VANHA SADDUKEUS.
—»Autuaat ovat sävyisät—autuaat ovat laupiaat—autuaat ovat puhdassydämiset—köyhät, nälkäiset»—autuaat, autuaat, sillä he saavat sen ja saavat tämän siksi, että tekevät tuon ja tekevät tämän…
Vanha saddukeus kiiruhti lyhyin askelin ja kiivain elein alas vuorelta, kepillään tiepuolen ohdakkeita katkoen, lähdettyään kesken pois saarnasta, joka oli saanut hänet tämän kiivastuksen valtaan.
—Saatte laupeuden, saatte nähdä Jumalan—teidän palkkanne on oleva suuri taivaissa—mikä jalo ja ylevä oppi! Autuus, kuolemattomuus, iankaikkinen elämä vasta-antina siitä, että tekevät niinkuin pitää, niinkuin hänen mielestään pitää. »Tämän annan sinulle, jos täytät isäni tahdon.» Ja hän tekee, tuopi töittensä ja mielensä hyvät joka päivä säästöön tulevan elämänsä turvaamiseksi. Kantaa ansaitsemansa rahan joka ilta vaihettajan pöydälle kasvamaan korkoa vanhain päivien varalle. Hah! Onhan se mukava oppi! Taakseni kylvän, edestäni niitän. Kärsin, näen puutetta, näännyn, kuolen Herran tähden—kirjoitan kaiken sen Herran laskuun. Erittäin käytännöllinen, mukava keino täyttää lakia. On häntäkin profeetta!
Vanhan saddukeuksen kasvot saivat kiinteän ilmeen:—Mutta minä sanon: laki on täytettävä siksi, että se on täytettävä. Herran tahto on toteutettava siksi, että se on Herran tahto. Ei minun tähteni eikä minun hyväkseni, vaan hänen tähtensä ja hänen hyväksensä. Ei, että minä hyötyisin, vaan että Hän. Ihmisen työn tulee olla uhri Herralle. Jos minun välttämättä täytyy saada siirtää jotakin omaksi hyväkseni, niin olkoon sinä ainoastaan tyydytys siitä, että olen tehnyt jotakin, joka oli velvollisuuteni tehdä. Ei minulla vaivoissani, vanhuudessani, kuolemassani saa olla eikä tarvitse olla sitä lohdutusta, että niistä kerran on koituva minulle riemu, onni, nuoruus, ikuinen elämä. Sillä eihän se, mitä silloin annan, olisikaan mikään uhri. On häväistystä, on jumalanpilkkaa ajatella, että kun minulta täällä karisee hius, putoaa hammas, Jumala pitää niistä luvun ja antaa minulle siellä uudet ja paremmat palkkioksi siitä, että olen hänen asioitaan juossut. Jahve yksin elää iankaikkisesti, minä en elä, teinpä sen hyväksi mitä tahansa. Kun olen kaatunut, en siitä nouse. Kameli kantaa ja kaatuu, toinen ottaa hänen kuormansa ja jatkaa niinkuin hänkin, kuorma kulkee aina eteenpäin, aina uusilla hartioilla, uusien selässä. Tavottaisinko, toivoisinko minä palkkaa siitä, mitä Herralle teen? En ole palkollinen, en orja, en juhta uneksiakseni autuuden heinätukkoa elämäni ehtooksi. Se on arvoton oppi arvokkaalle miehelle.
Mutta kuta kiihkeämmin vanha saddukeus näin itsekseen puhui ja todisti, kuta voimakkaampia sanoja hän etsi ja löysi, kuta raskaamman velvollisuuden taakan hän selkäänsä sälytti, voidakseen sen suoristaa sitä ylpeämmin, sitä raskaammin hän astui, sitä vaikeammin hän hengitti rinnettä kohotessaan. Häntä väsytti, mutta hän tahtoi levähtää vasta sitten, kun oli päässyt laaksosta mäen päälle, josta oli näkevä pyhän kaupungin.
—Ne sen tarvinnevat, kaikki rammat ja raajarikot ja vaivaiset ja kurjat, jotka hän oli sinne koonnut. Ne sen tarvinnevat ja ne sen saakoot, ylösnousemuksensa ja iankaikkisen elämänsä, jotka eivät tule ilman toimeen. Niille se kai on välttämätön heidän kulkunsa kiihottamiseksi, niinkuin kangastava kosteikko sille, joka ei muuten jaksa perille, kesken nääntymättä.
Vanhan saddukeuksen täytyi hengähtää, sitten hän taas jatkoi kävelyään ja mietteitään:
—Tottahan on: kuka lähtisi erämaan taipaleelle, ellei hänellä olisi kosteikkoon tulo matkansa tiettynä määränä. Tottahan on: jo pelkkä palmulehdon kangastuskin pilvien rajassa innostaa janoiset ja nääntyneet ponnistamaan viimeiset voimansa. Ja tuleehan siten onnellisesti päätetyksi moni retki, joka muuten olisi jäänyt kesken. Voisiko siis ajatella, että Herra tahtonsa täyttämistä varten näin tahtoisi auttaa heikkoja antamalla heille uskon autuuden kosteikkoon tuolla puolella elämäni? Olisiko hän ehkä sittenkin profeetta tuo, lähetetty tuomaan tuota uskoa tänä maailmanaikana, kun Israel on uupunut eikä enää muuten jaksa? Uskoa niille, jotka sitä tarvitsevat. Niinkuin hän erämaassa käski Mooseksen korottaa käärmeen niille, jotka eivät muuten jaksaneet parantua.
