MAAHENKEÄ.
Vanha mies, talon vaari, seisoo havutukin ääressä tallin takana pellolla ja pienentelee hakoja. Työ käy häneltä kokonaan koneellisesti. Kun oksa on pienennetty, kopeloi hän jalallaan esiin uuden, nostaa sitä jalkoterällään ja tarttuu siihen kumartumatta, jatkaen niin tunti tunnilta samassa tahdissa. Kasvojen ilme on hajanainen, katse harhailee ulos avaruuteen, niinkuin näkemisellä ei olisi mitään tekemistä työn kanssa.
Hän on melkein sokea. Hän erottaa edestään vain vaalean aukean, jonka tietää pelloksi, sen takaa tumman juovan, jonka tietää metsänreunaksi, ja sen yläpuolella nousee kajastava laajuus, minkä hän tietää taivaaksi. Muuta hän ei näe. Hän käyttää näkönsä tähteitä enää vain apukeinona, kun on tunto pääturvana. Hämärissä ja sakealla säällä on kepin pää toisena silmänä ja toisena jalkoterä. Kuta tylsemmäksi silmä käy, sitä enemmän teroo tunto.
Vaikka se on jo vanha asia, vaikka se vuosien kuluessa on tullut vähitellen, melkein huomaamatta, kaivertelee se mielessä alinomaa.
Onhan hyvä, että näen senkään verran, kuin näen. Vielähän tässä menettelisi, jos tällään pysyisi, ennenkuin kaikki sammuu, jos tätä menoaan menee. Ensi talvena on kyllä jo täysi pimeä. Entä sitten? Mihin minä silloin kykenen?
Ilta on yhä pimennyt. Taivas on kai mennyt etelästä pilveen, koska sieltä käy leuto tuulen henki kasvoihin. Hän ei erota enää metsän juovaa pellon ja taivaan rajasta. Ei muuta kuin harmaan verhon niinkuin usvaseinän. Tämmöistä se on kai se täysi sokeuskin.
Havukasa on pienennetty. Jalkoterä ei enää löydä uusia oksia. Hän iskee kassaran tukkiin ja kääntyy lähteäkseen. Kirkkaalla säällä hän kulkee havutukilta pihaan ottaen merkikseen tuulimyllyn siiven, joka kuvastaa tuparakennuksen katon takaa. Pilvisellä säällä on pidettävä toiset tuumat. Jalallaan tunnustellen vaari kulki ennen tekemäänsä polkua tallin ja navetan väliseen solaan. Siitä oli kaksi tietä: joko tallin seinää pitkin tallin ja tuvan solaan, siitä yli tuvan nurkkaan ja siitä seinää haparoiden edelleen, tai tallin ja navetan solalta suoraan pihamaan halki vaistoon luottaen, askelmuistin mukaan.
Hän päätti lähteä suoraan. Tuntui ikäänkuin hävettävän haparoida seinää myöten, jos kuka sattuisi näkemään. Piha oli suuri ja ihan tasainen eikä antanut millään epätasaisuudellaan ohjetta jalalle. Laskettuaan kolmekymmentä askelta hän ei kepillään tavannutkaan tuvan rappuja. Hän oli kai mennyt ohi ja voi yhtä hyvin joutua aittoihin tai kärryliiteriin. Hän oli eksynyt omalla vanhalla pihamaallaan eikä osanne ilman toisen apua oikeaan. Hänet valtasi ahdistava epätoivon tunne omaa avuttomuuttaan ja turvattomuuttaan. Ei koskaan hän ole ollut sairas eikä tarvinnut toisen tukea.
Hänen siinä pyörähdellessä yksissä jalkainsa sijoissa varmistui hänessä päätös, jonka hän jo ennenkin oli tehnyt, mutta yhtä usein purkanut: minä lähden sittenkin Helsinkiin leikattavaksi, maksoi mitä maksoi, ajattelivatpa muut mitä ajattelivat, saipa niillä rahoilla vaikka minkälaisen pellon peratuksi. Onhan minulla ne rahat ja nehän ovat minun rahani. En minä sillä taloa köyhdytä, että käytän ne näköni saamiseen, ja vaikka olisivat kuinka paljon tahansa toiseen tarpeeseen säästetyt, niin ei niitä ole pakko siihen panna.
Navetan oven narahdus ilmaisi hänelle, missä hän oli; askeleen pari astuttuaan hän sai kepillään tuntua tuvan rappusista ja meni tupaan.
