TOIVIORETKI.
Riennän asemalle ja juoksen jo liikkeellä olevaan junaan. Istun siinä kuin unessa, kuin painajaisessa, jossa ei koskaan pääse perille sinne, mihin pyrkii pois kaupungista, missä taas olen kulkenut viikkomääriä kuin eksyksissä itsestäni, häärien ja pyörien pääsemättä mihinkään— eroon ihmisistä, jotka pakottavat minuun omat tunteensa ja vetävät minua harrastuksiinsa, joiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä— pakoon aaveita, jotka kummittelevat ympärilläni ilman määrää ja tarkoitusta pyörien kuin piharikat porttiholvien ristituulessa, ja joiden joukkoon temmattuna minäkin ajelehdin kuin irrallani omasta itsestäni.
Ne ottavat minut vielä kiinni ja vetävät takaisin siihen epätoteen ja sekasotkuiseen, jossa ei ole ajatusta, ei järjestystä, ei yhtenäisyyttä, ei suhteita eikä mittoja.
Pois heidän kaduiltaan, jotka eivät mistään tule eivätkä mihinkään vie, heidän taivaansa alta, joka ei ala eikä lopu eikä kaareudu, vaan katkeaa joka paikasta kesken.
Pois henkeni kaupalla, pois, maksoi mitä maksoi, vankeudesta vieraalla maalla!
Pudottauduin kuin varkain ratapenkereitä kinokseen junasta, joka oli ajanut pysäkin ohitse, kauas sen laiturin sillasta. Seisoin siinä, kunnes se oli kadonnut, punaisen tulen sammumistaan sammuessa kaukaisuuteen.
* * * * *
Olen selälläni suksien päällä saarekkeessa peltojen keskellä, huurteisen koivun alla. Kuu paistaa ja paistaa, värähtämättä. Sen otsalla on pilviharso, leviten siitä yli koko taivaan verhoamatta kuitenkaan sen haaleata sineä ja kätkemättä jotakin siellä täällä sinen läpi heikosti tuikkavaa, himmenevää tähteä.
Siinä on taivas ja taivaan alla on valkoinen lumivainio ja kaukana sen ympärillä matala metsän reuna.
Ei kuulu luiskahdusta, ei näy liikahdusta, ei tunnu henkäystä ei tuulahdusta. Härmäharso koivun ympärillä on kuin valkoisesta hopealangasta ainaisesti liikkumattomaksi valettu.
Mitä ihmettä miettii kuu? Mitä ajattelevat pilvet? Mitä uneksii yksinäinen tähti?
Olenko minä sama kuin olin siellä? Onko tämä samaa maailmaa kuin se siellä? Paistaako tämä kuu sinne samalla kuin tänne?
Olen kuin olisin läpikuultavan lasikellon alla, jonka ei ole soittajaa eikä tule olemaan tuhansiin vuosiin, josta ei ole pääsyä eikä pyrkimystä ulos, jossa ei ole ketään muuta kuin minä, yksinäni minä.
Missä on maailma ja missä ovat sen ihmiset? Missä on äskeinen kaupunki ja sen elämä? Ulkopuolellako jossakin? Olihan siinä rata, jonka poikki joskus hiihdin, mutta eikö sen viimeinen juna mennyt tästä jo tuhat vuotta sitten, hiljeten hiljenemistään, kunnes se viimein pysähtyi minne lie Siperian kinoksiin, hautautuen sinne? Kettu, jonka jälki näkyy vielä tuossa suksenlatuni alla, tullen vainioilta etelästäpäin ja mennen vainioille pohjoiseen, on kai jo aikoja sitten nukkunut ikuiseen uneensa, jäätyen luolaansa metsien, järvien ja vuorien takana.
Miksi tämä on niin sanomattoman suloista ja turvallista?
Maailma tuntuu aivan kuin selvinneen kaikkein alkeellisimpaansa, palautuen alkuhahmoihinsa. Se on elänyt elettävänsä, siinä on tapahtunut kaikki, mitä siinä on voinut tapahtua ja minkä siinä on tarvinnut tapahtua. Se on jo mennyt ruttaan ja on menemässä ikuiseen jäähänsä. On tyhjyyden aatto, iankaikkisen olemattomuuden ilta ennen sen lopullista yötä.
Ajallinen ja olevainen on vajaata ja vaillinaista, koska siihen täytyy joka hetki jotakin lisätä. Iankaikkinen tyhjyys ja olemattomuus on ainoa, joka on valmista ja täyttä ja totta, sillä siitä ei voi mitään ottaa eikä tarvitse mitään panna.
Sentähden on tämä niin sanomattoman turvallista ja suloista. Siellä on valheeni, täällä on toteni. Sentähden teen minä tänne toivioretkeni niin usein kuin pääsen.