PYHIINVAELLUS.
Jo vuosia ennen kuin se toteutui, oli matkaa alettu tuumia.
Kirjeitä, joita siihen aikaan ei pantu postiin, vaikka se olisi kulkenutkin, mikä ei suinkaan kaikin paikoin tapahtunut, oli lähetetty useampiakin matkustavaisten mukana. Niiden avulla oli vähitellen saatu päätetyksi, että täti Amanda tänä kesänä heinänteon aikana, jolloin hevonen parhaiten joutaa, tulee meille puolikyydillä ja meiltä sitten täti Kristiinan kanssa, joka äitini kuoltua oli meillä taloudenhoitajana, jatkaa matkaa meidän hevosella Pyhäjärvelle.
Se oli juhlahetki kaikille meille lapsille, kun täti Amanda saapui. Hän toi lahjoja, ja hänen eväänsä olivat laatujaan ensimmäisiä: lettuja, Karjalan piirakoita, pannurieskoja y.m.s. Mutta minulle oli se suurempi juhlahetki kuin kenellekään muulle, sillä minä pääsin heidän kuskikseen, sain ajaa hevosta, hoitaa sitä ja olla aikamiehenä.
Oli siinä ollut monet vastukset voitettavana, ennenkuin retki saatiin lopullisesti päätetyksi ja päästiin taipaleelle. Paitsi »luonnollisia» esteitä, s.o. niitä, jotka syntyvät siitä, kuka hoitaa taloutta, kuka pitää huolta lapsista j.n.e.—jotka kuitenkin saatiin kaikki tavalla taikka toisella voitetuiksi—oli vielä suurinna se, että täti Amandan mies, pappi hänkin, oli periaatteessa tällaisia retkiä vastaan. Hänen tietääkseen ei Pyhäjärven pastori, vaikka olikin kuuluisa herännyt pappi, ollut sen etevämpi kuin muutkaan papit, ei ainakaan siihen määrin, että häntä puhutellakseen olisi kannattanut tehdä kolmenkymmenen penikulman matkaa kesähelteessä ja lyövyttää hevoset ja ravistuttaa kärryt.
—»Ihmisviisaus on ihmisviisautta, ja jolla on ymmärrystä, hän voi ottaa sanastakin selvän.»—»Saattaahan olla niinkin, mutta ehkä minulla ei ole sitä ymmärrystä.»—»Jos ei ole, niin et sitä saa maiden ja merienkään takaa.»
Niin oli sanonut täti Amandan mies, ja samoja väitteitä tehtiin meilläkin, tehtiin vielä vähän ennen lähtöä. Hevonen oli vielä valjastamatta, ja minä vapisin pelosta, ettei matkasta ehkä mitään tulekaan.
Mutta tulihan siitä sentään, vaikka lähtö olikin kankeaa ja vaikka sitä hankittiin kuin salaa: lapset laitettiin piikain kanssa marjaan, hevonen valjastettiin takapihalla ja kärryihin noustiin vasta kujan päässä maantiellä.
Olin liian vähäinen ymmärtääkseni jo silloin, mikä oli tämän vaikeasti toimeensaatavan matkan oikea tarkoitus. Sen vain käsitin heidän puheistaan, joita heidän jalkainsa juuressa pienellä jakkaralla istuessani sain tarpeekseni kuunnella, että Pyhäjärven pastori ja hänen rouvansa, täti Augusta, olivat heidän nuoruuden ystäviään ja että tädeillä oli jotakin hyvin tärkeätä puhuttavaa, jota eivät voineet puhua kenenkään muun kanssa kuin sen, jonka luo mentiin. Kuulin myöskin heidän usein puhelevan siitä suuresta muutoksesta, joka heissä oli tapahtunut heidän nuoruutensa aikana ja että se oli tapahtunut sen johdosta, mitä pastori oli heille saarnannut eräissä häissä, joissa he olivat tanssineet ja olleet hyvin koreihin vaatteisiin puetut.
