LUMOISSA.
Istun yhä venheessäni, vaikka olen jo lakannut onkimasta. Olen nostanut ankkurin. Vapa torkkuu veneen laitaa vasten. Minun olisi lähdettävä, mutta en saa tarmoitetuksi itseäni tarttumaan airoihin.
Olen kahden karin salmekkeessa ulkona merellä. Takanani on pieni sisäselkä ja sen perillä manner metsäisenä viivana vielä valoisaa iltataivasta vasten. Edessä on aava, rannaton meri, tyven ulappa, jossa on enää vain muutamia vedenpäällisiä kallioita ja joka illan hämärtyessä on häipynyt taivaaseen niin huomaamatta, ettei rajaa erota. Maista päin kuului heikkoa elämää kalastajakylästä, joku lehmän ammahdus, koiran haukahdus ja soutua näkymättömästä venheestä—joka kaikki jo on lakannut.
Mereltäkään ei näy mitään muuta kuin itseään merta, ei purjetta, ei laivan savua, eikä kuulu mitään. Kerran sieltä kuului kumea pamaus, hyvin kaukaa. Onhan sota, eihän siellä saa kukaan kulkea, ei muut kuin venäläiset sotalaivat, jotka eivät kulje…
Tämä on vielä sitä vanhaa tuttua tunnelmaa, joka usein on tullut ja mennyt, monena sotakesänä. Olen usein ollut sen lumoissa, illan vaihtuessa yöksi, liukunut kuin puolihorroksissa toisesta toiseen, viihtynyt siinä hetken, värissyt sisäisesti jotakin uhkaavaa ja outoa, irtautunut siitä, nostanut ankkurin ja soutanut kotiin.
Nyt en saa itseäni siitä valveutetuksi, vaikka koetan—tosin heikosti.
Tämä ei ole enää oikeata todellisuutta, vaikka se siltä näyttää ja vaikka maailmalla ympärilläni on kaikki sen tutut ulkopiirteet. On niinkuin lapsena, kun seisoin pihamaalla kesäyönä ja katselin porttia ja maantietä ja lehmisavua, joka painui järvelle. Sen alla ja takana oli jotakin muuta, käsittämätöntä ja salaperäistä, mutta se sai olla siinä, en sitä pelännyt enkä ihmetellyt. En osannut kysyä syytä siihen enkä sitä kammoksua. Nyt se kaksinaisuus jotenkin ahdistaa, ja minä tahtoisin tietää, miksi. Mutta en kuitenkaan jaksa kysyä niin voimakkaasti, että joku tulisi ja vastaisi. Itse en saa vastatuksi ja minun on niinkuin ahdistaisi ja puristaisi rintaa.
Jossakin loiskahtaa, tuolla matalalla, vedenalaisella karilla, ja vaahto välähtää, häiritsemättä kuitenkaan hiljaisuutta, ainoastaan sitä vahvistaen, niinkuin satunnainen tuulenhenkäys metsässä, joka liikauttaa vain jotakuta lehteä ja uuvahtaa siihen. On vielä enemmän olematonta kuin äsken. Tahtoisin paeta, mutta mitä ja minne? Onko tulemassa jokin turtuminen ja herpautuminen? Olenko ajautumassa pois tästä ja siirtymässä johonkin toiseen? Kesästänikö syksyyn ja sitä tietäkö syksystä talveeni?
Kuljenko pois? Mutta siinähän on kallio—ellei sekin ajaudu mukana ja samalla koko tämä seutu ja taivas ja meri?
Tätäkö tämä olikin, elämä? Mitä se oli? Sekava sarja elämyksiä, joista ei mikään erottaudu toisestaan, toistaan merkillisempänä? Sainko mitään aikaan? Oliko minusta kenellekään mitään iloa tai apua? Enkö tehtäviäni täyttäessäni koettanut täyttää ennen muuta jotakin omaa tyhjyyttäni, josta siitäkin aina pohja paistoi? Jos en tähän asti, niin mitä minä enää tämän jälkeenkään? Haluaisinko enää jatkaa, jos saisinkin, jos joku tulisi ja tahtoisi auttaa minut maihin? Ehkä pakenisin häntä, vapauttajaani, niinkuin hukuttautuja maallevetäjäänsä. Olen hajoavalla jäälautalla, jota tuuli ajaa merelle ja huiskutan vain kättä hyvästiksi… Sillä oikeastaanhan minä tahdon pois, olen tahtonut kauankin, vaikka en ole uskaltanut. Jos joku tahtoisi estää, ehkä uskaltaisin paremmin.
Minun on mentävä sinne, ellen saa ratkaistuksi nyt tässä tuokiossa elämän arvoitusta. Mutta kuinka minä voin saada vastausta, kun en osaa kysyä? Tunnen olevani tahdoton ja tarmoton kaikkeen. En saa ojennetuksi kättäni tarttuakseni airoihin, vielä vähemmän laskeakseni niitä veteen ja lähteäkseni. Minussa määrää joku muu, kietoo ja lumoo omakseen. Enkö ole aina ollutkin kannel, jota joku muu on soittanut, milloin mikin päähänpiston tai tunnelman tuuli? Olenko koskaan soinut jotakin omaa? Kutsuuko joku minua nyt siitä tilille? Kuka, missä? Tuollako, missä yhä hämärtyy, missä taivas ja meri ovat sulaneet toisiinsa eikä enää näy äskeisiä karejakaan? Onko se Iso Kiero, joka kutsuu, Napinvalaja, joka tahtoo valaa minut uudelleen? Mutta tulisiko minusta uutenakaan mitään, olisiko minussa edes alkuainettakaan mihinkään muuhun kuin mikä olin? Enkö ole jo palanen karstaa? Mutta miksei meri jo vie minua sinne pois? Eikö välitä?
