte minut sinne.
Se oli meistäkin oivallinen ratkaisu. Me yht'äkkiä uskoimme kaikki, niinkuin hänkin, että hän siellä ja juuri siellä on onnistuva. Sellainen sukkela, hyväpäinen, miellyttävä mies löytää aina suuressa lännessä helposti alansa. Ehkä hän on juuri niitä, joita täytyy opettaa uimaan heittämällä heidät veteen ja niin syvälle, ettei jalka pohjaa. Amerikassa hän olisi heitettynä semmoiseen veteen. Täällä kotona jalka aina jotenkuten ottaa pohjaan. Me siis täydellisesti kannatimme hänen aikomustaan ja lupasimme mielihyvällä auttaa häntä sinne. Siitä innostuttiin niin, että se oli kuin kaikkien yhteinen asia, niinkuin hän olisi ollut lähettimme, löytöretkeilijä yhteiseen laskuun. Epäkäytännölliset miehet valtaa usein sellainen innostus.
—Joko palajan miljoonamiehenä tai en palaja ollenkaan! Mutta kävi miten kävi, ei kenenkään tarvitse joutua kärsimään minun tähteni—
—Eläköön!… ja hänen siinä seisoessaan malja kädessä vartalo norjana meistä oli, niinkuin hän ei vain palaisi miljoonamiehenä, vaan niinkuin hän jo olisi palannut.
Hän lähti ja hän palasi myöskin. Mutta ei miljoonamiehenä. Hänet oli lunastettava laivasta ja hän oli niin kurjassa kunnossa, ettei voinut liikkua missään, ennenkuin räätäli—kaupungin paras muuten—oli ehtinyt valmistaa puvun. Amerikka ei ollut häntä varten. Siellä on liian paljon sellaisia hyväpäisiä miehiä kuin hän. Siellä olisi tarvittu ruumiillisia voimia, toista työtarmoa ja toisenlaista häikäilemättömyyttä, kuin mitä hänellä oli, meikäläisellä herraspojalla.
Vielä kerran oli meillä siis tuhlaajapoikamme kotonamme ja me valmistimme hänelle tuliaispidot, joissa aioimme ilmoittaa päätöksestämme vapauttaa hänet kaikista sitoumuksistaan meihin nähden ja ojentaa hänelle kuitatun velkakirjan. Se olisi ollut kullekin meistä melko kipeä kärsittävä, jollemme olisi vuosien kuluessa päässeet vaurastumaan ja saaneet hiukan säästöönkin. Olihan vähän sääli näitä säästöjämme, jotka nyt menetimme, mutta enemmän kuitenkin häntä, jonka viimeinen ote oli onnistunut niin masentavan huonosti. Sillä olihan hän vihdoinkin koettanut parastaan, ahertanut siellä hermojensa ja jänteidensä viimeiseen pinnistykseen, tehnyt voitavansa, jota enempää ei voinut vaatia.
Puhuttiin iloisia, kilisteltiin, kohdeltiin häntä miltei niinkuin juhlavierasta. Päivälliset jatkuivat vanhaan tapaan. Me yleensä totiset miehet osasimme joskus antautua iloittelemaankin, kun niiksi tuli. Olimme kaikesta huolimatta iloiset siitä, että hän taas oli piirissämme. Seuramme oli hänen poissa ollessaan ollut kuin munkkikapituli vailla »iloista veljeä». Meidän oli usein ollut tyhjää ja ikävää ilman häntä. Olimme kaivanneet hänen herttaisuuttaan, hänen helähtelevää nauruaan, hänen kevyttä mieltään, jopa hänen kevytmielisyyttäänkin, juttujaan ja rakkausjuttujaankin, joiden perillä meillä mielestämme oli oikeus olla ja joita hän muuten ei salannutkaan meiltä, joilla ei niitä itsellämme ollut.
Saatuaan pudistetuksi pois ensimmäisen hämillisyytensä ja noloutensa oli hän pian taas entisellään, jutellen seikkailuistaan, matkastaan ensimmäisessä luokassa, jossa oli matkustanut muka voidakseen tehdä tuttavuuksia jo ennen perille tuloa, mutta joka oli niellyt suurimman osan matkavaroista; sitten olosta Amerikassa, missä hän oli elätellyt itseään kadunlakaisijana, hevospaimenena ja jos jonakin, nähnyt nälkääkin. Hän oli sairastanut, joutunut nälkäkuoleman eteen ja lähtenyt paluumatkalle lämmittäjänä valtamerilaivalla, sen konehelvetissä—helvetinkoneessa, jonka oli toivonut räjähtävän päästäkseen aaltojen viileyteen—syntinen ajatus … huh! Terve! Maljanne! Eläköön Suomi!