Kaikki vastusten tuottamat ikävyydet oli kuitenkin unohdettu samassa, kun vihdoinkin oli päästy kärryihin nousemaan ja alettiin hiljalleen ajaa tietä pitkin pohjoiseen päin.
Hyvän mielen synnyttämä hellyys suunnattiin minuun ja hevoseen. Minä sain syödä nisuja ja piparkakkuja niin paljon kuin jaksoin, ja ruuna sai levätä joka mäen alla, ja palkkioksi vaivoistaan sai se suurempien törmien päälle päästyään palasensa sekin. Ei pidetty kiirettä ja viivyttiin tuntikausia syöttöpaikoissa, jotka kaikki olivat heränneitä taloja ja joissa kaikissa asui tuttavia niiltä ajoilta, jolloin tädit, jotka molemmat olivat kotoisin Pohjanmaalta, olivat näitä taipaleita nuoruudessaan matkustelleet. Kuta lähemmä määräpaikkaa tultiin, sitä tiheämmin poikettiin syöttämään ja sitä aikaisemmin asetuttiin yöksi lukemaan, veisaamaan ja puhelemaan.
Kaikkien puheiden aineena oli Pyhäjärven pastori. Kyseltiin ja kerrottiin, milloin oli häntä tavattu, mitä hän oli puhunut ja miten sille ja sille vastannut. Ja jokaiselle hän oli osannut antaa oikean neuvonsa, sanoa sanan, jota kun tutki ja mietti, niin se oli sattunut kuin naulalleen. Joka paikasta lähetettiin hänelle terveisiä ja käskettiin pyytämään, ettei millään muotoa saisi sivu ajaa, jos sattui etelään päin tätä tietä ajamaan.—»Se on lapsillekin hyvin ystävällinen», sanoivat he minulle, »eikä sinulle siellä perillä tule ollenkaan ikävä. Onko sinulla jo ollut ikävä kotiin?»—»Ei toki ollenkaan.»—»Kohta loppuukin matka. Huomenna näillä ajoin ollaan jo perillä.» Eilen oli sanottu: »ylihuomenna näillä ajoin», sanottu omituisella haikean mielen hartaudella.
Viimeinen syöttöpaikka oli vain penikulman matkan päässä määräpaikasta. Siellä saatiin varmasti tietää, että pastori oli kotona, ja siellä puhdistauttiin kaikista matkan pölyistä. Vaatteet muutettiin, kärryt siivottiin, hevonen suittiin, ja tädit sitoivat uusien huiviensa päälle valkeat nenäliinat.
Pyhäjärven pappilasta oli matkan edistyessä puhuttu yhtä paljon kuin sen asukkaistakin. Se oli mielikuvituksessani kasvamistaan kasvanut niin, että minä jo kuvailin rakennusta vähintäänkin kaksikerroksiseksi ja kirkonkylää pieneksi kaupungiksi. Mutta ihmeekseni eivät metsät näyttäneet rupeavan aukeamaankaan. Ei ollut enää virstaakaan jäljellä, ja vielä oltiin kuin sydänmaassa. Yht'äkkiä tultiin maantieportille,— »Nyt ollaan pappilan maalla!» huudahtivat tädit yhteen ääneen. Ja vielä suuremmalla hartaudella huudahtivat he kohta sen jälkeen: »Tuolla on kirkko ja tuolla pappila!» Kirkko oli minusta pieni ja vähäpätöinen meidän kirkkomme rinnalla, ja pappilaa, joka oli joen rannalla matalan koivikon sisässä, ei mielestäni kannattanut verratakaan meidän pappilaamme. Mutta täteihini ne vaikuttivat valtavasti, he olivat melkein hätäyksissään, ja heidän kätensä vapisivat liikutuksesta, kun pysähdyttiin portille ja laskeuttiin alas kärryistä.
