AURINKO JA MERI.
Olen jo aamutyynellä nostanut verkot merestä majaniemeni nenästä. Olen soutanut jyrkän kallion ohitse hiekkarantaisen lahden pohjaan, jossa on virepuut petäjikön reunassa. Levitän pyydykseni niille kuivamaan, puhdistellen niitä ilmanhengen hivellessä hartioita ja auringon lämmittäessä selkää ja hiekan jalkaa. Oravia kurahtelee petäjikössä, lokit ja tiirat vaakkuvat puiden tasalla kiertoretkillään kalarannasta toiseen, ja viklat ja rantasipit kahlaavat kuin kotilinnut loivalla rannalla, johon meri kantaa heille ravinnon ja jättää sen kuin tarjottimelle vetäytyessään itse hetkeksi pois.
Taampana maissa on kylä ja sen kalaranta, jossa seisoo pyynnistä palanneen kalastajan venheen purje, jota ei vielä ole kääritty kokoon.
Verkot jäävät siihen oikomaan ainojaan, seisoen ruskeana harsona vihreää metsää vasten. Niiden kuivamista odotellen kylven lahdessa, jonka hiekkapohja on kova kuin kallio, ja johon sileä maininki hiljalleen keinuu sisään suoraan Itämeren ulapoilta. Lämpenevä aurinko ja yhä virkenevä lounas on jo kuivannut verkot, jotka pian taas riippuvat pöyheinä katoksessaan, kumotun hylkyruuhen alla, valmiina illalla laskettaviksi. Askartelu niiden kanssa on joka-aamuinen ilo.
Aamiaiskutsu kuuluu majasta petäjikön läpi. Sinne johtaa havunneulapohjainen polku, joka kulkee ohitse muurahaispesän ja notkelmassa olevan suosilmäkkeen ja voisi yhtä hyvin viedä johonkin sisämaan umpilammen torppaan kuin majaan, joka on manteren ja saariston viimeinen merta kohti.
Se on kallion suojassa, joka kääntää mereltä tulevan tuulen sen yli, kun taas pohjatuuli takertuu takana olevaan metsään. Se on piilossa kuin linnun pesä, yhtä näkymätön maalle kuin merelle. Mutta sinne kuuluu kaikki, mikä merellä äännähtää: lokkien itku ja nauru, laivojen huudot, niiden koneitten hyrinä, kokan kohina, ammunta ja majakan ulvonta sumussa.
Sen ovelta on vain harppaus kallion laelle, mistä ei ulospäin näy muuta kuin taivasta ja vettä ja joitakin puuttomia luotoja ja uloinna meressä mataloita paasia, joilla hylkeet ojenteleivat aamun paisteessa, pelkäämättä suurimpiakaan laivoja, mutta solahtaen aallon helmaan, niin pian kuin keksivät kalastajan ruuhen. Kaukoputki tuo ne kivenheittämän päähän tekemään siinä temppujaan kömpelöin päin ja muodottomin jaloin. Toisella karilla ruuhottaa suurlokin poika, odottaen emäänsä, kuvastuen taivasta vasten suurena ja kaula kenossa kuin viikinkilaivan keula.
Ulapalla tapahtuu aina jotakin tai odotetaan tapahtuvaksi. Aterialta, kesken askareiden, työpöydän äärestä, levoltakin tempaa ääni, outo tai tuttu, sinne ylös tähystämään, mikä on tuo laiva, kenen on tuo purjevene, kuka siellä soutaa verkoilleen tai siimoilleen, mihin hän ne laskee, saako onkija tuolla mitään—joko tuuli tyyntyy, minne se nyt kääntyy?—joko pikkupojat tulevat kotiin mereltä?—tuollahan ne juuri tulevat.—Ja jos johonkin aikaan ei kuulu mitään, niin miksei kuulu? Eikö meressä ehkä juuri nyt ajelehdi jotakin, eikö sieltä tule tänään mitään, koska tuli eilen? Tai: koska ei eilen tullut, ehkä tulee tänään.
Aurinko on pian ylimmillään, meren sini heleimmillään, kesäpäivä kukkii, kaikki lehtensä levällään. Tuuli karehtii, vuoroin mereltä, vuoroin maista, tuoksuen milloin aallon suolaa, milloin havuneulan pihkaa, tai jollakin näkymättömällä pientarella kukkivaa angervoa tai apilasta.