Tupa oli tyhjä, hiillos hehkui liedessä ja lapsi hengitti kehdossaan. Täällä hän osasi liikkua yhtä hyvin, olipa päivä tai pimeä. Oli leppoisaa ja lämmintä, ja hän rauhoittui äskeisestä säikähdyksestään. Eihän kukaan ollut vielä nähnyt, että hän oli tulemassa niin näkemättömäksi, että pian tarvitsi taluttajaa … ei ollut nähnyt eikä tulekaan näkemään… Ei niiden pitäisi voida katsoa sitä kohtuuttomaksi. Vaikkei minulla itselläni olisikaan matkarahaa, niinkuin nyt kuitenkin on, niin pitäisi niiden sittenkin yllyttää minua avun hakuun vaikka omalla kustannuksellaan. Olenhan minä veljenpojalle antanut osani talosta, tehnyt työtä ruokapalkoilla, rakentanut, perannut ja kaivanut kuin omaani. En ole häneltä saanut muuta kuin vaatteet ja ruuan; kenkäni olen itse kustantanut. Jos työni rahassa laskisin, tekisi se tuhansia. Jos ei minua olisi ollut, olisi sen ollut pidettävä vierasta väkeä. Jos olisin ottanut oman osani pois tai jos vielä ottaisin, kuinkahan olisi käynyt ja kävisi? Ei tässä puolesta talosta eläisi, kun on tiukassa ollut koko talostakin eläminen. Menisi jakaen pilalle pieni maa. Sentähden en ole akkaakaan ottanut, vaan sai velivainaa ottaa, koska hänellä siihen näkyi olevan parempi halu. Ei olisi pyystä ollut kahden jakaa. Enkähän minä siitä aio nytkään osaani ottaa, eipä silti, koska minulla on säästöpankissa se raha.
Hän laski sen taas, niinkuin oli usein ennen laskenut. Posti ottaa asemalle viennistä 4 m. ja takaisin 4 m., sen se ottaa, se on 8 m. Rautatiepiletti 15 m. 50 p. sinne ja sieltä takaisin, se on 31 m.; linikkamaksu 1 m. 50 p. päivältä enintään 30 päivältä, mikä tekee 45 markkaa eli yhteensä 84 markkaa, eli enintään, ennenkuin apteekkirohdot ja muut pienet on maksettu, 100 markkaa. Jos pitää ottaa toveri täältä asti viemään, niin tekee sen matka ja eväät hyvinkin 50 m. Sataan viiteenkymmeneen se nousee.
Se on julma raha, puolet rengin rahapalkasta. Jos sen otan pois pankista, jää sinne vain 50 markkaa. Ei sillä saa mitään aikaan. Ne katsovat sen kaksisataisen jo kuin omakseen, koska tietävät sen perivänsä tai muuten saavansa. Ja luvattuhan se on ollutkin siihen, pantu sitä varten talteen, ja riittää hyvin sen pienen hiekkapenkereen puhkaisemiseen. Siitä kun tulee tosi ja vesi valuu suosta pois, niin tulee kolmen lehmän lisäheinät. Ei näillä ilman sitä milloinkaan ole siihen voimia eikä varoja. Eihän se yksinäinen mies siihen semmoiseen kykene. Hyvä, jos saa pidetyksi entisetkään peltonsa kunnossa, kun talvikaudet tukkeja ajaa. Minä sen perkkiön kyllä olisin aikaa myöten ojittanut loppuun asti, niinkuin olin aloittanut, jos ei vienyt tätä näköä.
Ja siihen umpikujaan hän aina lopulta ajautui: jos lähden näköäni saamaan, jää suoperkkiötyö tekemättä—jos mieli saada suoperkkiötyöt tehdyksi, menee minulta näkö. Kummastako on talolle enemmän hyötyä tai vahinkoa ja kumpiko valittava? Menköön näkö! Mutta sokeahan ei kykene mihinkään, tuskinpa tekemään mitään edes oman ruokansa edestä. Jään loppuiäkseni heidän hoidettavakseen ja talutettavakseen ja talon rasitukseksi. Se on sille ajanpitkään suuri kulutus, vaikkei rahaista rahaa heti menisikään. Sillä ties kuinka kauan tämmöinen tervesisuksinen ukko vielä elää—vaikka eläisi yhdeksäänkymmeneen. Luulisi heidän itsensäkin käsittävän. Ja hän päätti sen taas niinpäin. —Puhun siitä heille heti, kun tulevat tupaan, ja istun huomenna postin rekeen.
Veljenpoika kuului ajavan pihaan hakokuorman, riisuvan hevosensa ja paukkavan tallissa. Ja silloin häntä taas herpaisi toisapäin.
