Lohilastuja ja kalakaskuja

by Juhani Aho

SE SUURI SYNTYMÄPÄIVÄLOHI.

Oli yhä vieläkin saamatta se takaa ajamani suuri lohi. Kilon painoisia ja pienempiä olisin kylä saanut kuinka paljon hyvänsä, mutta kuinka ponnistelinkin, iso ei ottanut, ei edes nykäissyt. Koetin tietysti uskotella itselleni, että ei sillä väliäkään. Pienten saaminen, varsinkin perhosilla, kysyy taitoa sekin ja on muka yhtä hienoa urheilua kuin suurtenkin saaminen, kun vain käyttää hienoa vapaa, jonka kärki tutistessaan antaa hermostolle samat sähkösysäykset kuin suuri kala ja jäykempi vapa.

Mutta uskotteluni oli pakotettua itseni pettämistä, sillä sisimmässäni vihlasi ilkeästi joka kerta, kun toverini, vanha tottunut kalastaja, toi koskelta suuren kalan, joita hän muuten toi harva se ilta ja yö, välistä useampiakin kerrallaan. Suurimpansa otti hän tavallisesti iltamyöhällä, välistä vasta pilkkopimeässä. Olin usein jo aikoja sitten palannut ongelta, syönyt ja pannut maatakin, kun tultiin suurella touhulla toitottamaan, että nyt sillä on viisikiloinen, nyt seitsenkiloinen, nyt kaksi kuusikiloista väkäleukaa koirasta. Kerran hän itse naputti ikkunaani, jonka ohi tie koskelle kulki, ja nosti, mielestäni kylläkin epähienosti, eteeni peräkkäin kolme jättiläistä, joista muuan oli tarttunut hännästään.

Mahtoi olla koskessa kaloja, koska niitä jo näkyi alkavan saada haraamallakin. Olisi niitä näin ollen luullut riittävän muillekin. Mutta eivät ne vain satuttaneet purstojaan minun koukkuihini, vaikka niitä näin kutunsa edellä loikki ilmaan päivälläkin niin, että olisi voinut lennosta ampua. Ehätin joinakuina iltoina koskelle ennen toveriani ja koetin nakella samoja pyydyksiä ja samoilla paikoilla kuin hänkin, aina tuloksetta. Kun hän sitten saapui toiselle puolelle, niin rääkäsi hänen rullansa samassa ja pian kuului tappokalikan pauke vesakosta. Ongittuaan oman puolensa nakkasi hän koukun yli minun puolelleni ja vetäsi kalan nenäni alta siitäkin, missä minä juuri ikään olin turhaan heitellyt.

Sehän oli tietystikin toverini taito, jota hän sai kiittää menestyksestään, vaikka minun oli vaikea sitä myöntää. En silloin vielä osannut heittää enkä varsinkaan kuljettaa pyydystä, niinkuin olisi pitänyt. Vasta sitten, vuotta paria myöhemmin, kun vähitellen opin oikeat temput, alkoi onni hymyillä minullekin. Mutta nyt se oli kuin kirottua. Minkätähden pitää toisen onkeen aina ottaa ja toisen ei milloinkaan? Olkoon, että hän on taitavampi, mutta luulisi nyt ainakin yhden käyvän minunkin pyydykseeni. Ja minun kävi suoraan sanoen koko lailla kateekseni.

