LASTU SIITÄ SUURESTA LOHESTA.
En ollut sillä kalamatkalla vielä saanut sitä suurta lohta, jota olin tullut saamaan. Mutta että minä olin sen saava, siitä minulla ei ollut vähintäkään epäilystä. Se oli oleva vain ajan kysymys.
Minulla on tapana koskelle tultuani kokeilla järjestelmällisesti erilaisilla pyydyksillä. Aloitan tavallisesti perhosilla ja vasta sitten, kun olen saanut selville, mitkä kelpaavat ja mitkä eivät, siirryn metallikaloihin ja niistä silkkikaloihin. Jos nämä keinotekoiset pyydykset ovat osoittautuneet tuloksettomiksi, turvaudun täkyyn, joka melkein aina antaa, mutta jonka käyttäminen minusta ei ole »korkeamman koulun» urheilua. Täkyuistin on hauin pyydys, suurine koukkuineen ja raskaine painoineen, joita sen käyttäminen vaatii.
Perhostaminen ei kuitenkaan tällä kertaa antanut suurta. Perho vaatii matalampaa vettä ja laimeampaa virtaa, ja nyt oli vettä ja virtaa tavallista enemmän. Kun kuitenkin välttämättä tahdoin saada suuren lähetettäväksi kotiin, päätin hypätä väliasteiden yli ja siirtyä perhoista suoraan salakkaan.
—Juokse täkypurkki pihasta! sanoin haavipojalle ja istahdin itse lepäämään rannalle.
Tämä tapahtui Huopanassa Viitasaarella. Niin pian kuin sen nimenkään mainitsen, tunnen verien sävähdyksen poskillani ja rinnassani oudon, samalla ahdistavan ja avartavan tunteen. Ei ole koko maailmassa seutua, johon minulle olisi kiinnittynyt semmoinen määrä ihania tunnelmia ja mieluisia muistoja kuin Huopanaan. Kerran minä vielä sen kunniaksi sepitän hymnin, johon panen kaikki kielivarat, mitä suomenkielessä on minulla käytettävänä. Nyt sanon siitä vain sen verran, että kalamiehen kannalta katsoen ihanin ja muistorikkain paikka tässä koskessa on sen keskellä oleva n.s. Välisuvanto, jossa veden kulku hiukan hiljenee ja johon suuret kalat noustessaan ja laskiessaan pysähtyvät muutamien pohjakivien huopeissa levähtämään ja onkijaa odottamaan. Mitkä jännittävät taistelut onkaan sen rannoilla taisteltu! Mitkä erikaltaiset elämykset eletty! Lukemattomat ovat ne lohet, jotka siinä ovat saadut ja päässeet—päässeet tunkeutuessaan tukkipuomien alle, päässeet varsinkin puhaltaessaan suureen koskeen, jonne niitä ei voi seurata, ellei ole nuori ja vikkeläjalkainen, joka uskaltaa henkensä hyllyvien otvain ja liukkaiden ruuhkapuiden varaan. Kömpelöjalkaisemman täytyy ovelin keinoin toimia niin, että tarttunut kala, joka melkein aina yrittää lähteä alas, ei lopulta sitä kuitenkaan tee, vaan jää suvantoon siinä uuvutettavaksi ja otettavaksi. Tämä ainainen epävarmuushan se muuten onkin lohikalastuksen suurin viehätys. Ilman sitä olisi lohen onginta ahvenen ongintaa, korkeintaan hauen maihin hinaamista.
Istuin siis kosken rannalla kivellä ja annoin entisten seikkailujen virittää itseäni uusien kokemiseen. Oli kesäkuinen ilta noin kahdeksan tienoissa. Tuon tuostakin pulahti paksu musta selkä tai loirahti leveä, melan kärkeinen pyrstö veden pinnalle. Joskus pomppasi koko ruumis vedestä ylös, tuhmana ja tunteettomana halkona molskahtaen takaisin. Niitä siis siinä oli! Mutta olinko niitä myös saava? Kaiken varmasti! Tunsin sen ruumiissani.
Siinä tulee Eemeli täkypurkkia tuoden. Salakat ovat parhaan kokoisia, formaliiniliuoksessa juuri sopivasti käyristyneitä. Varmana saaliista vapisen jo edeltäpäin niin etten tahdo saada peruketta siimaan solmituksi, ja kun nousen ja menen rannalle, tehdäkseni ensimmäisen heittoni, ovat koukut kaksi kertaa päästettävät takin selästä. On hetkiä ihmiselämässä … no niin, kalamiehet ymmärtävät valmisteluhetkien hermostuneen jännityksen pitemmittä puheitta.