Näenkö taas väärin kaiken, toisin kuin mitä se on? Niinkuin aina olen nähnyt. En ole nähnyt mitään oikein. Olen luullut ja kuvitellut ja tehnyt aina omastani toden, mutta en koskaan todesta omaani. Joka pensaassa piilee haltia, joka lehdossa sinipiika, joka laineessa muka vellamonneito. Kaiken ikäni olen haastellut heille kuin puolimielinen metsän puille, kiville ja kannoille.
Taas loiskahtaa laine samalla paikalla, missä äsken. Mistä se tuli siihen, vaikkei tuule eikä merellä käy maininkia? Tuota yksinäistä lainetta, joka tuossa murtui, ei ole voinut nostattaa mikään tulossa oleva tuuli. Se oli aavelaine. Niitähän liikkuu usein tyyninä öinä. Niitä ei näe, ennenkuin ne syntyvät, enemmän kuin hyljettä, joka nostaa päänsä veden alta ja katoo samassa. Vai oliko se tämän sotaajan laine, hyöky räjähdyksestä jossakin kaukana? Ehkä on räjähtänyt miina, uponnut panssarilaiva ja hyöky lähti kiertämään yhä laajenevana helmana ja tämä oli sen helman viimeinen humaus, kaikkien kuolleiden yhteisen hengenlähdön huokaus tällä karilla?
Eikö minua mikään päästä tästä painajaisesta? Eikö minulle selviä mikään aate, mikään tehtävä, jota pääsen heti suorittamaan? Eikö kukaan puhalla minua hereille sanomalla, mitä minun pitää? Onko mitään järkeä siinä, että istun täällä tuntikausia tuijottaen omaan tyhjyyteeni ja tylsyyteeni? Miksi olen täällä, kun maailma ja oma maani on hajoamaisillaan liitoksistaan? Miksi en tee mitään, auta ketään, en edes itseäni?
Minun täytyy päästä maihin tältä hyllyvältä pohjalta, tuntea tukevata kalliota jalkojeni alla, päästä kosketuksiin edes sen todellisuuden kanssa.
Ponnistan viimeiset voimani—tartun airoihin ja lähden. On ainakin airojen kolina ja kokan kahina minun omaani ja aikaan saamaani. Olen hereillä, olen luonut lumouksen. Mikä minua oikein vaivasi?… Tuossa on laskemani verkon merkki, tuossa toinen. Huomenna tuulee mereltä. Sitä se laine siis loiskahti—aavelaine muka…
Ei, maistahan nyt alkaakin tuulla. Kotilahden suussa tuntuvat sen oireet yhä selvemmin. Pikkulaineet jo lipattavat ja kuiskivat. Mitä ne sanoo? Aina ne ovat sanovinaan ja sopottavinaan jotakin… Mitä sinä, kallioseinä, siinä katsot? Synkeile mitä synkeilet. Aina sinä uhkaat pudota ja murskata, mutta et koskaan osaa sitä tehdä. Ei sinussa ole mitään kätkettyä henkeä. Ei sitä ole meressäkään. Olet elotonta kiveä ja meri on vettä ja ne ovat vain minun herkistyneet hermoni, jotka pitävät pilaa kanssani. Ei sinun luolassasi ole mitään peikkoa. Luuletko, että minä olen mörköpelko lapsi?… Ka, terve taas, purjepursi. Mitä varten sinä seisot noin, perä vasten tuulta, mikset käänny myötätuuleen? Sanoitko jotakin? Pelkäätkö, että yöllä nousee myrsky ja että ajaudut merelle? Kyllä sinun köytesi kestää. Ei se solmu petä, tokihan minä sen tiedän, koska itse sen solmisin. Näithän sen itse.
Ja kuitenkin, vaikka tiedän, että se on mieletöntä, minä pysäytän ja menen tarkastamaan, sillä eihän milloinkaan tiedä, mitä on voinut tapahtua. Se on kiinni, mutta se olisi voinut jotenkuten päästä. Pääsee milloin mikin itsestään.
Ja ennenkuin olen tullut maihin, olen liukunut takaisin siihen, missä olin merellä. Lumous ei ole lauennut. Kaikki on jotakin muutakin, kuin miltä se näyttää. Tämä ranta ei ole minun rantani, en ole koskaan ennen täällä ollut, tämä venhe ei voisi kiivetä itse kalliolle, jos ei sitä vedetä. Täällä kummittelee yhä niinkuin merellä. Sieluni aukee liitoksistaan. Jalka ei usko, että se on kotikalliolla, jota se polkee, vaikka se samalla tietää väistää tutun kiven. Käsi tarttuu oven ripaan, mutta ei tunnusta sitä omaksi… Ennenkuin avaan oven, kysyn, vedinkö minä venheen maihin vai jätinkö sen siihen… En muista sitä… Ovi kai taas narahtaa, jos vedän, ja herättää lapset. Miksen saa sen saranoita koskaan voidelluksi, vaikka päätän ja päätän!… Mutta sehän ei narahdakaan. Minähän voitelin sen merelle lähtiessäni.
Ja kun minä sen muistan, muistan samalla, että vedin veneen maihin ja viskasin veden pois ja solmisin nuoran paaluun.
Astun tupaan. Vaimoni vielä valvoo ja lukee.
—Missä olet ollut näin kauan?
—Tuolla vain.
—Saitko mitään?
—Sain vähän.
Lumous on poissa. Mutta minä tiedän, että se huomenna palaa.