HUUTAMASSA BOULANGERIN HYVÄKSI.
Pariisissa, 22 p:nä jouluk, 1889.
Olin eilen illalla boulangististen vaalimiesten puoluekokouksessa; korvissani soi vielä ranskankieli, heleä kuin kirkasääninen hopeakello. Kolmatta tuntia olen kuullut sitä soitettavan laidasta laitaan, seisotettavan kannallaan ja heilahutettavan takaisin, niin että seinät tärisevät ja selkäpiitä viiltää.—Le suffrage universel!———Vive Boulanger! A bas Joffrin!—
Kämmeneni ovat vielä hellät taputuksista, joilla olen pannut vastalauseeni Ranskan nykyistä hallitusta, ministeri Constansia ja edustajakamaria vastaan. Ne ovat olleet minulle »varkaita», »yleisen äänivallan sortajia», »tasavallan vihollisia». Hattuni on heitetty ilmaan Boulangerin kunniaksi ja sateenvarjoni on iskenyt koloja siltaan Joffrinin perikadoksi. Hiukan hävettää, niinkuin sitä, joka on päästänyt hätävalheen heikkona hetkenä. Mutta kun on myrskyssä, niin täytyy taipua myrskyn mukaan, ulvoa sutena seurassa. Eikä todellakaan maksanut vaivaa ruveta ottamaan kuhmuja otsaansa ja mustelmia käsivarsiinsa, kun sen voi välttää ainoastaan hattua heiluttamalla. Ne eivät varmaankaan olisi olleet vältettävissä, kuhmut ja mustelmat, ilman innostusta oikean asian hyväksi. Mutta minulle oli pääasia saada nähdä ja kuulla, millainen on valtiollinen puoluekokous Pariisissa, ja siitä onkin nyt selvä kuva mielessäni.
Olin lukenut viikkoja ennen sanomalehdistä näin kuuluvan ilmoituksen:
VASTALAUSE
Joffrinin vaalin hyväksymistä vastaan.
VAALIKOKOUS,
jonka toimeenpanevat 18:n vaalipiirin tasavaltalaisten, revisionistien, sosialistien ja patrioottien komitea ynnä tasavaltalais-kansallinen komitea sekä keskuskomitea yleisen äänivallan puolustamista varten Lauantaina 21 p:nä joulukuuta 1889 klo 8 illalla.
Moolin de la Galettessa Girardon'in kadun varrella.
Päästäkseni sisään kävin pyytämässä piletin punaisimman boulangistisen lehden »Cocarden» toimituspaikasta. Sieltä se heti annettiinkin ja vielä kaupanpäälliseksi toinenkin, ystävällisellä silmäniskulla, että »jos teillä on joku ystävä, joka tahtoo…»
Moulin de la Galette (s.o. rahamylly, sampo) on suuren tanssisalin nimi ylhäällä Montmartren huipulla. Hakiessamme sitä käsiimme ahtaiden ja huonosti valaistujen etukaupungin katujen periltä, meitä hiukan pöyristytti, toveriani ja minua. Edellämme ja jälessämme kuului raskaita anturan askeleita, ohitsemme kiiruhti epäilyttävän näköisesti puettuja haamuja ja kuului tuota raakaa maalaismurretta, jota puhuu Montmartren työväki.
—Minä en suinkaan kernaasti tahtoisi kulkea täällä yksin öiseen aikaan, sanoi toverini. Ja ympäristö, tuo märkä muuri ja musta kadun kita, johtikin mieleen ranskalaisten romaanien kertomuksia väijyvistä varkaista, murhista, roistoväestä ja ryöväyksistä. Varovaisuuden vuoksi päätimme olla paljon puhumatta toisillemme, sillä hänen tanskansa ja minun ruotsinkieleni saattaisi merkitä meidät saksalaisiksi, ja silloin—Jumala varjelkoon meitä vaivaisia syntisiä!