Välisuvannon rantaa kulkee tukinuiton aikana otva eli puomi, jonka alle syntyneen kiintonaisen ruuhkan päältä heitto on tehtävä. Hivuttelime sitä myöten paikkaan, josta oli helpoin ylettää siihen kohtaan koskessa, mistä tavallisesti aina ottaa. Se kohta on melkein millimetrilleen määrättävä: siihen ja siihen, niin ja niin pitkälle, hiukan yläpuolelle sitä ja sitä merkkiä toisella rannalla. Sillä virran on saatava täky valtaansa niin, että se pyöräyttää sitä juuri siinä, missä lohi vaanii, hiukan yläpuolella hänen nokkaansa. Täyn tulee liikkua viistosti, niinkuin virran vietäväksi joutunut pikkukala liikkuu pyrkiessään sitä voittamaan. Jos täky pysähtyy tai pyörii epäluonnollisen koneellisesti, päästää lohi sen ohitsensa tai seuraa sitä korkeintaan lyhyelle tarkastusmatkalle, vetäytyen pian takaisin väijytykseensä.
Heittoni onnistui. Eläköön! Tuskin oli täky lentänyt maaliinsa ja upotessaan viilettänyt vähän matkaa alas, kun tartunta oli tapahtunut.
—Jopas jämähti!—Oli suuri, kuinka suuri lienee ollutkaan. Onki oli kuin pohjassa kiinni. Kun oikein iso tarttuu, niin se muutamia tempauksia tehtyään painautuu pohjaan, rynnistääkseen siitä sitten liikkeelle, jolloin taistelu alkaa, taistelu, joka voi kestää tunnin, parikin.
Olin silmänräpäyksessä tehnyt tempun, joka aina on tehtävä, niin pian kuin tuntee kalan olevan kiinni: nostanut vavan pystyyn ja käynyt käsiksi rullan kampiin, odottamaan hyökkäystä. Sitä ei kuitenkaan nyt tullutkaan, Tämä kala näytti olevan niin varma voitostaan, ettei ryhtynytkään taisteluun muulla tavoin, kuin että painautui pohjaan, nähtävästi sen suuren kiven suojaan, josta se oli hyökkäyksensä tehnyt. Se ei siis ollut välittänyt etuvartijataistelusta, vaan kohta käynyt pääotteluun, jonka suuri kala aina suorittaa äkäytymällä sille mieluisaan piilopaikkaan kuin linnoitukseen. Se tietää, että hyökkäileminen ja reutominen uuvuttaa, mutta vallihaudassa makaaminen säästää voimia.
Pienemmän kalan vetää onkimies tavallisesti heti väkisin sen kätköstä, mutta suuremman suhteen ei ole muuta mahdollisuutta kuin odottaa, kunnes se joko kyllästyy, suuttuu ja lähtee ulos tai uupuu siihen paikkaansa ja joutuu maihin vedettäväksi.
Kun minulla on hienokärkinen perhosvapa ja yksinkertainen peruke, ei ole ajattelemistakaan ruveta käyttämään väkivaltaa. Ei ole siis muuta neuvoa kuin käydä istumaan ja odottamaan. Siirryn lähellä olevan pukin nenälle, jossa olen monet kalat ennenkin uuvuttanut ja panen tupakan. Kun molemmat käteni ovat kiinni, toinen vavassa, toinen rullan kammissa, ja kun suuren kalan aikana ei ole viisasta jättää rullaa omiin hoteisiinsa, koska kalan liikkeelle lähtiessä siima voisi joutua höllälle, täytyy tupakanpanon tapahtua siten, että Eemeli poika kopeloi taskusta paperossin, pistää sen hampaihin ja sytyttää. Olkoon tässä samalla sanottuna, että tupakan paneminen tulisimman taistelun tuoksinassa on nautinto, jolla on vanhat kansalliset traditiot Otto von Fieandtin ajoista asti.
Tällä kertaa olisin kuitenkin huoletta voinut laskea vapani vaikka kainaloon, sillä kala oli niin rauhallinen, että koukku olisi yhtä hyvin voinut olla vaikka pohjassa kuin lohen leuassa. Varovaisuus on sodassa kuitenkin suurempi avu kuin urhoollisuus. Se oli tällä kertaa sitäpaitsi siihenkin nähden täysin tilanteen vaatima, kun kala, ollen ihan suuren kosken niskajänteessä, yhdellä ainoalla potkaisulla olisi voinut heittäytyä sen vietäväksi.
