SIELLÄ MAALLA.
Siellä maalla on nyt syksy…
Siellä on nyt rannan ruskea kaislikko ja uuvahtava, alakuloinen laine. Siellä on luhdalla täysinäinen lato ja ladon ovella pieles, kuusen oksilla katettu; ja ladon takana on haapa, joka on seulonut lehtensä sen seinämille ja katolle. Siellä on niityn sisässä metsäsaareke ja saaressa keltaisia koivuja ja punainen pihlaja ja niiden ympärillä nuori näreikkö, jänisten piilo; niityn takana metsän reunassa on kynnetty sarka, joka välkkyy viistossa auringossa kuin tummansininen teräs.
Saran perällä on torppa, josta ei kesällä näkynyt muuta kuin tuvan harja ja kaivon vintti. Nyt kuultaa pihakoivun harson läpi talli ja navetta, aitat ja sauna ja sen alla perunapelto ja siihen unohtunut vasu. Sauna lämpiää ja riihessä puidaan ja tuuli kantaa maantielle olen lämminneen lemun.
Siellä on toisaalla kartano ylhäällä kuusisella mäellään ja alhaalla työväen matalat huoneet.
Siellä on se kaikki…
Ja siellä on vielä vetelä maantie asemalta entiseen kotiini ja kartanon navetan kohdalla yli äyräiden kuohuva savi ja läkähtyvät ojat—suloiset minun muistaa.
Siellä on vinot puhelinpylväät ja niiden risaiset, aina toisiinsa takertuneet langat.
Siellä ajaa kaupungista palaten hihkuvat Mäntsälän miehet, laimeasilmät, kaulakkain huojuen, hevoset märkinä, savessa selkää myöten—kotoiset katsella.
Siellä on asema ja semahvoori ja saapuva juna, jonka vihellys näkyy, ennenkuin kuuluu. Aseman salissa on kitkerä ilma ja likainen sementtilattia, ja luukulla ottaa lehtiään kaulukseton kauppias, tohvelit jalassa … ja asemasillalla turisevat miehet mahorkkaa polttaen ja tappelevat koirat ja tuossa ajaa kartanon rillat ja kiiltonappi kuski—vuosikymmenen tutut.
Ne ovat siellä ja minä olen täällä. Vaan kerran viikossa on minun mentävä katsomaan, vieläkö ne ovat. Ja siellä ne ovat. Oi, miksi ne jätin!