VANHAN VUOSISADAN HAUDALLA.
Sen olisi kai nyt kohta hautajaiset vietettävä, vanhan vuosisadan. Se olisi kaikilla kunniallisilla menoilla saatettava viimeiseen leposijaansa historian kalmistossa. Olisi haudalla ylistyspuheita pidettävä ja kumpu kukkasilla koristettava.
Vapauden vuosisata … yhdenvertaisuuden ja veljeyden … valistuksen vuosisata—edistyksen kaikinpuolisen: sähkön ja voimavaunujen!
Olisihan siinä juhlapuheiden aihetta, olisi juhlarunojenkin…
Olisipa, olisi…
Niiden suurten sivistyskansain, niiden niin kutsuttujen kulttuurikansain, jotka—ne eikä kukaan muu—kehuvat sen luoneensa, vuosisadan, niidenhän se olisi asia, niiden yhdistyttävä ylistämään itseään ja töitään kehumaan…
Vaan ei taida tulla nyt juhlista niistä—eivät kehtaa, eivät itseltään ilkeä.
Ranska!—joka ei saanut syyttömän tuomiota omaltatunnoltaan näyttelynsäkään touhinassa. Jos olisi itse unohtanut, olisivat sen muut muistaneet. Muistivat sen ilotulien palaessa, tuhanten kupoolien kimmeltäessä. Eikä kukaan antanut enää sen loiston silmiään häikäistä. Maalattua kipsiä, katinkullan kiiltoa!
Englanti!—lady Macbeth, joka tänä uudenvuodenyönä turhaan pesee viattoman verta sormistaan. Kansan murha, se oli sen viimeinen urotyö.
Saksako?—Voittoisa, yhä mahtavoituva, yhä edistyvä sivistyksen ja kristinuskon levittäjä—mit Blut und Eisen! »Heil dir im Siegeskranz»— ottamaan »silmän silmästä, hampaan hampaasta!»—»Ei mitään armoa voitetuille.»—Saksa on jo pitänyt puheensa vuosisatansa haudalla: Vae victis!
Amerikka! Kaikkien vainottujen luvattu maa!—Suuri vapaa Länsi!—Kuban ryöstäjä! Filippiinien anastaja! Keisaria vaille—Venäjä!—hm!
Ja kaikki yhdessä Kiinan kimpussa!—Yhtä luuta vuohen sarvet!
Ne eivät kehtaa, ne eivät toki itseltään ilkeä—nousta urotöitään ylistämään, kulttuuritöitään kehumaan. Kullakin on suussaan oma tekemänsä kapula—kansoillakin eikä vain heidän herroillaan, kansoilla, jotka vasta eilen ikeensä loivat ja nyt jo muita kiduttavat.
Me ehkä voisimme, me pienet kansat—me pienistä pienimmät—hänelle jotain kunniaa tehdä—kaikesta huolimatta. Jos hän meiltä otti, niin kyllähän antoikin. Mutta sallittaisiinko meidän kokoontua juhlimaan— siltä kannalta? Ja tokkopa meistäkään itsemme ylistäjiksi, tekojemme toitottajiksi kaiken maailman kuulla? Oli eräs helmikuun päivä, häpeämme päivä yksi, ja toinen oli päivä heinäkuussa.
Ja se oli kuitenkin hyvässä huudossa, vanha vuosisatamme, miehuutensa parhaina päivinä. Sillä oli jalot aikeet ja hyvät asiat. Sen luotto oli rajaton, se nautti kaikkien kunnioitusta, sille uskottiin suuria tehtäviä.
Mahtoi kuolla aikanaan, ennenkuin ehti tehdä konkurssin, vilpillisen vararikon, laskettuaan liikkeeseen vääriä vekseleitä, peijattuaan parhaat ystävänsä, syötyään sanansa, rikottuaan vannotut valansa— valheen, sorron, petoksen ja väkivallan vuosisata, joka väärällä nimellä pöyhkeili, jota ei nyt kukaan tahdo tuttavakseen tunnustaa, jota ystävänsäkin ujostelevat ja joka nyt lasketaan »hiljaiseen hautaan», kenenkään kelloja soittamatta, kenenkään multaa siunaamatta.
Ja kuitenkin, kaikitenkin…
Maailma odottaa jotakin, vartoo uudelta vuosisadalta, mitä ei vanha kyennyt antamaan. Toteutuneeko toiveensa? Muuttuneeko pojasta polvi? Vai tulleeko karhu karhun pojastakin?
Mutta se odottaa kuitenkin, vaikkei valkenemista näy. Sillä se tietää, että pahan aina pitää kiiruhtaa tekojaan …mutta oikeudella on aina aikaa odottaa.
Vaan eikö missään vanhan vuosisadan kuolinhuoneessa valvota? eikö missään vahaa hänen päänsä pohjissa polteta?
Kenties—jollakin toisella taivaankappaleella, jossakin tähtitarhain takana. Ne ovat ainakin ne, ja ainoastaan ne, joista tänä uudenvuodenyönä toivon tulet tänne alaskin tuikkavat.