Istun siis ja polttelen. Kala siinä, minä tässä, välillämme kireä siima, jolla kosken vesi soittelee hiljaista hymniä, ylemmin ja alemmin äänin sen mukaan kuin rulla hellittää tai kiristää kieltä. Vapakin soi, käsi soi, koko ruumis soi, luontokin tuntuu soivan sitä sähköistä jännitystä, joka tässä on syntynyt yht'äkkiä kuin ukkosen edellä. Se on nyt pianissimoa, kuin kaukaisen hyttysparven surinaa, mutta joka yht'äkkiä, milloin tahansa voi laueta räikeimmän vasken räminäksi. Yllätys vaanii kaikkine mahdollisuuksineen joka tuokion takana… Se saattaa loikata metrin kaksi ilmaan ja pudotessaan katkaista perukkeen, ennenkuin olen ehtinyt laskea vavan kärkeä. Se saattaa mennä puomin alle ja tartuttaa siihen koukut. Se saattaa uupua yht'äkkiä, kuin olisi saanut halvauksen, kellahtaa selälleen ja pelkästä omasta painostaan kantautua suureen koskeen kuin tahdoton hako. Se voi päästä pyrstöllään kahmaisemaan siimaa, joka silloin menee poikki, vaikka olisi parasta englannin patenttia… Tätä kaikkea on siiman hillityssä soitossa.
—Onpas sitä sydämikkö, kun ei jo lähde, sanoo Eemeli.—Kun ei vain liene pohjassa.
Haavipoika luulee aina, että onki on pohjassa, kun vähänkin suurempi kala on joksikin aikaa äkäytynyt yhteen kohti.
—Mitenkäs se olisi pohjassa, koska kerran vavan kärki liikkuu. Ja jos tarkastat siimaa, niin näet, että se siirtyy oikeaan ja vasempaan. Kala siinä on, ja iso onkin!
—Saattaa virta liikutella.
—Tule itse koettamaan, niin tunnet, kuinka se jutuaa.
—Kyllä se näämmä jutuaa. Vaan luulisi sen kuitenkin liikkuvan vähän enemmän.
—Ei iso kala aina liiku. Kuta isompi se on, sitä vähemmän se liikkuu, silloin kun ei ole liikkuakseen.
—Minä kyllä tiedän, mitä se siinä tekee: kihnuttaa siimaa kiven kylkeen. On ehkä ennenkin sillä tavalla sahautunut irti. On yhtä viisas kuin vanhakin.
Olen polttanut yhden paperossin ja sytytän toisen. Odotus alkaa käydä pitkäksi… Jos koettaisin kiristää, ehkä se viimeinkin alkaisi väsyä. Kiristän siimaa ilman muuta tulosta, kuin että hieno vapani menee luokille; hellitän siimaa ilman muuta tulosta, kuin että vapa taas oikenee ja alkaa vivuta ylös ja alas ja siima hiukan siirrähdellä oikeaan ja vasempaan. Kala ei muuta asentoaan eikä näytä aikovankaan muuttaa. Se on nähtävästi päättänyt uuvuttaa minut ennen kuin minä sen. Se varmaankin jo tuntee, että käteni vapisee, että selkääni pakottaa, että sylki suussa maistaa messingille. Ei maita enää tupakkakaan. Toinen paperossi on jo poltettu ja pätkä viskattu menemään virran myötä. Kolmas saa vain puoleksi poltettuna mennä samaa tietä. On kulunut tunti siitä, kun kala tarttui. Kaikesta päättäen tulee kulumaan toinen, ennenkuin ratkaisevan taistelun hetki on tullut. Koski vain kohisee ja vesi vilisee. Ehtimiseen loikkaa isoja lohia ilmaan. Mylly alempana jyryää. Sillalla siellä kolajaa ja kopisee rattaat ja kaviot. Tukkilaiva huutaa niskassa. Aurinko lähenee laskuaan. Maailmassa on voinut tapahtua tuhansia asioita, ihmisiä kuolla ja syntyä, junia törmätä yhteen, kaupunkeja sortua, sotia syttyä, sillaikaa kun minulle ja minun lohelleni ei tapahdu mitään. Nyt olen istunut tässä jo puolitoista tuntia. Sanoma siitä, että Aholla on iso lohi ongessa, on levinnyt kylään ja houkutellut uteliaita joutilaita toiselle rannalle. Näytelmä yksillä sijoillaan istuvasta miehestä on kuitenkin käynyt heille yksitoikkoiseksi ja aikansa katsottuaan ovat he haukotelleet ja menneet, loppukohtausta odottamatta.
Totta puhuen alan minäkin saada huvista tarpeeni. Sitä enemmän, kun alan epäillä, tuleeko tämä otus koskaan pussiani pullistamaan. Pysyttyään noin kauan paikoillaan se tuskin enää on nouseva ylemmä. Kerran liikkeelle lähdettyään menee se alas eikä hento vapani pysty sitä pidättämään. Olisiko minun sittenkin käytettävä väkivaltaa ja lopetettava lyhyeen, kävi miten kävi? Oikaisenko vavan ja rullan avulla hinaan pedon piilostaan?