Kateus on sangen ilkeä ja vastenmielinen tunne, mutta ainakin metsä- ja kalamiehen on melkein mahdoton saada pidetyksi siitä itsensä kokonaan puhtaana. Kateus on kalamiehen perisynti. Sillä on hänen rinnassaan kaikki viihtymisen edellytykset. Kyllähän naapurin täyteläinen apilapeltokin puree sen mieltä, jonka niitty aidan takana kasvaa sammalta, mutta ei se semmoinen kuitenkaan koskaan karvastele siinä määrin kuin toisen pullea nuotanperä, silloinkun itse ihan vierestä vedät tyhjän apajan. Ei ole kovin kaukana se maailmanaika, jolloin suomalaiset elivät vain kalastuksesta ja metsästyksestä. Sentähden meissä, heidän jälkeläisissään, kateus ja pahansuopaisuus rehoittavat vielä vereksimmillään. Lankesin lankeamistani niin syvälle, että minun oli oikein hyvä olla niinä iltoina, kun toverini ei saanut mitään, ja vielä parempi silloin, kun häneltä pääsi kala. Sen ilon hän, hauska kyllä, valmisti minulle tuon tuostakin, sillä kun hän ei malttanut uuvuttaa, vaan pyrki ottamaan väkisin, särkyi häneltä pyydyksiä ja katkeili tapseja ja murtui kalan leukoja vähäväliä. Koetin turhaan torjua tätä syöpäläistä sydämestäni. Tunsin pääseväni siitä vasta sitten, kun itsekin olin saanut ison.

Mutta samalla olin selvillä myöskin siitä, että minun ei maksanut vaivaa yrittääkään, niin kauan kuin toverini kalasti. Jos onni koskaan kääntyy minulle suotuisaksi, niin kääntyy se vasta sitten, kun hän on lähtenyt. Ja mahtoi lähteä niin pian kuin suinkin! Onhan hän jo ottanut osansa, luulisi hänen saaneen pahimman syyhynsä saunoitetuksi. Onko nyt urheilijan arvoista suolauttaa korvomääriä? Silakanpyyntiähän se on semmoinen eikä lohen… Olisin tietysti itsekin nuolaissut, jos olisi tipahtanut.

Vihdoinkin toverini lähti. Hänen kalakorvonsa kannettiin veneeseen ja hän soudatti itsensä yöksi laivaan. Nyt oli minun vuoroni. Tunsin heti ruumiissani kuin jonkinlaisen vapautuksen. Oli niin kuin olisi jokin lumous lauennut, kirot peruutetut. Ensi yönä se tapahtuu siksi, että hän on mennyt. Sillä paitse että kalamies on kateellinen, on hän myöskin taikauskoinen. Jos se ja se tulee (esim. akka vastaan), jos se ja se lähtee (esim. harakka tai närhi puusta), niin se vaikuttaa päivän tulokseen. Kalamiehen taikoihin kuuluu sekin, ett'ei saa olla uskovinaan saaliin saamiseen. Kalaan valmistautuessaan ja sinne mennessään hänen pitää vakuutella itselleen, että se tapahtuu suotta, noin vain ilman aikojaan … lähdenmähän … menenmähän … ei sillä väliä, saanko tai olen saamatta.

Ja niihin kuuluu vielä, että kalaan on mentävä salaa … kun pääsee pujahtamaan kenenkään näkemättä, silloin on aina suurimmat toiveet. Ja kun isäntä, jonka luona asuimme ja joka oli minulla haavimiehenä, tuli tuumimaan, että eiköhän olisi lähdettävä ottamaan sitä suurta, vastasin siis haukotellen ja niin välinpitämättömästi kuin voin:

—Ei taida viitsiä … kyllä minulle riittää pienetkin … ja eikö tuolta jo lie otettu, mikä on otettavissa.

—Voi toki, kyllä siellä niitä vielä on … kun käy välisuvannossa semmoinen pätke, että kuuluu pihaan asti.

—Eivät ne näy minun tarjouksistani huolivan.

—Koettaisittepahan kerran tuoreella salakalla.

—Onko teillä salakoita?

—Pojat näkyvät onkineen viskaimen täyteen.

—Taitaa nyt kuitenkin jäädä menemättä.

