USKONTUNNUSTUS.
Vanha, herännyt pappi kertoi minulle kerran, ajaessamme yksinäistä taivalta ja keskustellessamme herätyksen ajoista:
Koska nyt kerran on tullut puheeksi nämä asiat, sanoi hän, niin kerron sinulle, miten se minussa alkoi.
Se alkoi, omituista ajatella, valheella.
Minä olen heränneestä kodista niinkuin sinäkin. Meidän talossamme harjoitettiin sanaa sekä sunnuntaisin että välistä viikollakin, kun sattui tulemaan ystäviä, ja koetettiin elääkin sen mukaan kuin opetettiin. Oppi ei ollut kuitenkaan minuun tarttunut. Ehkä siihen osaksi oli syynä se, että meihin lapsiin vähän liiaksi aikaisin koetettiin istuttaa asioita, joita emme jaksaneet käsittää. Meiltä kiellettiin usein pienet ilomme ja meidät haettiin pois pihalta kuumaan tupaan lukua ja veisuuta kuuntelemaan. Mutta pääsyy oli kai siinä, että minä kouluun tultuani ja varsinkin ylioppilaaksi päästyäni irtauduin entisestä ja pääsin kiinni uuteen. Uusi oli samaa uskottomuutta ja vapaata ajattelemista, jota se niin usein on. Minusta tuli ensin epäilijä, sitten kieltäjä. Epäilin kaikkea, mikä ei ollut »järjellistä», en uskonut raamatuita, en sakramentteja, en elämää kuoleman jälkeen, en Jumalan poikaa enkä oikein Jumalaakaan, vaikken siitä kuitenkaan ollut oikein selvillä. Koetin laatia hänestä sellaisen välimuodon, joka, joskin hän on olemassa, on niin kaukana, että häntä ei ainakaan minulle ole olemassa.
Siihen aikaan oli lasten ja vanhempain väli sellainen, etten minä ylioppilaaksi tultuanikaan voinut lausua heille omia mielipiteitäni tällaisista asioista. Mutta vaikka niistä ei puhuttu, tulivat ne kuitenkin näkyviin. Enhän minä kesällä kotona ollessani käynyt kirkossa, en mennyt muiden kanssa ehtoolliselle enkä lukenut papiksi, vaan tutkin filosofiaa. Asemani oli ikävä, en voinut olla suora, minun täytyi pitää vakaumukseni ominani, ja se ei ole helppo asia sillä iällä. Ne tahtoisi huutaa maailmalle, taistella niiden puolesta ja voittaa muitakin puolelleen. Mutta siitä esti minut se suru, johon olisin vanhempani saattanut. Isä olisi ehkä voinut käsittää minut, ja sen hän osaksi kai tekikin, koska ei milloinkaan moittinut minua lukujeni suunnasta, vaikkeivät ne hänelle nähtävästi kuitenkaan olleet mieleen. Mutta äitini olisi varmaan tullut onnettomimmaksi ihmiseksi maailmassa, jos olisin hänelle itseni paljastanut. Filosofia oli jo semmoisenaan siihen aikaan kaikkien heränneiden kauhistus. »Sinä filosoofi! sinä antikristus!» olivat yhdenmukaisia käsitteitä. Mutta hän tuskin tiesikään, että olin filosoofi. Sen hän kuitenkin näki, että olin »suruton» ja »maailmallismielinen», mutta toivoi sentään, että muuttuisin. Ei hän kuitenkaan sitä aavistanut, että olin »jumalatonkin».
Kuinka lienee kuitenkin käynyt niin, että hän alkoi sitä epäillä. Enhän ollut kylässä mielipiteitäni salannut, ne tuotiin sieltä hänen korviinsa ja tuotiin sillä loukkaavalla lisäyksellä, että semmoisia ne ovat ne heränneiden lapset.
Sain tietää sen vasta kauan sen jälkeen, kun se oli tapahtunut. En ollut mennyt kesäksi kotiini kauas Pohjanmaalle, vaan jäänyt tutkintolukujani varten saaristoon. Kirjeitä sain vain silloin tällöin. Ne olivat surumielisiä ja alkoivat ja loppuivat tavallisilla muistutuksilla elämään niin, ettei tarvitsisi kuoleman jälkeen katua. »Miten lienee sinunkin asiasi, tulletko koskaan ajatelleeksi, mitä rauhaasi tulee» j.n.e. Mutta sitten saan loppupuolella kesää isältä lyhyen kirjeen, jossa hän ilmoittaa, että äiti on sairastunut, että hän taitaa pian muuttaa parempaan elämään ja että hän tahtoisi heittää minullekin jäähyväisensä.
Ihminen on itsekäs, ja ensimmäinen tunteeni oli pieni tyytymättömyys siitä, että täytyi keskeyttää lukuni ja lähteä koluuttamaan kauas Pohjois-Suomeen hauskasta meren saaristosta. Mitä hyötyä siitä sitä paitsi olisi, jos menisin? Joka kuolee, se kuolee. Jäähyväisten heitto kuolevalle on sellaista »vanhaa» hentomielisyyttä. Mutta kun mietin yön, päätin kuitenkin aamulla lähteä.
Kun tulin kotiini, oli äitini vielä elossa. Hän makasi ja odotti minua.
Sairas hän oli kovasti, mutta kuitenkin täydessä tunnossaan.