Ja kun sieltä juoksi heitä vastaan pieni, ystävällinen rouva, joka lensi heidän syliinsä, ensin toisen ja sitten toisen, ja lopuksi teivi heitä kumpaakin toista toisella kädellä, niin he purskahtivat ilosta vuoroin itkemään, vuoroin nauramaan. Minä olin aivan unohdettu ja odotin siinä, suitsia hevosen suusta päästellen, mitä minun sitten pitäisi tekemän.
—Avatkaahan toki portti, että pääsee hevonen pihaan! virkkoi silloin joku rappusilta.
He eivät olleet huomanneet pastoria, jota nyt kiiruhtivat tervehtimään, ja tulivat sitten kaikki porttia avaamaan ja hevosta riisumaan. Mutta hän komensi heidät huoneeseen ja sanoi:—»Kyllä me tämän nuoren miehen kanssa itsekin hevosemme hoidamme.»
Minä tarkastelin häntä uteliaalla silmällä, tuota miestä, josta olin kuullut niin paljon puhuttavan ja joka oli sellainen, että sitä, mitä tädeillä oli hänelle puhuttavana, ei voinut kenellekään muulle puhua. Hän saavutti heti kohta suosioni. Hän oli pitkävartaloinen, suurisilmäinen ja harmaatukkainen mies, jalassa lapikkaat ja yllä sarkanuttu. Hän sanoi minua reippaaksi pojaksi ja lähetti minut tallin ylisille heiniä heittämään, sill'aikaa kun hän itse laittoi apetta. Ja sitten me yhteisin voimin vedimme kärryt liiteriin, ja hän kysyi leikillisesti, tahtoiko kyytipoika mennä pirtin puolelle vai jokohan mentäisiin tästä herrasovesta. Minä kun en osannut vastata ja minua kun vain nauratti, sanoi hän:—»No, tulehan nyt sitten tästä herrasovesta.»
Vasta huoneeseen tultuaan hän meitä kaikkia oikein tervehtimällä tervehti. Hän tarttui tätejä kumpaakin käteen, piti niistä kauan kiinni ja sanoi sydämestään iloitsevansa, että he kuitenkin olivat tulleet. Oli lohdullista nähdä, että oli vielä vanhoja, uskollisia ystäviä, jotka häntäkin muistavat täällä sydänmaassa ja muistuttavat entisistä, ihanista ajoista.
Ja siitä alkoi niiden vanhain aikain muistelu. Hän istutti heidät sohvaan ja istui itse keinutuoliin. Tätien piti kummankin kertoa oloistaan ja elannoistaan, ja sen he tekivät onnesta ja mielihyvästä säteilevin silmin, aina lopettaen puheensa siihen, että »tottapa se on ollut hyväksi sekin vastoinkäyminen ja tottapa Herra tietää, mitä teitä hän meitä kuljettaa.»
Kun he olivat puhuneet, alkoi hän. Se oli jumalansanaa, enkä minä siitä paljon käsittänyt. Mutta vaikken isosti ymmärtänytkään, ei minun kuitenkaan tullut ikävä istua tuolillani ovensuussa, eikä minulla ollut halua lähteä pois niinkuin kotona, kun meitä pakotettiin saarnan lukua sunnuntaisin kuuntelemaan. Kai siihen vaikutti hänen puhetapansa. Se oli vilkasta ja eloisaa ja niin kansantajuista ja selvää, että silloin tällöin tarttui lauseita lapsenkin mieleen.