Mutta tuskin oli hän mennyt, kun aloin laittaa kuntoon täkypyydystä. Hain salakan viskaimesta, jonka pojat olivat asettaneet porstuaan ja kiinnitin sen koukkuvehkeeseen. Useampia en ottanut mukaani, ja siinä oli taas taika siinäkin. Olin ollut huomaavinani, että jos varustautuu liiaksi koskelle lähtiessään, se ei ole hyväksi. Minähän vain pilanpäiten … ilman aikojaan … lätkäytän kerta pari, sitten tulen pois. Menen vain kuutamoon käyskentelemään. Älkää luulko, lohet, että tämä on niin tärkeää, minulle on ihan yhdentekevä, otatteko vai ette…

Mutta minun sisimpäni jo vapisi ja jalkanivelissä oli tunne, niinkuin olisi pian täytynyt riipaista kuin juoksuun jonnekin minne tahansa, vaikka metsään. Kaikkialla nukuttiin, sekä meillä että muissa taloissa kahden puolen koskea. Oli täyden kuun aika. Välistä paistoi kuu täydeltä terältä, välistä verhoutui taivas hienojen, hiljalleen ajelehtivain hattarapilvien peittoon. Tullakseni onkimapaikkaan oli minun kuljettava ensin vähän maantietä, sitten myllyn ohi ja sillan yli, jonka korvasta kääntyi jalkapolku lehdon läpi välisuvantoon ja niskaan.

Sillalle näkyi koko koski ylhäältä alas asti. Kuu paistoi pitkin koskea ja valaisi sen yhdeksi ainoaksi välkkyväksi hopeavyöksi. »Ves' kiehahtaa, ves' kuohahtaa, mies yksin ongell' on», niinkuin muistaakseni Goethe jossakin laulaa. Ja minusta tuntui kuin ei koko maailmassa olisi milloinkaan ollut muuta ääntä kuin kosken kohina, eikä muuta olemassaolevaa kuin kuu ja sen pilvet, koski ja minä ja ne suuret lohet, joita ei nähnyt, mutta jotka parhaallaan nousivat sinne, minne minäkin olin menossa, hyökäten eteenpäin kiven huopeesta toiseen. Näin yöllähän ne nousevat, rappu rapulta, pysähtyäkseen Välisuvantoon, jossa niitä sitten parhaina kutupäivinä seisoo satoja rinnakkain, päällekkäin—niin suuria, ettei niitä milloinkaan semmoisia ole saatu ongella eikä verkoilla, ei muulla kuin tuulaalla ennen vanhaan. Ne katkovat kaikki koukut, repivät kaikki verkot. Suurin ongella saatu, toverini saama toissa kesänä, oli kahdeksankiloinen, mutta siellä on yhdeksänkiloisia, kymmenkiloisiakin. Jos minä saisin semmoisen, jos tapahtuisi se ihme minulle … minulle! Se suuri tapaus, josta kerrottaisiin vuosikausia tällä koskella, josta pantaisiin valokuvat urheilulehtiin. Huomennahan on syntymäpäiväni, ei, nythän se jo on … kello on viittä yli 12. Jos minä saan sen syntymäpäivälahjakseni, keitän siitä rokan ja kutsun koko kylän kestiin.

Saakoot kerran maistaa kosken kinkkua paikkakuntalaisetkin, vaikka ovatkin vuokranneet pois vetensä.

Kuului yhtäkkiä rattaiden ratinaa edestäpäin. Sieltä saattoi ajaa akka vastaan ja turmella kaiken. Luulen, että pistin laukaksi ehtiäkseni tieltä pois, ja ehdinkin harpata maantieltä metsään, ennenkuin ne tulivat. Siellä olin turvassa, sillä harakasta ei ole pelkoa yöllä. Kuu oli peittynyt hetkeksi pilveen ja lehdossa oli niin hämärä, että sain kulkea jalkoterällä tunnustellen, ett'en kompastuisi kiviin ja puitten juuriin. Tie kulki vähän matkaa koskesta mutkitellen niin, että kohina kuului milloin voimakkaammin milloin heikommin. Kalamies tuntee aina kosken äänestä, milloin se on annillaan. Se ei silloin soi niinkuin tavallisesti, vaan niinkuin jotenkuten toisin … ei voi oikein sanoa, miten toisin se silloin soi, mutta toisin se vain soi. Se on niitä salaperäisyyksiä, joita ainoastaan kalamies käsittää, mutta joista muilla kuolevaisilla ja eläväisillä ei ole aavistustakaan.