Olimme vähää ennen istuneet hienossa valoisassa boulevardikahvilassa ja kävelleet katuja, joiden varrella hohtivat loistavat myymälät, sähkön häikäisevässä valossa. Moulin de la Galetten edustalla oli vastakohta silmiinpistävä. Valemyllyn siivet häämöttivät harmaan hämärän sisästä. Pientä kadun risteykseen muodostunutta aukeaa paikkaa valaisivat vain heikot tulet kulmassa olevasta ravintolasta, jonka tiskin ääressä hääri päitä, käsiä ja ilmaan kohoavia täysiä ja tyhjennetyitä ryyppylaseja. Ovi kokouspaikkaan, rautainen ristikkoportti, oli vielä suljettuna. Katukäytävällä odotti jo pitkä jono, pitäen epämääräistä murinata. Toisella puolen katua seinänvierellä huomasin äänettömän mustan möhkäleen, joka oli painautunut kivijalan kylkeen. Se oli hallituksen salavihainen kartanokoira, joka niuhotti vartioimassa yleistä turvallisuutta, äänetönnä odottaen tilaisuutta purrakseen. Se oli poliisiparvi, pari sataa miestä vartioimassa väkijoukkoa, joka tuskin oli paljoa lukuisampi. Jonossa, johon asetuimme, keskusteltiin tietysti Boulangerista.
Hänkö, ei hän ota armoa hallitukselta! Hän viisi välittää anteeksiannosta. Hän on sanonut tulevansa takaisin omin voimin! Oo, se ei kestä kauan, saattepa nähdä!—Vihdoin avattiin rautaristikko ja ovi alkoi niellä jonoa sisäänsä. »Korttinne, kansalainen, korttinne, kansalainen!» toistivat vartijat ovella. Toverini, joka oli kotimaassaan Tanskassa ollut monessa tällaisessa mylläkässä, huomautti minua siitä, etten vain vahingossakaan kutsuisi ketään monsieur'iksi, sillä täällä ei ole kukaan »herra», täällä ovat kaikki »kansalaisia».
Yhtä kauniina »kansalaisina» kuin kaikki muutkin astuimme sisään suureen, matalaan, lehtereillä varustettuun saliin. Varovaisuuden vuoksi oli kaikki irtonaiset aseiksi kelpaavat kapineet korjattu pois ja tuolitkin vaihdettu puutarhan penkkeihin, joita oli rivittäin puolilattiaan. Sähkö- ja kaasutulien valossa oli nyt tilaisuus tarkastaa ystäviä ympärilläni. Joka puolelta piiritti minua miesjoukko. Nuo ne siis nyt olivat niitä n.s. boulangistejä, revisionisteja, sosialisteja, patriootteja y.m.s. Jos oikein osaan päättää, on tuo lihavanläntä vähän olevinaan olevan näköinen mies jonkin pienen ravintolan isäntä, joka pitää kapakassaan »Cocardea» ja »L'Intransigeant'ia» ja laskee vuotuisiin tuloihinsa sievoisen summan siitä, että maustaa jokaisen antamansa absinttilasin pienellä puheella Boulangerin puolesta. Toinen päätyyppi on työmies samettihousuissa ja työmekossa. Ja kolmas ammatiltaan jotenkin epämääräinen henkilö, jonkinlainen puoliherra, jolla on kaulus ja kravatti muodinmukainen, mutta ei juuri puhtaudella pilattu, jolla on kulunut knalli ja rikkinäiset napinlävet, ja jonka silmässä on kiilto, mikä ei juuri herätä luottamusta. Siellä täällä miesten keskellä näkyy naisen hattu. Ainakin olen yhden näistä kasvoista ennen nähnyt. Totta tosiaankin, se oli juuri äsken illan hämärässä, kun hän juoksi jälessäni boulevardin puitten välissä.
—Hiis tiesi, jos ei täällä vielä ennen illan loppua saa selkäänsä?— tulee minulle mieleeni katsellessani yleisöä. Ja minä sanon itselleni, että heti kohta, kun vaan jokukaan huutaa tai taputtaa tai koputtaa keppiään, niin minä säestän, säestän sydämeni pohjasta ja teen mitä ikinä näen muittenkin tekevän.