—»Ei sitä pisimpiä ja vaikeimpia taipalia ajeta juhlavaljailla, ei suurilla komeilla syöttiläillä eikä ylpeillä vaunuilla», sanoi hän muutamakseenkin. »Ne ovat raskaita suurissa törmissä, joita tie taivaan valtakuntaankin on täynnä, ja pian hevoset hengästyvät tai valjaat särkyvät, ja täytyy kääntyä takaisin. Vaan valjasta sinä sitkeä työhevonen, joka on kaikki kovat kokenut, yksinkertaisten rattaittesi eteen, aja sillä hiljaista, mutta uupumatonta kulkua, niin perille tulet ja sijasi sinua siellä odottaa.» Tätien huulet hymähtelivät, ja he käsittivät sen kuin heille itselleen sanotuksi. Monella muulla samanlaisella esimerkillä hän puhui, antoi heille uskallusta ja rohkeutta toivomaan ja tyytymään, ja se oli kai se, joka oli tehnyt, että he, samoinkuin niin monet muutkin »hiljaiset», olivat häneen niin ihastuneet ja hakivat hänet käsiinsä hankalimpienkin matkojen takaa.
Olin minäkin häneen ihastunut, vaikka omista syistäni. Sillä silloin, kun hän ei istunut tätien kanssa, oli hän minulla leikkitoverina. Me laittelimme kaarnaveneitä koskeen, joka juoksi pappilan alaitse, kävimme aina aamuisin kokemassa lohipatoa, ja minäkin sain haavia, ruokimme yhdessä hevosta ja haastelimme siitä. Sunnuntaina vei hän minut kirkkoon, sanoi minua »pikku apulaisekseen», ja kun papinkelloja soitettiin, sanoi hän niitä soitettavan minullekin. Sakastissa näytteli hän minulle sitten kirkon kalleudet ja lupasi minun mennä papin penkkiin istumaan, joka oli kuorissa muista penkeistä erillään. Siitä minä katselin kirkkoa ja ihmisiä. Ihmiset olivat melkein kaikki körtteihin puettuja, eikä näkynyt yhtään koreata huivia naisten puolella. Saarnan aikaan istuivat ne hiljaa ja liikkumatta ja kuuntelivat hartaalla huomaavaisuudella. Hän ei saarnannut, vaan puhui, puhui kirkossa niinkuin kotonaankin. Uupumatta jaksoin minä kuunnella häntä loppuun saakka. Ja yhdessä me taas astelimme kirkosta pappilaan.
Illalla oli seurat ja paljon kansaa koolla. Kun olivat muutamia virsiä veisanneet, meni pastori pirttiin postilla kainalossa ja luki ensin ja selitti sitten. Tädit istuivat hänen oikealla kädellään suuren pöydän takana. Juoksenneltuani jonkin aikaa kosken rannalla, menin minäkin ovensuuhun istumaan. Hän oli juuri loppurukousta pitämässä, ja kaikki istuivat pää käsien varaan painettuina.—»Rukoilkaamme niidenkin puolesta, jotka pitkäin matkain takaa ovat saapuneet meitä tervehtimään, vahvistumaan uskossansa ja meitä muitakin vahvistamaan meidän uskossamme. Suokoon Kaikkivaltias Herra, etteivät he antaisi tylyn maailman itseänsä masentaa, vaan kärsivällisyydellä odottaisivat sen päivän valkenemista, joka on Hänen tulemisensa päivä. Ja lopuksi rukoilkaamme lastenkin puolesta, että he kaiken elinaikansa saisivat lapsellisen mielensä säilyttää ja Herran valtakunnan laajentamiseksi aikanansa vaikuttaa.»
Useat itkivät, ja minullekin tuli, niinkuin olisi tullut sääli itseäni, tätejä ja koko maailmaa, ja minäkin itkin.
Huomenna oli lähdön päivä, ja minun ikäväni oli yhtä haikea kuin tätienkin. Itkettynein silmin istuimme varhaisen aamiaispöydän ääressä, pastorikin oli totinen ja liikutetun näköinen, eikä kukaan osannut virkkaa sanaakaan. Kun hyvästit oli heitetty ja tädit kääntyivät poispäin kyyneliään kuivatakseen, virkkoi pastori taputtaen heidän vavahtelevia hartioitaan: »Elämä on pimeyden laakso, kaikki vaellamme me täällä sen läpi yhtä sokeina ja tietämättöminä, mutta kukkuloilla paistaa Herran päivä, ja sinne on Hän meidät kerran johdattava. Näkemiin asti, jos on Hänen tahtonsa, että me siellä toisemme tavoitamme.»