Jos siitä ei ole apua. Jos se raha menee eikä näkö kuitenkaan tule takaisin. Parempi on silloin antaa sen mennä tätä menoaan. Eihän minusta enää näkevänäkään olisi isompiin töihin. Siihen, mihin kykenen, kykenen silmitönnäkin. Hakojen hakkuu luonnistaa silmät ummessakin. Verkkoa osaa sokeakin kutoa. Soutaa voin, kun on joku, joka istuttaa venheen kokkaan ja itse istuu perään. Väännän minä sokeanakin silppumyllyä ja pyöritän siivuukonetta, kun ääreen vievät. Onhan täällä lapsia minulle silmäksi. Saunaan kai kyllä mielellään hoitavat samalla kuin itsensäkin, ja kerta pari vuodessa kirkollekin. Lukemaan ei taitaisi enää päästä uusillakaan silmillä. Jos sairastun—mutta hoidettavahan se olisi näkeväkin sairas, ja hautaan hoidettaessa ei sokeana kuolleesta liene suurempaa vaivaa kuin silmällisenäkään…
Parasta lie, että saavat sen suonsa kuivatuksi. Joukko kasvaa eikä ne tässä pääse oikeaan elämisen vauhtiin, jos eivät alueet laajene… Ja mistä minä nyt saan senkään saattajan sinne mukaani? Ei ole yksin lähtemistä, kun on kuulema monet muutokset ja juna tulee yön aikana Helsinkiin.
Kunnan tohtori kyllä oli varma siitä, että näkö palautuu. »On ihan varma, että saatte näkönne, jollette vitkastele», sanoi. »Mutta minkä teette, se tehkää pian.»
Kun tietäisi, mitä veljenpoika oikein ajattelee. Eihän se tietystikään kehtaa panna vastaan, jos kuulee mieleni kovin tekevän.
Ja vanha vaari päätti virittää veljenpoikansa eteen paulan: olen itse olevanina linikkaan lähtöä vastaan. Jos se yhtyy, on sille raha mieluisampi. Jos taas rupeaa yllyttämään ja kivoittelemaan, niin silloin se tahtoo, että menen. Ja odottaessaan pani vaari sitä varten valmiit vastauksetkin veljenpojan suuhun. »Nyt ei muuta kuin setä taipaleelle ja heti! Lähden itse saattamaan.»—»Olipa nyt talo kuinka pieni tahansa, niin ei tässä hätää tule, kun ei ole tullut ennenkään.» —»Saadaan se suo-oja kerran vielä mitenkuten kaivetuksi.»
Veljenpoika tuli tupaan, ripusti turkkinsa naulaan ja teki tulen.
—Ka, täälläkö se istuu pimeässä.
—Näkeehän tuota pimeässäkin tämmöinen näkijä.
—Havukasanpahan vain näitte panna niin puhtaaksi, ettei jäänyt yhtä ainoata oksaa pohjaan.
—Ei ole ollut näkemisestä apua enää pitkään aikaan, ei siinä työssä eikä paljon muussakaan. Tuntotarkalta se on jo tehty, mikä on tehty. Pian tässä jään upposokeana talutettavaksenne ja hoidettavaksenne.
—Ei huoli setä hätäillä, vaikka niin kävisikin, alkoi veljenpoika lohdutella. Kyllä tässä toki talutetaan ja hoidetaan, jos niiksi tulee. Vaan vielähän tuota toki lienee aika siihen, koskapa liikuttekin omin päinne.
—Näenhän minä vähän liikkua, niin kauan kuin päivä paistaa, mutta kun vetää pilveen tai muuten hämärtyy ettei kajasta, niin ei silmän avulla näy pitkällekään pääsevän. Olin äsken eksyä pihamaalle.
—Joko on niin huonosti?
—On se, vaan minkäpäs tuolle. Tohtori viime pyhänä kyllä patisti lähtemään Helsingin linikkaan, mutta mahtaisiko olla apua. Lähteneekö silmän jää veitsellä raapien, kun ei ole sulanut voiteistakaan.
Nyt olisi veljenpoika voinut sanoa sen, jos tahtoi. Mutta mitään virkkamatta kuului hän vetävän kenkää jalastaan.
—Ja vaikkapa vähän saisikin apua, niin liikanainen olisi siihen tarpeeseen semmoinen rahameno.
—Paljonkohan tuohon menisi?
—Tohtori laski, ettei siihen menisi kuin puolitoista sataa, mutta minä sanoin, että se on julma raha sekin yhden ikälopun silmästä.
Henkeään pidätellen odotti setä, mitä veljenpoika virkkaisi.
Veljenpoika virkkoi:
—Ka, kun on kengänpohjaan puhjennut reikä. Siihen on heti ruvettava paikkaa panemaan.