Aluksi ostivat he melkein kaikki sanomalehteä »La sentinelle de Montmartre» (Montmartren vartiomies), jota myytiin joka haaralla. Minä ostin myös. Ja se maksoi vaivan. Sen etusivua kaunisti korea kuva. Enkö olisi ihaillut sitä, minä mies kansanvaltainen! Maassa lepää siinä »yleinen äänivalta», lattiaan kahlehdittuna käsistään ja jaloistaan. Häntä polkee rintaan Joffrin, pistooli kädessä. Vapaus ja oikeus näyttää olevan viimeisillään. Mutta kun vaara on suurin, on pelastuskin lähinnä. Kauempana kuvassa nähdään kansa rientämässä avuksi—myllyä takaa. Kansalla on kädessään vasaroita, viitakkeita, kirveitä, luutia ja lapioita. Ja kansan etupäässä astuu kenraali Boulanger, ruoska kädessä. Vasta tänään olen uskaltanut olla huvitettu kuvasta. Eilen panin kaikki voimani liikkeelle pysyäkseni totisena.
Puhujalava pysyi vielä tyhjänä. Tai oikeastaan soittolava, jossa joka ilta istuu orkesteri puhaltamassa valsseja ja polkkia. Eiliseltä jäleltä oli arvattavasti vielä ruokapöytä lavan perällä ja sen edessä olevalta ilmoitustaululta luin suurin kirjaimin: »Polkka». Nykyhetken tarkoituksesta muistutti siellä ainoastaan viheriä pöytä.
Me pysymme jotenkin rauhallisina kaikki »kansalaiset». Mutta yht'äkkiä annetaan meille erinomainen syy ensimmäiseen mielenliikutukseen. Ilmaantuu lavalle mies ja kiinnittää neulalla pöytäliinaan kenraali Boulangerin kuvan, täysissä sotatamineissa, ristit ja kunniamerkit rinnassa. Kuva, josta »La Presse» tänään ylpeillen kertoo, että se oli lehden lahjapalkkio tilaajilleen, jää riippumaan yläpuolelle »Polkkaa». Me kaikki boulangistit humahdamme seisoallemme, paljastamme päämme, huudamme äärettömässä riemastuksessa: »Eläköön Boulanger!… Kuolkoon Joffrin!» ja puhaltaumme laulamaan hänen lauluaan: »En revenant de la revue!»
Ensimmäisen innostukseni iloa häiritsee kuitenkin pieni hetkellinen pelästys. Siellä on tuolla takana niitä, jotka vastaavat vihellyksillä. Täällä on siis Joffrininkin ystäviä! Kuka ties ne ovat enemmistössä? Ja minä, joka jo olin »merkinnyt» kantani. Mutta onneksi ne vaikenivat, meillä boulangisteilla on ehdoton enemmistö, »valtaava enemmistö», käyttääkseni Jonas Castrénin huulilta usein kuulemaamme sanaa.
Samassa astuivat lavalle ne, joita olimme odottaneet: kokouksen toimeenpanijat. Yksi boulangistisen puolueen pääjohtajia, edusmies Laguerre saa aikaan sanoin selittämättömän metelin. Sitten huudamme me sen minkä keuhkomme kestävät: Vive Laisant! Vive Susini! Vive Gabriel! Vive Vergoin! Vive Youssot! Ne ovat nuo meidän miehiämme, meidän johtajiamme ja kalliin asiamme ajajia, ne ovat niitä kansan todellisia ystäviä, oikeita tasavaltalaisia, kunnon kansalaisia. Hienoilta herroilta ne näyttävät, älykkäiltä ja eleganteilta. Suurin osa heistä on edusmiehiä, joiden vaaleja edustajakamari ei ole hyväksynyt. Mutta juuri sentähden he ovat meistä tuhat kertaa rakkaammat. Sillä me olemme tulleet tänne protesteeraamaan, protesteeraamaan. En oikein tiedä, mitä vastaan ja millä perusteella protesteeraamme. Mutta nuo tuolla ylhäällä, ne sen kyllä tietävät ja sanovat kai myös, minkä tietävät.
