BULEVARDIN PUU.
Se seisoo vankina rautaristikkonsa keskessä, niinkuin maahan upotetussa kukka-astiassa, loppumattoman huonerivin puristuksessa. Sen alla ei rehoita ruoho, ei rapise sora, ei hengitä avoin maa; sen toisella puolella on asfaltista valettu katukäytävä, toisella kivihiilitervassa imetetyistä pölkynpäistä laskettu katu. Maa, josta sen on imettävä elatuksensa, on tihkuvan kaasun ja vuotavan viemäri-ilman tukahduttama eikä ole päässyt tuulettumaan vuosisatoihin.
Sen juuret kiertävät kadunalaisia johtoputkia ja syleilevät lokaviemäritorvien vyötäisiä, eivätkä ole koskaan saaneet kasteluaan taivaan sateesta eivätkä kylpyään purojen tulvista: sitä juotetaan kadunlakaisijan letkusta ristikkonsa läpi niinkuin vankia kopissansa. Katupuro vilisee sen ohitse viemärin kitaan.
Ilma, jota se hengittää, on keittiölieskaa kahviloista ja kellarikerroksista. Tuuli, joka sen lehtiä silloin tällöin heilauttaa, lienee ehkä joskus, kuin jossakin kaukaisessa muinaisuudessa, ennenkuin tuli tullista sisään, kulkenut vainioiden ja ehkä vesienkin yli. Sen lehtien hermoja ei elähdytä aurinko itse, vaan sen heijastus ikkunasta toisella puolen kadun, ja öisin kaarilamppujen kuutamo.
Sen oksa ei ole koskaan ulottunut antamaan kättä toisen puun oksalle, eikä sen lehti ole koskaan lepattanut toisen puun lehteen; sen latva ei ole koskaan huojunut sylikkäin toisen latvan kanssa.
Istuessani sen alla, kahvilan edustalla, puutarhatuolilla, olen usein kysynyt itseltäni, kuinka mikään voi kasvaa ja elää siinä missä se, ja mitä iloa siitä on sille itselleen ja muille.
Ja kuitenkin se kasvaa ja elää ja lehdittyy ja kukkii, ja on maailman ihanin puu niille, joille se on heidän ainoa puunsa. Ei erämaan palmu, ei aron kaivopihlaja, ei pölyisen maantienvarren piinia ilahduta allensa istahtaneiden mieltä niinkuin Pariisin bulevardin puu niitä, joiden iloksi se on pantu kasvamaan. Ei kenellekään ole kadun lyyrikko sorvaillut siroimpia lauluja kuin sille—ellei ilotytölleen, sen haltiahengelle. Hän on ylistellyt sen siimestä, laulanut sen lehtipuvun silkinkahinaa, kuvannut sen liepeiden vivahdukset sekä päivisin että öisin lyhtyjen valossa, kuvannut sen kukinnan ja sen kukkien lemun.
Joka kevät se kukkii—silloin kun valokaupungin elämä on hilpeimmillään, sen ilma hurmaavimmillaan, sen perhosten parveilu iloisimmillaan, kun taivas on herkimmän sininen ja sää suloista kuin hunajamaito. Silloin se kukkii. Niinkuin hienottaren lemulippaasta tulvii sen tuoksu kaduille ja poikkikaduille, tunkien kahviloihin ja voittaen hetkeksi niiden absintin lemun, huljuen huoneisiin, niin hyvin alempiin sen latvan tasalla kuin kaikkein ylimpiin katon rajassa, missä ompelijatyttönen avonaisen ikkunansa ääressä istuu ja laulahtelee, säestellen kevätiloisten lasten karkelohuutoja auringonlaskun hetkenä.
Kuta himmeämmäksi ilta käy, sitä kiihkeämmin se tuoksuu. Sillä ilta on sen aika. Päivällä se on ilmeetön, pölyinen, hatara ja laiha. Mutta kun kaarilamput alkavat hehkua sen alla ja yllä, se kirkastuu, elostuu ja pöyhtyy ja levitteleikse, joka kukka loistaen, joka oksa eläen, joka lehti palaen, aina uusiintuvaksi iloksi niille, joille se on heidän ainoa puunsa, maailman ihanin—ja iloksi minullekin, puitten palvelijalle … vieden minut kotoisen pappilan lehtikujaan, paperilyhtylehtoon ilotuli-iltana sisareni häissä hyvin, hyvin kauan sitten.
Enkä hennonut erota; tulin aina uudelleen sen alle, minä samoinkuin hekin, kahvilan edustalle, he lemmittyineen, minä yksin.
Se lehdittyy ja kukkii ja tuoksuu ja on ihmisten ilona, mutta ei koskaan saa tehdyksi sukuansa jatkavata siementä. Tai jos jonkin tehneekin—en tiedä—ei se koskaan pääse maahan, jossa voisi itää. Erämaan palmukin kylvänee joskus itävän siemenen ja nähnee sukuansa jatkavan taimen, aron pihlaja samoin … bulevardin puu ei koskaan. Sen siemen karisee jo kukkana asfaltille, lakaistaan kadun ja sen käytävän uomaan, josta letkun suihku sysää sen korahtaen menemään viemärin kitaan, iankaikkiseen pimeyteen.
Sillä se on vain ilotyttö, geisha, jonka tarkoitus ei olekaan joutua äidiksi, vaan olla ilona ja aistien huumeena. Sen on oltava aina tuores ja nuori. Kun se alkaa kuivaa ja lahoa eikä enää kykene kukkimaan, tuomitaan se pois, nostetaan ylös ja sen sijaan istutetaan uusi. Olen nähnyt samojen rattaiden, jotka toivat uuden, vievän pois vanhaa, aamulla varhain, kun kaupunki vielä nukkuu. Olen nähnyt heitä, bulevardin puita, laahattavan tullista ulos, latvan tukka katua lakaisten.