Pikkupoikien purjevene lähenee heikossa tuulessa. Se on vain hiukan kallellaan, tehden rauhallisen, pysyvän kulman vettä vasten. Liekö mitään niin keikailevan sopusuhtaista, niin rauhallisen eloisaa kuin purjesiiven nousu vastahankaan. Ilma painaa, vesi tukee, toinen sysää, toinen pidättää, ja syntyy vaivaton liukuminen niinkuin merilinnun lento. Sen pelkkä loitolta katseleminenkin keinuttaa mieltä, niinkuin olisin siellä mukana, ja poikien asennot, toisen kokassa, toisen perässä, ilmaisevat, että heidän onneensa ei voisi lisätä piirtoakaan.
Kaikki, mihin ryhtyy, muuttuu iloksi ja nautinnoksi. Mieli saa viihdykettä pienimmästäkin askartelusta. Verkon paikkaus, siiman selvittely, ongen pahlaimen laitteleminen, nikartelu, verkkomerkin vuoleskelu tuottaa tyydytyksen kuin minkä tärkeimmän tehtävän suorittaminen. Sillä aurinko ja lämmin uudistavat soluja, verryttävät jäseniä, sujuttelevat jänteitä hyppystensä lomitse, minun itseni tarvitsematta mitään ponnistella. Syntyy valoisa usko, selittämätön huolettomuus maailmasta ja sen menosta. Kaikki on hyvin ja oikein, ja mikä ei ehkä ole, sille ei mahda mitään. Niinkuin täällä meren hengessä kaikki on laajapiirteistä, suorasukaista, yksinkertaista, jykevätä ja pysyvätä, niin näyttää se täältäpäin katsoen olevan muuallakin. Täällä ei kestä mikään, mikä on lahoa, onttoa, haurasta ja mätää. Raskas aalto ja kova rantakallio kysyvät lujaa ruuhta ja airoa ja ehyttä tulloa. Mastopuussa ei saa olla madonsyömää. Purjeen pitää olla tiivis ja sen köyden tiukaksi punottu, jos mieli ei revetä eikä katketa. Kuivat oksat karsii meri rantapuistostaan huolellisemmin ja säälimättömämmin kuin tarhuri omastaan. Huono täällä aina häviää ja hyvä jää.
Entä ajan kauhut, kaikki se surkeus siellä tuon ulapan auteren takana?
Onkohan niitä? Eihän sieltä mitään näy eikä mitään kuulu. Päivä huikaisee näkemästä muuta, kuin mitä se itse tahtoo näyttää. Miksi pyrkisin näkemään muuta? Nuo harmaanruskeat tursotkin tuolla kuolemaa syöksyvine sieraimineen, jotka sumuisina aamuina hiipivät saalista vaanivien hirviöiden tavoin taivaan rannalla, ilmestyen yht'äkkiä ja kadoten samassa, valmiina ja kyetenkin yhden henkäyksensä iskulla tuhoamaan tuhannen miestä, ne liukuvat nyt auringossa valkeina ja keveinä ja viattomina kuin huvipurret, kääntäen aallon ympärilleen valkoiseksi päärmeeksi… Kymmenkertainen pamaus ja sitten kymmenen kertaa kymmenen peräkkäin, ja toisaalta toiset kuin kaikuna vastaten ja sitten yhteen sulaen … ehkä ne huhusivat vain huvikseen, Ahtolan iloittelevat jättiläistyttäret, ihmispäät, kalapyrstöt?
Jos olisi, niinkuin sanotaan—jos juuri nyt meni pohjaan satoja—kuinka voisi samalla päivä paistaa noin, menemättä heti pilveen; kuinka voisi lounas olla noin leuto eikä yltyä luojan myrskyksi eikä taivaan ranta heti punertua verestä ja vihasta; kuinka meri karehtia vain yhä tyynempänä ja minä saada tästä kaikesta iloni?
Minä tahdon saada sen ja saankin, ainakin tänään ja huomenna, niin kauan kuin tätä kestää—tulkoon sitten mitä tulee—eikähän se olisi tulematta, vaikka minä tässä istuisinkin murhe helmassa, kerien rintaani epätoivon kerää.
Taas lapset siellä ilakoivat uimarannassa, pärskyttävät, kirkuvat, juosten ruumiit ruskeina ylös lämpimän kallion pankolle ja paiskautuen siitä pää edellä veteen. Heidän riemunsa on meren ja auringon omaa riemua.
Miksen voi tästä kallion laelta kättäni ojentaen koskettaa jotakin, joka soisi? Miksei ilmassa ole näkymättömiä kieliä, joita myöten voisin, turvautumatta kuluneihin sanoihin, välittömästi kaukaisimmissa maanäärissä virittää toistenkin kuultavaksi sen, mikä täällä heläjää aamusta iltaan omassa mielessäni: tämän valon ja lämpimän, tämän taivaan sinen ja aallon loiskeen, äärettömyyden ja rannattomuuden, suuren riemun ja pienet ilot, unhotuksen ja uskon—kaikesta huolimatta.