—Olisihan minulla kyllä se raha ja vähän enemmänkin, niinkuin tiedät, mutta säälittäähän sitä siihen panna, kun saattaisi tarvita parempaankin.
—Mihinkä parempaan? kysyi veljenpoika nyt uteliaan pikaisesti. Mutta sitten kuin jälkiään peittäen teennäisen hitaasti:—Mikäs se nyt olisi sen parempaa?
—Olisi kai se siinä alangon viemärissäkin yhtä hyvässä tallessa kuin vanhan sokean silmässä.
—Olisi kai se siinä hyvässä tallessa.
—Niin kummassako?
—Kummassakin olisi hyvässä tallessa.
Vaarin ei ollut tarvis enempää udella. Hän tiesi nyt, että se panisi sen kernaammin suohon kuin silmään. Mutta nyt riensi veljenpoika sanomaan:
—Mutta ei suinkaan pidä sitä katsoa … minä ilman vain, kun kysyitte.
Saadaan se suo toki kuivatuksi jotenkuten muutenkin.
—Mitenkä muuten sinä sen saisit?
—Jos en minä saa, niin saavat pojat, kun varttuvat.
—Kunko varttuvat—kun vanhin vasta viidennellä.
—Pitää kaikin mokomin vain lähteä linikkaan, jos kerran tohtorikin luulee sieltä avun lähtevän.
Turha sitä oli enää parsia. Vaari tunsi, että asia oli ratkaistu. Hän oli saanut tietää, mitä tarvitsi. Hetken aikaa oli kurkku kiristyksessä, estäen liikutusta pääsemästä ulos. Sitten hän sanoi, koettaen sanoa niin halveksivasti kuin voi:
—Ne tohtorit luulevat ja uskottelevat … jos niiden luulojen päälle lähtisi…
Veljenpoika myöntää, koska on vaiti. Silloin vaari, niinkuin usein ennenkin vähänäköisyydestään hilpeästi leikkiä laskien, virkkoi:
—Ja enkös minä näe noita töitäni sokeampanakin tehdä. Marjojakos minä tässä olen ennenkään poiminut. Näenhän minä noita hakojani sokeampanakin hakkailla … ja silppumyllyä kiertää … ja siivuukonetta vääntää … ja verkkoa kutoa ruokani edestä.
—Jo toki enemmänkin edestä.
—Olenhan minä tätä maailmaa jo tarpeekseni katsellut. En taida minä parata sen katselemisesta eikä se siitä, että minä sitä katselen. Ja vielähän tuo kirkkaalla ilmalla ainakin aurinko näkyy ja kuu taivaalla kuumottaa.
Se jäi siihen. Setä siirtyi verkonkudoksensa ääreen eikä lääkäriin lähdöstä puhuttu sen päivän perästä. Viemäri avattiin vaarin säästöillä, alanko kuokittiin ja kylvettiin. Oli saatu vähän viljelyslainaakin maanviljelysseuralta. Kun siinä heilimöi ensimmäinen ruis, oli vaarin silmän päällä jo ikuinen jää, niin paksu, ettei kirkkainkaan paiste enää kuumottanut sen pimeyteen.
Suvisina sunnuntaipäivinä kuletutti hän itsensä lapsilla viljelyksen ääreen ja istui siinä ojanreunalla kuunnellen tähkien kahinaa ja hengittäen heilimon lemua.
Tulihan tietoon, minkä uhrauksen ukko oli tehnyt. Veljenpoika kertoi asian niin, että setä itse oli niin tahtonut ja ettei häntä houkuttelemallakaan oltu saatu Helsingin tohtoriin. Olisihan sille toki annettu kyydit ja toimitettu apu kuinka kaukaa tahansa, mutta kun se itse oli sen toisapäin päättänyt, niin eihän häntä voitu väkisinkään viedä.
Vaari hakkasi vielä monet vuodet hakojaan, kutoi verkkoa, väänsi siivuukonetta ja silppumyllyä ja soudatteli lapsia.
Veljenpoika ei kyennyt pitämään taloa, vaan möi sen yhtiölle, siirtyen sen palvelukseen ja jääden itse vuokralaiseksi entiseen taloonsa. Vaari sai eläkkeensä.
Yhtiö kylvi puunkasvuun pellot ja suoperkkiönkin. Kun maanviljelyskonsulentti surkutteli vaaria siitä, että siihen toteen nyt menivät nekin silmärahanne, olisihan tuo alanko sinälläänkin kelvannut näreikköä kasvamaan, arveli äijä: »Vaan eikös ollut hyvä, ettei tuota tarvinnut näkevin silmin nähdä…»