Hän valjasti itse meidän hevosemme, auttoi tätejä rattaille, nosti minut heidän syliinsä ja antoi minulle ohjakset sanoen: »Pidä, lapsi, sinäkin Herra edessäsi ja anna Hänen kasvattaa omatuntosi niin herkäksi, että pahateko tuntuu siinä niinkuin rikka silmässäsi.»
Hitaasti ja vastenmielisesti lähti hevonen liikkeelle. Sillä oli ollut hyvät päivänsä silläkin. Vitkalleen alettiin pitkä paluumatka. Eikä ollut kellään halua sananvaihtoon. Jälkeenpäin on täti Kristiina kertonut, että hänestä niinä päivinä, kun pyrittiin poispäin Pyhäjärven pappilasta, tuntui siltä, kuin hän olisi joka virstalla painautunut yhä synkkenevään korpeen, jonne muistot siitä, mitä oli puhuttu ja saatu kuulla, soivat hänen mielessään kuin yhä heikkenevät äänet asutuilta mailta ja viimein ikäänkuin kokonaan vaikenivat. Alkumatkasta, kun ensimmäinen raskasmielisyys oli hiukan keventynyt, he muistelivat pastorin sanoja sekä keskenään että varsinkin syöttöpaikoissa. Mutta kuta lähemmä kotipuolta tultiin, sitä harvemmassa oli heränneitä taloja, ja sitä suruttomampia ja välinpitämättömämpiä olivat ihmiset. Ja kun oli tultu meille kotiin ja täti Amandasta oli erottava, ei ollut ainoatakaan toveria eikä ystävää, ja niin oli, kuin olisi Jumalakin hylännyt.
Täti Amandassa, kun hän meiltä sitten lähti, oli minunkin nähdäkseni sitä surua, joka sanatonta ollen on vanhemmille ihmisille niin ylen raskasta kantaa. He antoivat hänen hevosensa, joka oli huonokuntoinen vuokrahevonen, lähteä edeltäpäin ajamaan ja kävelivät itse pitkän matkaa sen jäljestä maantietä myöten saadakseen vielä vähän aikaa olla toistensa seurassa. Vasta myöhään illalla palasi täti Kristiina kotiin ja ryhtyi äänetönnä raskaisiin tehtäviinsä.
Mutta muutamien päivien kuluttua näytti hän muistavan, että olinhan minäkin ollut tuolla ikimuistettavalla retkellä. Olinhan minä nähnyt Pyhäjärven pastorin ja kuullut hänen puhuvan. Hän alkoi kysellä minulta, muistinko sitä ja sitä sanaa, ja kun minä muistin sen ja muistin lisääkin, tuli meillä useinkin puhe noista kaukaisista ystävistämme. Me muistelimme matkaamme, perillä oloamme, kumpikin omalta kannaltamme niistä iloiten. Jonkinlainen ystävyys syntyi siitä välillemme, meillä oli salaisuuksia, joista eivät muut tienneet eivätkä päässeet osallisiksi. Ja yhteisistä muistoistamme syntyi yhteisiä toiveita, toiveita siitä, että jos eletään, niin ensi kesänä tehdään samanlainen retki uudelleen.
Muistot hälvenivät kuitenkin minun puoleltani pian, eivätkä toiveetkaan toteutuneet. Minä jouduin kouluun, sitten muutimme pois toiseen pitäjään ja täti jäi asumaan pieneen kamariinsa kirkonkylässä, jäi tuollaiseksi yksinäiseksi »vanhaksi heränneeksi», joita vielä tapaa siellä täällä niinkuin korpeen eksyneitä lampaita ja jotka eivät uusia paimenia heidän äänestään tunne.