—Tulithan sinä, sanoi hän heikolla äänellä. Sitten ei hän virkkanut mitään, katseli vain minua tarkkaavasti, kuume silmissään. Istuin äänetönnä ja nolona hänen vuoteensa vieressä. Näkyi, että hänellä oli jotakin sanottavaa, jota hän ei tahtonut saada esille.
—Oletteko te hyvin sairas? kysyin viimein.
—Olenhan minä, sanoi hän. Enkö tuota kuollekin tähän tautiini. Joudanhan minä täältä jo pois. Mutta miten lienevät sinun asiasi … ja hänen huulensa ja leukansa värähtelivät itkun oireissa.
—Älkää te nyt, äiti, minun tähteni surko, kyllähän minä aina … ja ehkä tekin vielä paranette.
—En minä enää … mutta jos sinä kerran kuolet, kuinka sinun sitten käy? sai hän sanotuksi suurella ponnistuksella.
—Eihän sitä kukaan tiedä, vastasin minä vältellen.
—Mutta sinä et usko, että on Jumala?
En virkkanut mitään enkä voinut katsoa häntä silmiin.
—Ne ovat sanoneet minulle, ettet sinä usko sitäkään, että on elämää kuoleman jälkeen.
—Kuka sen on sanonut?
—Ne ovat sanoneet, joille sinä itse olet sanonut. Minä olen kysynyt isältä, onko se totta, mutta hän ei sano tietävänsä. En minä niitä usko, mutta sinun täytyy se itse vakuuttaa minulle.
—Mitäs minun pitäisi vakuuttaa?
—Sitä, että uskotko sinä?
—Mitäs minä en uskoisi? koetin yhä vältellä.
—Että onko Jumala ja Vapahtaja, joka on sinut lunastanut ja jota ilman ei voi tulla autuaaksi?
Mitä minä sanoisin hänelle? Miten voisin selittää mielipiteeni ja uskonnollisen kantani, vakaumustani kieltämättä! Hänen silmänsä tuijottivat minuun syvistä kuopistaan, laihtuneiden kasvojen sisästä. Mutta jotakinhan minun täytyisi virkkaa. Mutta voisinko sanoa totuuden? En. Mutta voisinko hänelle valehdellakaan, kun hän juuri oli lähtemäisillään? Enhän sitäkään. Parempi sanoa niinkuin ajattelen, rehellisesti ja suoraan. Mutta sitä hän ei kestä. Vaikka en häneen katsonut, tunsin, että hänen palavat silmänsä ikäänkuin polttivat minua.
—Totta se siis on, huokasi hän ja alkoi vaikeroida sydäntä särkevällä äänellä.
Mutta uskoinhan minä Jumalan, tai että on ainakin joku olento, joku korkeampi järki, joka maailmaa hallitsee. Enhän minä valehtelisi, jos sen hänelle tunnustaisin.
—Uskonhan minä, kiiruhdin sanomaan, että on Jumala, joka maailmaa hallitsee.
—Mutta etkö usko sitäkin, että on Hänen poikansa maailman Vapahtaja?
Hänen mielensä oli liikutettu, hän alkoi rykiä, oli menehtyä, ja minun täytyi auttaa hänet laihtuneista, kuivettuneista hartioista tyynyjen varaan istumaan. Hellyin, kaduin. Enhän voi häntä surmata. Ennen otan vaikka itse tuomion päälleni! Tuomion? Siitäkö, että tunnustan uskovani Jumalan pojan ja iankaikkisen elämän? Se kuuluu nyt niin oudolta ja nurinperäiseltä. Mutta sillä kertaa tuntui, kuin olisin ollut aikeessa tehdä suurimman syntini, niinkuin olisin ollut elämäni suurimmassa ristikohdassa ja mennyt kieltämään herraani ja mestariani—juuri silloin kun hänet tunnustin. En voinut seisoa kiusausta vastaan, ja minä—lankesin!
—Uskonhan minä, äiti, uskon kaikki! sanoin hänelle, kun kohtaus oli mennyt ohitse.
—Ja uskot, että on elämä kuoleman jälkeen?
—Uskon.
Kun katsoin häneen, näin, että hän oli rauhoittunut. Hän oli niin heikko, ettei voinut pitää auki silmiään eikä mitään virkkaa, mutta hän puristi kuitenkin kättäni kuin kiitokseksi. En saanut oikaista uskontunnustustani, niin kuin olin aikonut, jos hän paranisi. Äitini kuoli kohta sen jälkeen.
Teinkö oikein vai väärin?
Kauan taisteli minussa tämä kysymys. Puolustihan minua se, että olin tehnyt sen äitini vuoksi. Mutta eikö valhe ole aina valhe? Ja eikö se ole sitä suurempi, kuta suuremmassa elämänkysymyksessä se on tehty? Ja jos on Jumala, mitä hän sellaisesta valhetunnustuksesta on ajatteleva?
Mutta tutkimattomat ovat Hänen tiensä, kummalliset ne polut, joita myöten hän meitä kuljettaa luokseen. Omantuntoni minua tästä alituisesti vainotessa ja minun näitä asioita sen johdosta lakkaamatta ajatellessani aukenivat vähitellen silmäni. Ja minä sain ilokseni nähdä, että vaikka en ollutkaan omaa vakaumustani tunnustanut, minä kuitenkin olin tunnustanut iankaikkisen totuuden. Vasta sitten selvisin ja sain rauhan. Ellei se tätä tietä olisi tapahtunut, ei se kenties olisi ollenkaan tapahtunut.