Muut nauroivat niinkuin hänkin. Mutta hänen hilpeydessään oli kuitenkin jotakin tehtyä ja pinnistettyä. Hän ei enää ollut—ja mitenkäpäs olisikaan ollut—ihan se sama välitön, mikä ennen. Hänessä oli kuin halkeamia, oireita henkisestä ja ruumiillisesta rappeutumisesta. Oli jotakin kulunutta ja hervonnutta, oli jotakin muutakin. Minua oli hänessä aina viehättänyt hänen viattomuutensa, sielullinen puhtautensa, avoin suora katseensa, puhtaat piirteensä.
Nyt oli silmässä joskus, keskellä tätä suosiollista, luottavaista, iloista toverikeskustelua, pälyvä, epäluuloinen, pelokas ilme. Suun ympärillä asui samalla joskus veltto piirre, niinkuin vanhuksella, jota on kohdannut tai pian kohtaa lievä halvaus. Hän on ilmeisesti luisumassa. Ei hänestä koskaan tule täyttä miestä. Olin näkevinäni hänet elämässä loppuelämäänsä toisten elättinä, loisena, armoilla, niinkuin hän oikeastaan oli jo jonkin aikaa elänytkin. Häntä odottaa rappiolle joutuneen vanhan ylioppilaan kohtalo, sijoitus johonkin maaseudulle, jonne maksu täysihoidosta lähetetään suoraan taloon, koska hän ehkä heti juo rahat, jos saa ne omiin käsiinsä. Olihan tämä lopullinen vararikko toverien edessä, tämä maksukyvyttömyyden julistus oikeastaan ensi askel siihen. Tuskin hän siitä enää kohenee, ellei ihmettä tapahdu. Ja vaikka hän nyt ajautuisikin johonkin pieneen ansiotoimeen, ei hän koskaan ole saava tuntea riippumattomuuden tunnetta siitä, ettei ole kenellekään velassa, sillä ainakin meille, tovereilleen, tulisi hän olemaan velassa kaiken ikänsä. Oli sääli, että hän oli joutunut siihen. Että hän sittenkin oli palannut, että hän sittenkin oli ottanut vastaan tämän kutsun, hän, joka oli sanonut: »joko palaan miljoonamiehenä tai en palaa ollenkaan.» Kuinka voi hän noin syödä ja juoda, olla meidän vaatteissamme, huvittaa meitä niinkuin siihen palkattu? Olihan se tietysti kaikki hyvästä tahdosta suotua ja annettua, olimmehan tovereita, veljiä, miksei voisi veli veljeltä ottaa, kun veli veljelle antaa? Niinpä niin, mutta sittenkin… Hän oli ollut niin komea ja olisi saanut semmoisena pysyä.
Ja kuinka perinpohjaisesti minä hänestä sittenkin erehdyin! Kuinka väärä olikaan arvioni hänestä! Kuinka toisenlaisista aineksista se mies olikin kokoonpantu kuin mitä olin uskonut!
Ollaan kahvissa ja konjakissa, on aika jo tulla asiaan. Oli ajateltu toimittaa yllätys hänelle niin, että se paperi poltetaan maljakossa ja ojennetaan hänelle tuhka pienessä uurnassa—siten oli muka vertauskuvallisesti esitettävä, että hänen vanha itsensä, hänen entisyytensä on näin haudattava ja tuhkasta nouseva uusi. Se oli oleva pidettävän puheen aihe. Ei hautaus, vaan uudestisyntymisjuhla. Tämä pikku pila piti olla meidän palkkiomme. Minusta se nyt ei ollut niin erittäin onnistunutta eikä hienotunteistakaan, mutta en tahtonut sitä estää, koska se näytti toisia huvittavan. Ajattelin myöskin—tosin jonkinlaisella katkeruudella—että ehkäpä se tulee huvittamaan häntäkin. Eihän hän koskaan ollut menettänyt toivoaan, ei koskaan uskonut laivojaan poltetuiksi. Siis ei nytkään. Ja olihan siinä samalla kauniisti kylläkin tulkittu toverien usko häneen ja hänen omaan uskoonsa viimeiseen asti, kaikesta huolimatta. Siis siltä kannalta katsoen tavallaan hienokin teko häntä kohtaan. Tutkin puhetta pidettäessä hänen ilmettään. Hän myhähteli niinkuin se, jolla on varalla iloinen yllätys iloista yllätystä vastaan. Mutta samalla oli hän ilmeisesti levoton. Puhe oli pidetty ja pitäjä vei paperin kynttilään.