He ryhmittyvät kahden puolen pöytää. Joku pieni pienokainen mustaparta nousee sanomaan jotakin. Asetettuaan kädellään myrskyn täällä alhaalla, ehdottaa hän kokouksen kunniapresidentiksi Boulangerin ja kahdeksi varakunniapresidentiksi Rochefortin ja Dillonin, jotka ovat paenneet Ranskasta samoin kuin Boulangerkin.
—Eläköön Boulanger! Eläköön Rochefort! Eläköön Dillon!—Alas Joffrin!
Alas Constans! Alas varkaat!
Pieni mustaparta kiittää meitä kaikkia siitä, että olemme näin lukuisasti tänne saapuneet panemaan vastalausettamme sitä eduskuntaa vastaan, joka on häväissyt kansan yleistä äänestysoikeutta, hän lukee kirjeitä eräiltä ystäviltä, joita »influensa» on estänyt saapuville tulemasta, antaa puheenvuoron eräälle pitkälle herralle siellä ylhäällä lavalla, ja niin on varsinainen kokous alkanut.
He ovat verrattoman taitavia puhujia kaikki. Meidän suurimmat suupaltit siellä kotona ovat oppipoikia näiden rinnalla. Eivät he etsi sanojaan, hylkää tai ota uusia. Se käy kuin ulkoa opittujen nuottien mukaan. Liikkeet, asennot, mimiikki tekevät sen, että koko mies kiireestä kantapäähän näyttää puhuvan. Hänen koko ruumiinsa sulaa hänen sanoihinsa. Jokainen kure vaatteissakin, joka syntyy ja siliää hänen liikkuessaan, lisää eloa ja antaa vauhtia hänen lausumilleen ajatuksille.
Mutta on se heidän kielensäkin luotu kuin tätä tarkoitusta varten. Se laulaa ja lirisee kuin puro, joka juoksee kivikkoa pitkin, se räiskyy ja ritisee kuin kulo katajikossa, ja yht'äkkiä kurahtaa se siitä paukkuen ja humisten kuivaan korpikuuseen. Se on todellista ilotulitusta, ja siitä muistuttavat yleisön aplooditkin, jotka säännöllisesti pamahtavat parhaimmissa paikoissa.
En ymmärrä kieltä niin tarkoin, että voisin antaa kuvan joka vivahduksesta. Ainoastaan äkäisimmät kipinät, kirkkaimmat tulikaaret jäävät mieleeni.
Marcel Habert, eräs vastavalittu edusmies, vertaa boulangismia »suuren meren nousuveteen». Se saa voimaa niistä loukkauksista, joita yleinen äänestysoikeus on saanut kärsiä. Edustajakamari on hylännyt sen, jonka kansa hyväksyi. Joffrin, Boulangerin vastaehdokas täällä Montmartren vaalipiirissä ei ole kansan valitsema, hän on hallituksen valitsema. Nykyinen eduskunta ei tunnusta enää »ei lakia ei oikeutta, ei kykyä eikä kuntoa». »He ovat saaneet Joffrininsa, suojelkoot nyt häntä! Me muut, meillä on Boulangerimme ja me suojelemme häntä!»
Maurice Vergoin on ihan äskettäin tuomittu kahdeksan kuukauden vankeuteen siitä, että hän on liiaksi sättinyt Quesnay de Baurefaire'a joka oli asianajajana Boulangerin, Dillonin ja Rochefortin jutussa. Hänen puheensa on katkera, ivallinen ja pureva. Melkein joka lause herättää päättyessään naurua ja ihastusta.
Puheenjohtaja mainitsee jonkun nimen, mutta kansa huutaa Laguerrea ja tahtoo kuulla häntä. Luulen, että huutajille oli siitä edeltäkäsin annettu viittaus.