Vanha saddukeus oli saapunut mäen selänteelle, jossa Jerusalemiin viettävällä rinteellä oli hänen maatalonsa hedelmä, viini- ja öljypuutarhan keskessä. Istuutuen sen edustalle hän laskevan auringon valossa näki allaan Jerusalemin ja sen takana siintävät vuoret, eikä hän voinut eikä tahtonut hillitä ajatustensa kulkua ja mielialojensa menoa.
—Miksi en voisi sallia itseni ainakin ajatella sitä mahdolliseksi? Miksi en antaisi heidän ihanana haaveena uneksia, että heillä kullakin on palmulehtonsa tuolla puolella jonkin, tuolla puolella kaiken. Että tämä täällä jatkuu heille siellä eikä tähän pääty. Että Israel, jos kerran kukistuu niin, ettei enää nouse, rakentuu siellä—koskaan kukistumatonna. Että Salomonin temppeli hävisi täällä, mutta ei hävinnytkään siellä. Että niinkuin minulla tässä on tämä taloni, se on oleva samanlaisena odottamassa minua siellä. Että mitä täällä ajassa aloitin ja hahmottelin, sitä saan jatkaa ja täydentää siellä. Että kuta paremmin sain menestymään kaiken täällä, sitä parempi se sitten on oleva siellä. Kuinka silloin rakentaisin, kuinka silloin raataisin! En jättäisi mitään rappeutumaan, en laiminlöisi mitään, ahertaisin yötä ja päivää. Hoitaisin sitä—laintäyttämistäni—niinkuin taloansa se, joka tietää tulevansa siinä aina asumaan ja jolta se ei koskaan vieraalle jää. Sillä miksi en tunnustaisi sitä, mikä totta on: en hoida Herran taloutta niinkuin isäntä taloaan, hoidan sitä niinkuin palkollinen vierasta maata, vain sen verran kuin juuri luulen olevani pakotettu, lykäten huomiseksi, mitä en viitsi tehdä tänään. Miksi en tunnustaisi todeksi, mikä totta on: tämä taloni ränstyy, nämä huoneeni hajoo, muutan toisesta toiseen, en mitään korjaa, annan ohdakkeiden kasvaa. Eihän sen ylläpitämisestä ole minulle mitään hyötyä. Tehkööt muut, minä en jaksa, minä en viitsi, miksi hyväksi minä? Kun kerran lähden, muille jää kaikki… Olisihan se ihanaa, olisi haaveenakin ihanaa, ettei olisi kuolemaa, ei häviötä, ja että jos olisikin, se olisi vain uni, jossa siirryn illasta aamuun… Miksi ei minulla ole sitä uskoa, mikä heillä? Ja miksi ei ole, niinkuin he uskovat?
Ilta yhä pimeni. Raukeihin mietteisiin vaipuneena vanha saddukeus yhä istui talonsa edustalla.
Kuului ääniä laaksosta, josta hän äsken oli tullut, läheten tietä, jota hän oli noussut, nousten mäelle, laskeutuen hänen puutarhansa muurin sivua toiseen laaksoon, jonka yli yhä vielä häämötti pyhä kaupunki— ääniä iloisia, askelia keveitä ja reippaita kuin lasten. Sanoja ei kuulunut, ainoastaan niiden sointu ja sävel, kohoten kuin aina uudistuvaksi kerronnaksi: »… autuaita ovat … autuaita ovat … autuaita olemme!» Se heikkeni, voimistui taas uusien parvien tullen ja heikkeni jälleen niiden mentyä, häipyen viimein etäiseksi hyminäksi, kunnes sekin sammui. Eikä vanha saddukeus enää tiennyt eikä kysynyt, olivatko ne vain olleet hänen korvansa, jotka olivat sitä soineet.
—»Autuaita ovat» … ne uskovat sen kaikki. Siellä ei ollut ketään muita kuin minä, joka ei olisi uskonut. Sairaat, raajarikot, rammatkin, kaikkien silmissä kiilsi sama innostus. Spitalisetkin tulivat niin lähelle kuin pääsivät, huutaen minulle: »Mitä hän sanoo? Kerro meille, mitä hän sanoo!» Hän on heille hyväntekijä, hän on heille profeetta. Hän on antanut ihmisille uuden haaveen.—Miksi se ei ole tosi? Mutta eikö se, jota uskoo, ole tosi sille, joka uskoo? Jokainen, joka antaa uskoa, on hyväntekijä. Joka riistää joltakin jotakin, jota hänellä on, hän on pahantekijä. Ei ole sen suurempaa rikosta kuin ottaa lapsilta heidän ilonsa sentähden, ettei itse voi siihen ottaa osaa.—Fariseukset uskovat, että on ylösnousemus ja elämä kuoleman jälkeen. Ja kuitenkin he tahtovat tappaa hänet, joka voi antaa sen kaikille, jotka sitä kaipaavat, Jahve, sallitko sen tapahtua?
Vanha saddukeus oli kimmonnut ylös ja seisoi nyrkit puristettuina, kädet kohotettuina, tummana varjona tähtien valaisemalla talonsa seinustalla:
—Älä salli, Jahve, heidän tappaa häntä! Tapa, Jahve, heidät, jotka tahtovat hänet tappaa!