—Maltas hiukan. Se on teiltä kauniisti tehty ja ajateltu, kiitän teitä, mutta minä en voi ottaa sitä uhria vastaan. Pyydän, ettei paperia hävitettäisi, lunastan sen huomenna.
—Lunastat? Huomenna? Mikset jo tänään?
—En laske leikkiä. Se on totista totta. Huomenna julkistaan kihlaukseni. Ei kukaan tule kärsimään tähteni.
—Kenenkä kanssa? Senkö—?
—Sen.
Kaikki tiesimme, kuka se oli. Se oli se vanha rakkaus. Heidät oli nähty aamupäivällä yhdessä ajelemassa rikkaan isän valjakolla. Mutta että hän todella olisi voinut myödä itsensä, sitä ei kukaan olisi voinut uskoa.
Puhuja laski paperin pöydälle. Toinen puhalsi sammuksiin kynttilän, josta se oli aiottu sytyttää, uhrituli toveruuden alttarilla.
Ei kukaan onnitellut. Ei kukaan virkkanut mitään. Ei kukaan kiittänyt siitä, että oli päässyt sitoumuksistaan, että oli nyt yht'äkkiä useita tuhansia rikkaampi. Sillä olisi kärsitty vaikka kaksinkertainen vahinko, jos olisi säästytty tästä pettymyksestä.
Joku kilisti vahtimestarin ja pyysi saada maksaa. Toinen ja kolmas tekivät samoin. Hänkin maksoi puolestaan eikä kukaan sitä estänyt, vaikka hän olikin meidän vieraamme. Sitten hän nousi ja meni hyvästiä sanomatta. Hän oli kuullut sanattoman tuomionsa, ymmärtänyt sen ja tyytynyt, koska ei koettanutkaan puolustautua eikä selittää eikä vedota.
—Petti kuin poika.
—Söi kuin koira kunniansa.
—Upposi eikä enää nouse.
—Sen raajarikon, kyttyräselän kanssa—fyffaan!
—»Ammun ennen kuulan otsaani».
Joku koetti laimeasti puolustaa häntä. Hän oli ehkä luullut pitävänsä tehdä sen uhrin toveruuden alttarille, vapauttaakseen meidät sitoumuksestamme. Hän teki sen meidän tähtemme.
—Itsensä tähden hän sen teki. Kuka tietää sitäpaitsi, mitä jälkiä hänellä on peitettävänään.
—Tiedätkö jotakin?
—Kun voi sen tehdä, voi tehdä mitä hyvänsä; se on petosta ja väärennystä, eikä yksi petos ja väärennys ole sen suurempi kuin toinenkaan.
—Emme puhu siitä sen enempää.
Joku napautti rystysillään pöytään. Se oli kuin päätetty ja vahvistettu eikä kukaan ilmoittanut vastalausettaan.
Velkakirja virui vielä pöydällä.
—Entä tämä?
—Polta se!
—Ja sirota tuhka tuuleen.
Lähdettiin.
Oli kuljettava biljardisalin kautta, jonne ovi oli ollut puoleksi auki meidän huoneestamme. Hän oli vielä siellä, hajamielisesti, näennäisen tyynesti nakellen palloja laidasta toiseen. Hän oli nähtävästi kuullut kaiken. Hänen kasvoillaan oli ilme, niinkuin hän olisi pyytänyt armoa tai ainakin pyytänyt päästä selittämään, mutta ei kukaan meistä pysähtynyt. Hän jäi ravintolaan meidän jälkeemme.