Laguerre on solakka, pitkä gentlemanni. Hänen puheensa edustajakamarissa Joffrinin vaalin hyväksymistä vastaan kuului olleen mestariteos logiikkaa ja lakitietoja. Aine on sama nytkin.
»On kuultu edusmiesten valtakirjoja hylättävän ennenkin. Mutta sitä ei ole ennen kuultu, että eduskunta olisi itse valinnut edusmiehensä. Se on nyt kuitenkin tapahtunut. Mutta minä olen iloinen siitä. Minä onnittelen isänmaata ja puoluettamme näiden laittomuuksien, näiden rikosten johdosta, jotka ovat loukanneet ja loanneet yleistä äänioikeutta.»
»Minä tahtoisin tehdä sananlaskuksi totuuden: älä loukkaa yleistä äänioikeutta!»
»Sillä se, joka tässä maassa on loukannut yleistä äänioikeutta, se on samassa ollut hukassa».
»Ne verivirrat, mitkä Pariisissa ovat vuotaneet loukatun äänioikeuden kostoksi, todistavat tosiksi sanani.»
»Niin pian kuin jokin hallitus on sitä loukannut, on se ollut hukassa.»
»Vuosina 1830 ja 1848 se jo tapahtui. Ja viimeksi vuonna 1871.»
»Keisarikunta pysyi pystyssä ainoastaan niin kauan kuin se kunnioitti yleistä äänioikeutta. Mutta niin pian kuin se sitä häpäisi, se oli hukassa.»
»Nykyinen opportunistinen tasavalta peri keisarikunnan. Se on nyt vuorostaan häväissyt yleistä äänestysoikeutta. Ja sen on käyvä samalla lailla: sekin on oleva hukassa!»
Puhetta seurasi pitkä, innokas mielenosoitus. Huudettiin, polettiin jalkoja ja heilutettiin hattuja. Muuan työmies vierelläni huutaa niin, että kasvot punottavat ja niskasuonet pullistuvat. Toinen on sivaltanut hatun päästään, puristanut sen yhdeksi mytyksi käteensä, jota survoo ylös ja alas ja eteenpäin, niinkuin tekisi säännöllisiä voimisteluliikkeitä. Sähkökin näyttää ymmärtävän asemansa. Se tulee levottomaksi, aikoo sammua, syttyy taas ja tirskuu ja rätäjää.
Vaivoin saavat seuraavat puhujat sananvuoroa. Laisant esittää Boulangerin merkityksen: On hänen ansionsa, että Ranska on kadottanut tunteen uhkaavasta perikadosta. Juuri hän on saanut Ranskan taas ymmärtämään oman arvonsa. Maa ei tahtonut sotaa, mutta maa ajatteli: Saksa tahtoo käydä kimppuumme; mutta silloin se on löytävä meitä johtamassa Boulangerin, joka on meidät yhdistänyt ja saanut meissä viriämään koston tulen. Ja tämä mies, tämä ihmeteltävän suuri isänmaan ystävä, hän on joutunut entisten ylistäjäinsä ja imartelijainsa kateuden ja koston uhriksi! Mutta eläköön hän! Ja hän on vielä elävä!
Susini, joka oli ministeri Constansin kilpailija Marseillessa, on tulinen etelämaalainen ja purkaa kuohuvan sappensa voittajaansa vastaan. »Meitä on peloitettu Boulangerin yksinvaltiudella, mutta meillä on parhaallaan Constansin yksinvaltius!»
Lopuksi astuu esiin kokouksen puheenjohtaja, tuo ennen mainittu pieni mustaparta. On kuin sata saakelia telmäisi ja tappelisi hänen sisässään.