Sanon tässä niille, jotka eivät omasta kokemuksestaan tunne lohenonkijan sielun liikkeitä, että kalanoton kaikkein kriitillisin hetki on nyt tullut, hetki, josta lopullinen ratkaisu riippuu: menettääkö malttinsa ja koettaa voimakeinoja käyttämällä jouduttaa tapausten kehittymistä vaiko pysyä rauhallisena ja odottaa sitä hetkeä, jolloin kala tuntien uupuvansa siinä, missä seisoo, lähtee etsimään mukavampaa sijaa? Kun sekä englantilainen tieteellinen teoria— lohenonkiminen on oikeastaan tiedettä, samoinkuin shakkipeli ja sodankäynti—että oma kokemukseni monien lohien menettämisestä hätiköimisen tähden puhuvat jälkimmäisen vaihtoehdon puolesta, niin pääsee parempi minäni voitolle, ja minä jään yhä edelleenkin istumaan samaan asentoon saman pukin nenälle, jossa ja jolla jo olen istunut kaksi tuntia—sillä kello on nyt täsmälleen kymmenen.
Kun viimeinen ottelu tässä jättiläistaistelussa suoritettiin vasta kello 12 yöllä, kun johonkin pitempään romaaniin aion säästää niiden mielialojen kuvaamisen, jotka nyt seurasivat, ja kun sitäpaitsi ainoastaan ammattimiehet voisivat seurata minua niiden hienompien vivahdusten ymmärtämisessä—siirtykäämme heti loppukatastroofin tapahtumiin.
* * * * *
—Eemeli! sanoin minä noin kolmen tunnin kuluttua siitä, kun heitto oli tapahtunut.—Minulla on nälkä ja vilu.
—Niin minullakin.
—Olisi pitänyt ottaa evästä mukaan. Minä haen!
—Kuule, siellä on äidilläsi varmaan saijut odottamassa.
—Olisi siellä saunakin.
—Ai, nythän on lauantai-ilta. Saunaa et tosin saane tuoduksi tänne, mutta tuo sen sijaan kaikki muu, mitä saat irti ja jaksat kantaa.
Kuluu puoli tuntia, ennenkuin Eemeli on palannut, ja toinen puoli tuntia, ennenkuin voileivät on syöty ja limunaatipulloon pantu saiju on pulputettu kurkusta alas.
—Oolreit! Ja nyt se otetaan. Kokoo, poika, hattusi kiviä täyteen.
On melkein pettämätön keino saada lohi liikkeelle nakkelemalla kiviä siihen paikkaan, hiukan yläpuolelle sitä, mihin se on äkäytynyt. Ensimmäinen kivi polskahtaa, polskahtaa toinen ja kolmas, lopulta kourallinen, monta kourallista—lohi ei ole tietävinäänkään.
—Ei kivi kiveä kaikkoa, sanoo Eemeli pilkallisesti hymähtäen.
Nyt minä suutun…
—Pian se kivi kiskotaan ylös!
Ojennan vavan vettä pitkin, niin että se ja siima ovat yhtenä linjana, ja kiristän.
—Se on kala, koska se yhäkin jutuaa. Jos se olisi kivi, ei se kiristäisi ja päästäisi.
—Vetää vain sitten pois kalan.
Minä vedän. Nyt se ei enää jutua. Siima on kireellä kuin viulun kieli. Nykäisen vielä kerran, kiskaisen, kun ei nykäisystä apua. Sepä perhana, ettet sinä…! Siima lätkähtää silmilleni ja jotakin pomppaa pääni yli.
* * * * *
Kertokoot rannan pyhät koivut halullisille haastattelijoille, mitä muistanevat perhanaisesta pakinasta paitaisen urohon, kun Eemeli, ulahtaen kuin jäniskoira, jonka edestä kissa on puuhun kurahtanut, hyökkää haavi ojona otuksen jälkeen ja vetää puusta alas hattuni ja hatun mukana siihen takertuneet—tyhjät koukut.
Eihän sentään aivan tyhjät.
Olen tehnyt kalastuspäiväkirjaani sen päivän kohdalle näin kuuluvan muistiinpanon:
»Lauantaina 30 p:nä kesäkuuta 1909 klo 8 illalla tarttui Välisuvannosta salakkavehkeeseen suuri lohi, joka, kun se vihdoinkin neljän tunnin sitkeän taistelun jälkeen saatiin maihin, osoittautui olevansa haon oksasta onkeen irtautunut—lastu.»