Minulla oli mennessäni tunne, niinkuin olisimme jättäneet miehen uppoavaan laivaan ja itse soutaneet maihin. Eikö tuomiomme ehkä sittenkin ollut liika ankara? Eikö se ollut kovin pinnistettyä? Eikö olisi ollut otettava selkoa vaikuttimista ja siitä mielentilasta, missä tuo teko oli tehty? Eikö tämän takana ollut tarve uhrautua meidän hyväksemme, vapauttaa meidät tavalla millä tahansa sitoumuksistamme? Epätoivoinen teko, johon hän oli ryhtynyt kaikkein viimeisimmässä hädässä? Kun hän meni ja ratkaisi sen sillä ainoalla tavalla, mikä hänelle tällä hetkellä oli mahdollinen, eihän hän silloin vielä tiennyt, että me iloisella ja keveällä mielellä tahdoimme vapauttaa hänet, että se meidän puoleltamme oli meille itsellemme erinomaisen mieluinen teko. Eikö koko tämä tuomio tai ainakin sen toimeenpano ollut kovin äkkipikainen, aiheutuen ehkä osaksi siitä, että meidän kaunis, ylevä kädenliikkeemme oli keskeytynyt kauneimmillaan meille näin nololla tavalla? Meidän jalomielisyyttämme yht'äkkiä ei tarvittukaan, juuri silloin, kun olimme juhlallisin elein astuneet esille sitä osoittamaan. Vaikka tuomiomme hänen teostaan kaikissa tapauksissa olisi jäänyt pysyväksi, oikeutetuksi ja peruuttamattomaksi, eikö tämä ainakin vaikuttanut siihen tapaan, millä se tehtiin? Hienona miehenä hän ei ryhtynyt mihinkään selityksiin eikä puolustuksiin, vaan alistui sanaakaan sanomatta. Ja minusta alkoi tuntua, kuin olisimme tehneet itsemme syypääksi tuomion tekoon ja sen toimeenpanoon syytettyä kuulematta. Olihan tosiasia, teko semmoisenaan, inhoittava kylläkin— mutta sittenkin. Eikö tämä ollut liiaksi pinnistettyä? Eikö se ollut liika suurta melua jokapäiväisestä, tavallisesta teosta?
Olin näissä mietteissäni istunut jonkin aikaa, kun telefooni soi. On jotakin kaameaa, kun telefooni rämähtää keskiyön hiljaisuudessa. Se hälyttää kuin palokello. Se tietää tapaturmaa, onnettomuutta, usein kuolemaakin. Mutta se oli vain hän, joka pyrki puheilleni. Annoin hänelle luvan tulla.
Hän tietysti tahtoo tulla selittämään, voittamaan minua puolelleen, asianajajakseen, tietäen, että olen suvaitsevaisempi ja pehmeämpi kuin muut, että koetan ymmärtää ja asettua toisenkin kannalle. Mutta samassa minusta hänen asiansa taas oli menetetty. Näin tai ainakin tahdoin nähdä kaikki taas toverien äskeisillä yhteisillä silmillä. Minun täytyy olla solidaarinen heidän kanssaan. Lausutun tuomion täytyy jäädä voimaansa. Meillä täytyy olla oikeus tinkimättä, hellyttelemättä soveltaa häneen se, minkä samanlaisissa tapauksissa niin monta kertaa olemme soveltaneet muihin, hän ensimmäisenä, jyrkimpänä. Kuta tavallisempi, yleisempi joku siveellisen hellyyden ilmiö on, sitä ankarampi on sitä kohtaan oltava. Ei tässä siis voi käydä pyyhkeilemään eikä lieventelemään, sillä onhan teko sittenkin kaikista kehnoimpia ja rumimpia. Sitä vähemmin voi, kun on kysymys yhdestä meistä, veljeskunnan jäsenistä.
—Tulin sanomaan—
—Tulit puolustamaan tekoa, joka ei ole puolustettavissa, sanoin minä töykeästi ja kylmästi.
—Eihän kyllä olekaan—ja kuitenkin ehkä on.
En kehoittanut häntä jatkamaan, en auttanut häntä eteenpäin, niinkuin hän näytti odottavan. Hän tuijotti minuun, sitten hän vaipui istumaan, otsa käsiin.
—Tämä on kamala asia, virkkoi hän.
—Niin, sitä se todella on.