Kun tulin Välisuvantoon, näin, tunsin, kuulin ja tajusin, että siellä täytyy olla minun kalan, se minun vielä saamaton, mutta minulle edeltämäärätty ensimmäinen suureni. Siellä losahteli ja läsähteli, posahteli ja päsähteli, nousi mustia selkiä veden pinnalle, loirahteli leveitä pyrstöjä laineiden välissä. Ne olivat kaloja, vesi ei olisi voinut niin äännellä eikä väännellä. Lähellä rantaa oli suuri kivi, jonka alapuolelle muodostui akanvirta, mistä löi rantaan ainainen aalto, kihnutellen otvapuomia, joka oli rautarenkain kiinnitetty kiveen. Juuri tämä kiven alainen akanvirta oli se paikka, mistä toverini melkein aina sai. Siinä seisoi aina kala; kun siitä illalla oli saatu yksi, oli siinä jo seuraavana aamuna toinen. Kerran sai hän siitä kolme yhtenä päivänä. Tänä aamuna siitä ei oltu ongittu. Siinä täytyi siis olla—siinä jos missään. Ja kun siitä otti, niin otti aina suuri. Jos siitä sai pienen, silloin ei koskessa ollut suuria, koska ne ajavat heikompansa pois parhaista väijymäpaikoista.

Valmistausin heittämään. Kun lohi on arka kala, sitä arempi kuta suurempi se on, ja kun se kaikkoaa pois vähintäkin varjoa ja heikointakin askelten töminää, täytyi heittämisen tapahtua varovasti, loitolta, oli hiivittävä varpaillaan, nakattava kiven takaa, yläpuolelta pyöräyttämällä salakka sen eteen, niinkuin se vähän pyörryksissään kiitäen tulisi alas koskea ja hakisi turvaa tyynestä.

Vein iskukoukun veden rajaan, jotta se olisi siinä helposti yletettävissäni kalan uuvuttua. Lapoin sitten siimaa litteälle kivelle jalkojeni juureen, laskin siimassa riippuvan salakan sopivan matkan päähän vavan kärjestä ja puristin vapaa toisella kädellä rullan alta, toisella sen päältä.

Mutta silloin alkoi minua yht'äkkiä pelottaa ja kieli rupesi maistumaan messingille. Sama maku tuli minulle ennen aikaan suuhun usein seisoessani jänispassissa haukun lähetessä. Jos se todellakin tarttuu … se kaikkein suurin, se kymmenkiloinen! Mihinkä minä sen kanssa joudun, jos se lähtee menemään alas? Silloin on minun ensin riennettävä jälkeen niin pitkälle kuin pääsen rantakiviä, sitten koetettava huojuvia riukuja myöten päästä kiviarkulle. Jos en sinne mennessäni tässä puolipimeässä ja petollisessa kuutamossa ole katkaissut jalkojani ja vapaani, niin on pahin taival vielä jäljellä, jolle ei missään tapauksessa maksa vaivaa lähteä, suuri koski, jonka kala kerran siihen päästyään laskee yhteen menoon ehkä siltaan saakka. Jos se pysähtyisikin välille jonkin kiven kupeeseen, en kuitenkaan pääsisi sitä niin lähelle, että saisin sen koukkuun kuohuvassa koskessa. Ja mitenkä minä veisin koukunkaan sinne mennessäni? On uhkapeliä lähteä näin yöllä yksin ilman apua isoja ottamaan.

Kun en ollenkaan olisi lähtenytkään… Jos en heittäisikään… Kunpa en saisi, vaikka heittäisinkin…

Voi kauhistus, millainen peto hyppäsi arkun kohdalla keskellä suvantoa!
Tuossa näytti toinen pyrstöään…

Melkein tietämättäni lensi siima vavan kärjestä ja kuutamossa kimmeltäen rätkähti salakkani koskeen. Siima oikeni vedessä, tunsin, kuinka täky pysähtyi ja alkoi pyöriä. Kiinnitin, aloin lappaa sitä pois. Silloin, juuri kun täky oli akanvirrassa ison kiven huopeessa, oli siinä kala kiinni!

