YLLÄTYS.
En tiedä, mitä se on ja miksi se tulee, niinkuin tulee. En osaa selittää siihen syytä. Olisiko se sävelkosketus jostakin, joka synnyttää minussa myötäsoinnun jostakin, joka on samassa vireessä minussa kuin siellä, missä lie, näkymättömien tunnelmamaailmojen takana. Se soittaa minua väkisin, milloin tahtoo.
* * * * *
On varhaisimman kevään myöhäinen ilta. Olen viettänyt sunnuntaipäiväni rauhallisessa lepokodissa maalla, nukkuen ja lueskellen. Koko olemuksessani vallitsee sopusointu ja rauha. Kaikki on hyvin, kaikki on kunnossa. Olen astellut hiljaisen metsän läpi autiolle pysäkille ja istuutunut sen tyhjälle penkille, noustakseni viimeiseen kaupunkijunaan.
Pysäkki on peltojen keskessä. Lumet pelloilla ovat sulaneet, mutta ojissa on vielä talven tähteitä; myöskin aitovarsilla ja pohjoispuolella ratavallia on jäljellä vanhaa nietosta, kuin kuolleen talven aavetta.
Muuta ei ole enää talvesta jäljellä. Mutta ei ole vielä kevätkään. Maa on ruskea syksyn kulon jäljeltä. Sen pinnan alla on vielä routa. Ei ole enää sitäkään eloa, joka on luonnossa silloin, kun lumet sulavat ja ojissa lirisee ja sihisee iltaisin ja öinkin. Metsän ranta vainioiden takana on synkkä kuin syksyllä. Taivas on harmaa ja tylsä ja ilmeetön, niinkuin se on ruskottomana, leutona talvi-iltana. On niinkuin saattaisin ajatella olevan Haadeksessa, jossakin varjojen maassa.
Tuota taivasta vasten häämöittää lähin lennätinpylväs ja siihen kiinnitetyt eristäjäkupposet. Lankoja ei näy eivätkä ne nyt edes humise niinkuin tavallisesti. Mutta metsästä kuuluu keväthuuhkajan säännöllinen uukahdus kuin sumussa seisovan laivan puhallus. Peltopyy kirahtaa vihaisesti jossakin elottoman pellon hämäryydessä. Hyvin kaukaa kuuluu liikkeessä oleva juna, joka ei tunnu lähestyvän eikä poistuvan.
Siinä se sitten tulee—ja minkätähden juuri siinä?—vaatimus siitä, että kaiken entisen tulee muuksi muuttua … että, jos mieli, niin on aloitettava kaikki alusta … kaikki tai ei mitään, tinkimättä, mutkittelematta. Et ole koskaan toteuttanut sitä, mitä pitäisi ja mistä tiedät, että pitää … ainoastaan kaikenlaista pientä, mikä on ollut sinulle mukavaa ja helppoa, et koskaan sitä viimeistä, lopullista, sitä, että mene ja myö kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille— tunnon kiristys niin kiinteä, ettei suurin hätä, ei hengenvaara, ei kovin sairaus, ei rakkaiden omien kuolemakaan ole kyennyt saamaan sitä aikaan. Jos et sitä tee, olet iankaikkisesti hukassa. Jäät tähän kuin jo menneen talven ja vielä tulematta olevan kesän väliseen hämäryyteen, joka ei siitä enää pimene, mutta ei valkenekaan, kuulemaan huuhkajaa, joka ei koskaan vaikene, odottamaan junaasi, joka ei koskaan saavu.
Panen vastaan. Mitä se on yht'äkkiä tuo tuommoinen aiheeton vaatimus, yöllinen yllätys, karkaus rauhallisen, viattoman matkamiehen kurkkuuni Enhän minä, en ainakaan nyt, ole tehnyt kenellekään mitään. Jos on joskus mitä rikottu, niin se on sovitettu. Eihän kukaan vaadi minulta hyvitystä mistään. Teenhän kaikessa velvollisuuteni ja voitavani, minkä muutkin.
Ja sitäpaitsi—olkoon, että pitäisi enemmänkin, että pitäisi kaikki— tiedäthän sinä, että se ei ole mahdollista, että se ei tule toteutumaan … minä en voi, enkä jaksa, minä olen pysyvä alati samana, heikkona, kelmeänä, puolinaisena—olipa sitten iltataivaasi kuinka painostava tahansa, uikuttipa huuhkajasi kuinka aavemaisesti tahansa, kirahtelivatpa kulolintusi kuinka uhkaavasti tahansa. Ei se siitä enää parane—sadoitpa tai paistoit, uhkasitpa tai houkuttelit, raatelitpa tai hyväilit. Onhan se jo niin monta kertaa nähty—mitä hyödyttää enää minua tunnelmilla huumata, koettaa herpauttaa siitä, mistä olen heikoin. Enhän minä voi antaa mitään lupausta enää enkä minä voisi sitä pitää, vaikka sen antaisinkin. Soisit minulle edes sunnuntairauhan siitä, mitä olen koettanut.
Se katoaa kuin manauksesta. Juna humahtaa pysäkille. Se on täynnä iloista nuorisoa, huoletonta, laulavaa sunnuntaiyleisöä. Hetken kuluttua ollaan kaupungissa, jossa valot välkkää, äänet sorisee, autot hyrrää ja toitottaa.
Se katosi, aave… Mutta minä tiedän, että se tulee takaisin, tämä, niinkuin on tullut monta kertaa ennenkin tämänlainen—peruuttamatta, hellittämättä, yllättäen omana hetkenään, jonakin seuraavana sunnuntaina, ehkä vasta vuosien päästä, samassa tilassa tai jossakin samanlaisessa vaatimuksineen juuri silloin, kun siihen minusta näyttää olevan aihetta kaikista vähimmin ja kun olen sitä vastaan kaikista vähimmin varuillani, säpsähyttäen kuin salama johon ei koskaan totu, kouristaen kuin kuoleman pelko.
Oli tupa lähellä. Siellä jo nukuttiin. Sen räystään varassa oli sukset. Otin ne ja panin ne maahan. Lylyn puu helähti pakkasessa kuin kantelen lauta sitä seinältä laskettaessa.