—Ette salli minun edes suorittaa, mitä olen teille velkaa. Ennemmin kärsitte monen tuhannen tappion mieheen, kuin otatte minulta penniäkään. Niin pohjattomastiko te siis ylenkatsotte minua?
—Jos ottaisimme sinulta saatavamme sillä tavalla hankituista rahoista, olisi se meistä yhtä kuin itse hankkia ne sillä tavalla. Ne ovat kavaltamalla saatuja, sillä tyttö tietysti uskoo, että otat hänet hänen itsensä etkä hänen rahojensa vuoksi.
—Se on ankarasti sanottu, että kavaltamalla. Hän suoristihe ja alkoi kulkea edestakaisin lattialla.
—Se on ankarasti puhuttu, toisti hän… Ja minä ymmärrän… Ja minä sanon, että jos te ottaisitte niistä rahoista penninkään, halveksisin minä teitä yhtä paljon kuin te nyt minua… Se on selvä se … mutta yhtä selvää on myöskin, että minä en voi olla teille penninkään velassa. Nyt kaikkein vähimmin. Minä lahjoitan ne pois jonnekin tai poltan ne.
—Senhän voit tehdä. Se on sinun asiasi. Mutta ei se mitään muuta.
—Eipä niin—ei. Vaan jos hankkisin ne jotenkin muuten?
—Mitä tarkoitat?
—En mitään.—Teinpä, mitä tein, ei se siitä enää parane, kun kerran olen tehnyt, minkä olen tehnyt. Se on nyt myöhäistä. Mutta ehkei se sittenkään ole.
—Mikä?
Taas vastasi hän:—Ei mikään—ja painui mietteihinsä. Sitten hän nousi
ja otti lakkinsa ja aikoi lähteä, pani sen kuitenkin takaisin ja jäi.
Hän nähtävästi yhä odotti, että antaisin hänelle tilaisuuden selittää.
Ja miksen antaisi hänelle sitä?
—Mutta kuinka sinä oikeastaan saatoit sen tehdä? Kuinka se oli mahdollista? Heikkohan olet aina ollut, pettänyt monetkin toiveet, omasi ja muiden. Mutta kuinka voit tehdä tämän?
Vastaus tuli niin pian ja niin selvänä kuin se olisi ollut valmiiksi ajateltu.
—Näin siinä ainoan pelastuksen. Minulla ei näyttänyt enää olevan mitään muuta keinoa päästä sitoumuksistani. Olin luvannut palata miljoonamiehenä tai olla ollenkaan palaamatta. Olisinhan omasta puolestani saattanut jäädä sinne ja kuolla nälkään. Mutta minä tahdoin pitää sanani teille tavalla tai toisella. Ette kuoltuanikaan olisi saaneet mitään, sillä eihän vakuutuskirjakaan ollut voimassa ulkomailla kuoltua. Täällä minua odotti miljoonani tai ainakin puoli, en todellakaan tiedä, paljoksiko hänet arvioidaan. Tarvitsin vain tulla ja ojentaa käteni. Minä tiesin kyllä uppoavani samalla, kun nousen, hukkuvani samalla, kun pelastun, se oli siveellinen itsemurha, mutta samalla itseuhri, siis kuitenkin jonkinlainen ansiotyö, niin, miksikä ei suurtyökin minun puoleltani. Kuvittelin, että ainakin te, toverini, sen ymmärtäisitte ja tunnustaisitte minun panneen itseni uhriksi toveruuden alttarille. Ajattelin, että vaikka tarkoitus ei pyhitäkään keinoja, on sittenkin tapauksia, joissa se sen tekee. Että vaikkakin yleensä tuomitsisitte tekoni, tällä kertaa sen sittenkin antaisitte anteeksi vaikuttimien vuoksi.
—En usko, että vaikuttimesi olivat noin jalot. Koetat turhaan koristella niillä tekosi rumuutta. Sinä teit sen, koska ajattelit: »jostakinhan minunkin täytyy elää, jos kerran aion elää», ja niin sinä nait rikkaan tytön rahojen vuoksi. Teet niinkuin tuhannet ennen sinua: nait rikkaan rahojen tähden, elääksesi.
—Se ei ole totta—ei, ei, sitä se ei ollut!
Purkaus oli niin kivukas ja vilpitön, että heti kaduin ja tahdoin peruuttaa, mitä olin sanonut.