Se hetki, jolloin suuri kala juuri on tarttunut, mutta ei vielä ole ehtinyt ilmaista itseään muulla kuin sillä painolla, minkä hänestä tuntee vapansa kärjessä, on kalamiehen kaikkein huumaavimpia. Jotakin on tapahtunut, mutta mitä? Pyssy on lauennut, mutta ei vielä pamahtanut. Ja on niinkuin olisi tuokioksi menettänyt tietoisuutensa. Siinä sekunnissa saattaa ajatus kuitenkin toimia, mutta tavallisesti suuntautumalla johonkin kokonaan toisarvoiseen. Ja minun sisimmässäni hihkasi jotenkuten näin: »Ottipahan koska lähdin salaa … ottipahan, koska ei akka eikä harakka tullut vastaan eikä minulla ollut kuin yksi salakka mukanani ja koska lupasin…!»

Samassa laukesi lumous, kun kala tempasi, niinkuin tempaa ainoastaan kaikkein virkein ja virmapäisin kala. Toverini oli usein kertonut minulle—minkä muuten kyllä olin itsekin huomannut seuratessani hänen kalastustaan—että oikein iso tavallisesti menettelee niin, että se tuntiessaan olevansa kiinni, tekee kuperkeikan pohjaa kohti, pasahuttaen samalla pyrstöllään vedenpintaan kuohun niinkuin airolla äkäisesti tempaistessa; sitten se usein jurnahtaa pohjaan ja jää siihen pitkäksi aikaa. Toinen kala taas ei näyttäydy, mutta pudistaa kuin varsa ensimmäisiä päitsiään ja hyökkäilee ylös ja alas, kunnes uupuu ja antautuu. Tämä pudisti vimmatusti ja karkasi huimaavaa vauhtia ulos, repäisten siimaa rullalta niin, että sormia poltti. Sitten se kääntyi ja ampui nuolena takaisin rantaa kohti, jolloin siima höltyi niin, ett'en tiennyt, oliko ongessa vielä kala vai oliko se päässyt…

Ei ole päässyt, siinä se vielä on! Kiristän minkä vapa sallii. Kala tulee lähemmä. Suuri se on … kylläpä onkin suuri! Se näyttää olevan melkein pinnalla. Minun täytyy koettaa saada se heti maihin, uuvuttamatta yllättää se tuossa, ennenkuin se päättää mennä ulomma ja äkäytyy sinne ja ehkä sitten lähtee alas. Pilvi on poistunut kuun edestä ja on häikäisevän kirkasta. Voin nähdä aivan hyvin, että siima on ihan lähellä otvaa. Otan koukun ja kahlaan veteen, vapa vasemmassa kädessä, koukku oikeassa, sujutan sitä otvaa myöten vedessä siihen, missä oletan kalan seisovan, kyyristyn ja ollakseni varma siitä, että kärki uppoo, kiskaisen kaikin voimin—sillä seurauksella, että menetän tasapainoni ja hoiperrun ronkolleni veteen kahden kiven väliin.

Kun siitä selvisin toteamaan, mitä oli tapahtunut, oli minulla yhä toisessa kädessäni vapa, toisessa koukku ilman kalaa. Mutta vieressäni jossakin lätkähtelee. Kala potkii jossakin … missä? tuossa! Tuossa veden rajassa! Nakkaan luotani vavan ja koukun ja syöksyn suin päin ääntä kohti kalan kimppuun, tarttuakseni siihen sulin käsin kuin saukko saaliiseensa.—Kun tavotin sen, juuri ennen kuin se oli pääsemässä kiveltä koskeen, oli minulla kynsissäni noin kilon painoinen mullonen.

En tiedä, olinko nyhtäissyt sen ylös koukun mutkassa vai oliko se kaatuessani lentänyt maihin vavan vipuamana … enkä myöskään tiedä, oliko vavan kärki katkennut kalan painosta vaiko kiveen tärähtäessään— summa se vain, että kun märkä mies, ronkko hellänä, lähti nilkuttamaan kotiin, toisessa kädessään särkynyt vapa, toisessa monin taioin saalistettu yksikiloinen, ne kymmenkiloiset yhä jatkoivat pätkettään Välisuvannon kuutamoisilla laineilla.