Youssot on hänen nimensä, eduskunta on hylännyt hänenkin vaalinsa joidenkuiden laittomuuksien perusteella ja hän lopettaa puheensa näin:
»Oli ennen olemassa lippu, lippu, johon oli kirjoitettu valtiollisten ja yhteiskunnallisten olojen uudistus. Sitä kuljetti ennen muinoin edessään radikaalinen puolue. Nyt se on antanut sen pudota maahan ja nyt se lippu ei ole muuta kuin rääsy, jolla peitetään edusmiesten persoonalliset pyyteet.»
»Kansalaiset! Meidän on pelastettava tuo lippu ja sitä puolustettava. Kohta ovat käsillä kunnalliset vaalit. Kantakaamme silloin tämä lippu heilumaan Kaupungintalon katolle! Ja kun aika on täytetty ja kun häpeällisten tekojen mitta on kukkurallaan, silloin ponnistakaamme voimamme kaikki me patriootit ja boulangistit, ja kansanvallan kohotetuilla käsivarsilla viekäämme se yhä eteenpäin ja nostakaamme se heilumaan sinne, missä sen oikea paikka on, edustajahuoneen katon harjalle!»
Ja ennenkuin höyry on ehtinyt haihtua, esittää hän samassa henkäyksessä kokouksen hyväksyttäväksi näin kuuluvan lausunnon:
»Seinen departementin vaalimiehet, kokoontuneina Moulin de la
Gallette'n saliin lauantaina 21 p:nä joulukuuta 1889, luvultaan 500;
[Antiboulangistiset lehdet saavat tämän summan nousemaan 700:aan.]
Lausuvat vihansa kelvotonta parlamenttia vastaan, joka uskaltaa tehdä astinlaudakseen yleisen äänioikeuden ja julistaa valituksi miehen, joka ei ole valittu;
Lausuvat onnittelunsa niille muutamille edusmiehille, jotka ovat jääneet uskollisiksi asialleen ja jotka ovat äänestäneet kenraali Boulangerin, oikean kansanvalitun hyväksi;
Lähettävät hänelle tervehdyksensä, kiitoksensa ja kunnianosoituksensa;
Lausuvat vastalauseensa Maurice Vergoin'in tuomiota vastaan, joka olisi saattanut keisarikunnankin punastumaan;
Päättävät julistaa kaikkia luvallisia aseita käyttävän sodan sitä häpeällistä yksinvaltiutta vastaan, jonka valtikan alle nykyinen hallitus on saattanut meidän rakkaan Ranskanmaamme;
Vetoovat kaikkiin Ranskan tasavallan ystäviin ja patriootteihin kehoittaen heitä valmistamaan kansanvallan lopullista ja pikaista voittoa;
Eläköön kansanvaltainen, sosialistinen tasavalta! Eläköön yleinen äänioikeus!
Eläköön kenraali Boulanger, Clignancourt'in vaalipiirin ainoa oikea edusmies!»
Siinä se, ja mitäs muuta neuvoksi kuin taas huutaa se hyväksi ja kiittää kauniiksi! Eläköön, kasvakoon ja karttukoon kernaasti meidänkin puolestamme!
Mutta tappelua ei tullutkaan. Olimme kaikki liiaksi yksimieliset. Hihkuttiin ja hurrattiin vain, purkautuessamme ulos huoneesta pimeälle kadulle. Mutta vartiojoukko oli äskeisestä kulmastaan siirtynyt oven eteen ja muodosti käytävän kahden puolen. Aioin seisahtua katsomaan, vieläkö piti mitään tuleman. Mutta totinen poliisimies ei sitä sallinut. »Poistukaa!» sanoi hän käskevästi. Ja siihen loppui minun puolestani tämä valtiollinen mielenosoitus. En tiedä, lienevätkö hengenheimolaiseni sitä vielä jääneet jatkamaan.
—Se on nyt oikeastaan verratonta ilveilyä tuo kaikki, nauroi toverini. Noista »kansalaisista» tuolla ylhäällä puhujalavalla, luuletko, että heistä yksikään teki tuota tosissaan! Oo, minä olen ollut puhujalavalla minäkin!
Mutta me olimme molemmat yksimieliset siitä, että heidän näyttelijätaitonsa oli erinomainen.