—Anna anteeksi, sanoin ja ojensin hänelle käteni.—Minulla ei ollut oikeutta sellaiseen otaksumiseen.
Hän ei tarttunut käteeni, oli yht'äkkiä kokonaan toinen, katsoi minua kiinteästi silmiin ja virkkoi:
—Ei, sinä olet sittenkin oikeassa. Täytyihän minun elää tavalla tai toisella. Minussa on jokin luonteen tahra. Olen aina ollut heikko, kevytmielinen, suuri raukka ja pelkuri. Olin kuitenkin luullut olevani ainakin rehellinen mies. Olen ainakin koettanut. Nyt en ole edes sitäkään.
Mitä minä sanoisin siihen? Jotakin sanoakseni sanoin, että niitä semmoisiahan on maailma täynnä, valitettavasti kyllä—tarkoitin, ettei hänen siis tarvinnut pitää itseään huonompana, kuin ihmiset yleensä ovat.
—Mutta minä en saa olla semmoinen! kimposi hän taas. Semmoinen en saa olla, sitä vähemmän, kuta enemmän on niitä, jotka sitä ovat. Olitte täysin oikeassa. Ainoa lopullinen vaikuttimeni oli se, minkä sanoit. Olen pahempi kuin varas, olen väärentäjä. Olen tieten tahtoen mennyt sitoumukseen, jonka tiesin mahdottomaksi täyttää. Olen tietoisesti, harkitusti pettänyt. En ole koskaan ennen semmoista tehnyt.
Semmoinen hän aina oli, läikähdellen äärimmäisyydestä toiseen. Olisin miltei kernaammin suonut, että hän ei olisi antautunut näin pian, vaan taistellut viimeiseen asti.
—Mutta jos kerran olet tuolla kannalla, voithan purkaa ja peruuttaa!
Mutta se ei käynyt päinsä sekään.
—Mitä se enää hyödyttäisi, ei tehty siitä enää tulisi tekemättömäksi. Enhän voisi enää kohentua omissa silmissäni enkä teidän. Sanoisitte: »Sai velkansa anteeksi ja jätti samassa tytön, otti hänet rahan vuoksi ja jätti hänet rahan vuoksi.» Se olisi kaksinkerroin katala teko. Ja tyttö sitten, vaivainen raukka.
—Ota hänet sitten ja anna asiain mennä menojaan. Hellyydellä, hyvyydellä ja hienolla kohtelulla voit ehkä lopulta sovittaa paljon, ehkä kaikenkin.
—Ei valheella voi mitään sovittaa. Eikä voi valehdella ja teeskennellä kautta pitkän elämän. Ja mistä minä tiedän, etten petä häntä jo huomenna, ja etten joskus lyö häntä, kun hän tahtoo minua lähestyä? Teen hullusti, kuinka tehnenkin. Näen ainoastaan yhden ainoan keinon.
—Minkä keinon?
—Minun ei olisi pitänyt enää ollenkaan palata. Miksi en hypännyt Atlanttiin hiiliruuman ikkunasta, niinkuin jo olin päättänyt. Tuuli jäähdytti pääni, ennenkuin ehdin tunkeutua ulos. Se olisi ollut oikea ratkaisu silloin ja olisi yhä vieläkin.
Tuo oli minusta tekeytymistä, sitä minulle kaikkein vastenmielisintä, ja ärsytti minua. Sanoin räikeästi ja ylenkatseellisesti:
—Et sinä sitä sillä tavalla kuitenkaan ratkaise, mitäs sitä uskotteletkaan!
—Kuinka voit niin sanoa?
—Koska se, joka semmoisesta puhuu, ei koskaan sitä tee.
—Niinkö luulet?
—Sinä tulet ratkaisemaan sen kokonaan toisin. Sanonko, kuinka sinä tulet tämän ratkaisemaan, sittenkuin tuuli tuolla ulkona vielä kerran on jäähdyttänyt otsasi ja tehnyt sinulle saman palveluksen kuin silloin Atlantilla? Sinä otat tytön, saat hänen rahansa ja pidät ne hyvänäsi. Varakkaana miehenä sinä tulet järjestämään elämäsi vaimoosi nähden verrattain helposti. Kiitollisuudentunteesi ja hellä luontosi tekee sinulle helpoksi teeskennellä hänelle tunteita, joita sinulla ei ole. Itsellesi hankit korvausta muualta siihen, mikä sinulta kotona puuttuu. Et tule häntä lyömään, ainoastaan pettämään. Se on kyllä julkinen salaisuus kaikille muille paitsi hänelle. Jos joku hänelle siitä kertoo, ei hän usko semmoista omasta rakkaasta ukostaan. Mutta ei kukaan sinua siitä soimaa.
—Niinkö sanot?
—Päinvastoin on maailma sen johdosta sinua kohtaan miltei myötätuntoisella kannalla. Olisihan pikemmin ihme, jos häneen tyytyisit. Jos ketä tuomitaan, niin tuomitaan vaimoasi. Se oli oikein hänelle, kuka käski hänen, mokomankin variksenpelätin, ostaa itselleen kaupungin komeimman pojan, käyttäen hyväkseen hänen tilapäistä ahdinkoaan.
—Niinkö sanot?
Joka kerta, kun hän sanoi: »Niinkö luulet? Niinkö sanot?» oli, niinkuin hän olisi sanonut: »Lyö, lyö vielä!»—Ja minä löin tahallani, liioitellen, terästellen, paisutellen, sillä oikeastaan niin totista tarkoittamatta.
—Meidän, sinun toveriesi tuomio sinua ehkä aluksi painaa, mutta sinä luot sen painon pian hartioiltasi. Huomaat, ettet kuollutkaan heidän ylenkatseestaan ja että aivan hyvin voit elää ilman heidän kunnioitustaan. Alussa sinä meitä kartat ja me sinua. Mutta sinusta on tullut huomattava henkilö yhteiskunnassa ja omassa puolueessasi.
—Minä en kuulu mihinkään puolueeseen.
—Mutta tulet kuulumaan … varakas mies kiinnitetään väkisinkin semmoiseen. Sinä teet lahjoituksia, otat osakkeita kansallismielisiin yhtiöihin, uhraat isänmaan alttarille, tulet yleistä suosiota ja kunnioitusta nauttivaksi henkilöksi, johtokuntien ja hallintoneuvostojen jäseneksi. Eivät vanhat toverisikaan ajan pitkään voi olla ottamatta vaikutusta yleisestä mielipiteestä. Tulet meihinkin nähden vähitellen sovittamaan tekosi. Tuomiomme on peruutettu meidän siitä melkein tietämättämme. Tavataan. »Päivää, lange nicht gesehen, kuinkas hurisee?»—»Olisipa hauska kerran taas istua yhdessä».—»Tulkaa meille jonakin iltana, niin pannaan totiksi ja haukataan suolaa leipää». Hienot ruuat, viinit, kahvit ja liköörit. Vaimosi näyttää tyytyväiseltä ja onnelliselta. Siis kaikki hyvin. Ei kenelläkään näytä olevan syytä valittamiseen. Myönnämme olleemme liian ankarat. Aamupuoleen yötä ehkä pidämme puheenkin sinulle. Meitä vanhoja, kuivettuneita maistereita ei ole herkuilla eikä hienoilla viineillä pilattu. Olemme niin herkkiä ja herttaisia, sulamme niin helposti, etsimme kaikesta parhaan puolen. »Voi sinua, vanha veikko!» Totta kyllä, sinä nait rahojen vuoksi, mutta sinun ja tavallisten rahannaineiden välillä on iso ero. Sinä olet poikkeus. Sinä teit sen ihanteellisessa tarkoituksessa, toveruuden vuoksi, vaikka sinun ei olisi tarvinnutkaan. Sinä olit ylpeä, arka kunniastasi, et tahtonut jäädä velkaan edes parhaille tovereillesi. Nolasit heidät pahanpäiväisesti heidän jalomielisyydessään. Juuri kun he olivat tekemäisillään komean liikkeensä, teit sinä vielä komeamman. Sinä poltat rahat, ennenkuin pidät ne itse. Sinun menettelystäsi kerrotaan suurella ihastuksella. Meitä nauretaan pinnistettyjen periaatteiden narreina, donkkijotteina. Jokainen samanlaiseen asemaan joutunut eteenpäin pyrkivä mies etsii tilaisuutta tehdäkseen niinkuin sinä. Sanalla sanoen—niin sinä ratkaiset tämän asian.
—Sinä luulet?
—Olen siitä jotenkin varma. Ja teet sen hyvässä seurassa, koskapa mekin lopulta annamme sille siunauksemme, otamme vielä kerran tuhlaajapojan syliimme. Puheita, periaatteita, ohjelmia, kauniita sanoja, täyteläisiä teorioja—kurjuutta, raukkamaisuutta, puolinaisuutta—semmoisia me olemme!
—Oletko lopettanut?
—Olen, ja olisi kai pitänyt jo aikoja sitten.
—Ei, sinun piti puhua juuri niin kuin puhuit. Kiitos! Hän koetti nähtävästi olla tyyni ja välinpitämätön, vaikka olikin kalpea ja vaikka hänen kätensä vapisi, kun hän sytytti kynttilästä sikarin. Se, mitä olin sanonut, oli kyllä koskenut, vaikkei hän tahtonut sitä näyttää. Oli hyvä, että se oli tullut sanotuksi. Oli hyvin ansaittu läksytys, minkä hän oli saanut. Ei ollut tarvis ainakaan nyt vielä sitä lieventää.
Hän oli mennyt ikkunaan, joka antoi merelle, ja avannut sen. Siinä seisoi mustalla pohjalla liikkumaton, punainen majakkatuli. Ulkona merellä kohisi maininki jään reunassa.
—Miksi avaat? kysyin.
—Jäähdytän päätäni, sanoi hän kaksimielisesti.
—Panehan kiinni—vetää.
Hän sulki ikkunan ja ojensi minulle kätensä hyvästiksi. Ovessa hän kääntyi vielä ja virkkoi:
—Minä siis hankin ne rahat jollakin toisella tavalla. Onko hyvä niin?
—Kylläpä tietenkin.
—Ei missään tapauksessa kenenkään tarvitse tulla kärsimään minun tähteni.
—Hohhoo—ja, jaa.
En ehtinyt mennä häntä saattamaan eteiseen, kun hän jo oli sieltä poistunut. Vasta hetken päästä kävin katsomaan, oliko ulko-ovi tullut suljetuksi. Löysin lattialta kirjekuoren; siinä oli sen ravintolan leima, jossa olimme olleet. Mitään osoitetta ei siinä ollut. Se oli nähtävästi pudonnut hänen palttoontaskustaan. Panin sen pöydälle toimittaakseni sen hänelle sopivassa tilaisuudessa.
En tullut menneeksi kaupungille seuraavana päivänä. Sitä seuraavana luin lehdistä, että hän—oli hukkunut. Hänen lakkinsa oli ensin löydetty railon reunalta, joka pidetään auki Viaporin salmien ja Hietalahden välillä. Kun toimitettiin haraus, saatiin ruumis ylös samasta paikasta. Tuoreet jäljet johtivat Ursinin uimahuoneelta suoraan Gråhaaran majakkaa kohti. Poliisin käsitys oli, että hän tapaturmaisesti oli astunut railoon ja uponnut.
Riensin avaamaan kirjekuoren. Siinä oli ravintolan laskulanketille tehty merkintä hänen velastaan meille korkoineen vuoden loppuun ja omistajalle siirretty henkivakuutuskirja, jonka sisältö melkein markalleen vastasi meidän saatavaamme. Paperin toiselle puolelle oli kirjoitettu:—»Ei kenenkään tarvitse kärsiä minun tähteni. Nyt menen isä Aabrahamin helmaan.»
* * * * *
Olimmeko ajaneet hänet kuolemaan? Oliko meillä syytä soimata itseämme siitä?
Mistä tuo mies sittenkin oli saanut voimaa tuohon tekoonsa?
Urhoollisuudestaanko vaiko pelkuruudestaan? Tarpeestako näyttää meille, millainen hän oikein oli? Heränneestäkö kunniantunnostaan? Mahdottomuudestako elää tytön kanssa? Säälistäkö tyttöä kohtaan? Suurinko sankari vaiko suurin raukka?… Ne ovat vain otsakkeita kaikki nämä, ne eivät mitään selittäisi, vaikka niihin saisikin vastauksen. En ymmärrä sellaista enkä osaa sitä eritellä. Olen vain nähnyt ilmiön ja kertonut sen.