MONSIEUR HENRI JA HÄNEN SANOMALEHTENSÄ.
Pitkin boulevardia puhaltaa kolkonlainen syksyinen tuuli ja kahisten lentävät pudonneet lehdet pitkää asfalttikäytävää myöten, koettaen kokoontua katuojien suojaan. On aamiaistunti ja monsieur Henri, liikemies tai jokin sentapainen, kiiruhtaa työpaikastaan ruokaravintolaansa. Hän kulkee nopeasti ja notkeasti, olkapäät hiukan kylmästä kyyryssä.
Boulevardin kulmassa on sanomalehtimyymälä ja sitä kohti painaa monsieur Henri ruumistaan, ponnistaen tuulta vasten. Se on pikkuinen kuusikulmainen torni, joka jo kaukaa herättää hänen huomiotaan. Puitten, kadulla parveilevain ajurien ja sinne tänne suikkelehtivien ihmisten välitse sattuvat kohta hänen silmäänsä sen monivärisillä ilmoituksilla koristetut lasiseinät.
Myymälän sisässä kuhjottaa vanhanpuoleinen nainen niinkuin hautova lintu pesässään. Pesä on kokonaan sisustettu sanomalehdillä, jotka ovat asetetut limikkäin niin, että näkyy vain nimi ja kuvalehdistä jokin paras piirustus. Monsieur Henrillä on jo varustettu lantti käteen, hän heittää sen tiskille, sieppaa kasasta mieleisensä lehden, joka aina on siinä samalla sijalla, ja saa vastaukseksi tavanmukaisen: 'merci, monsieur.'
Monsieur Henri on saanut käteensä henkisen aamuruokansa. »Malttaa köyhäkin keittää, vaan ei jäähdyttää»—ja jo mennessään tahtoo hän haukata lämpöiset. Huolimatta tuulesta, joka nyhtää paperia hänen kädestään, levittelee hän sitä lukeakseen ja ahmii sisäänsä lihavimmat päällekirjoitukset, kiiruhtaessaan eteenpäin, sateenvarjo kainalon alle pistettynä. Samalla lailla kuin hän siinä menee, menee hänen edellään, rinnallaan ja takanaan yksi, toinen ja kolmas samanlainen paperisiipinen lintu, jotka kaikki ovat lähteneet lentoon myymälän edustalta ja nyt lehahtavat ravintolan ovesta sisään.
Hänellä on tietty paikkansa pöydänpäässä ja hyllyllä oma serviettinsä, jonka palvelija tuota pikaa juoksuttaa hänen eteensä, asettaen siihen samalla viinipullon, palan valkoista leipää ja luettelon ruokalajeista.
Ei hän tuota … ei tuotakaan … onko tuo hyvää?
—Un gigot.
—Un gigot … un! huutaa palvelija heleällä viranomaisella äänellä, jonka pitää tunkea aina kyökin perälle saakka, voittaa puhelun lakkaamaton porina ja astiain alinomainen kalina.
Sillaikaa kun rasva ratisee kuumassa paistinpannussa, jatkaa hän lehtensä lukemista. Hän on herkkusuu ja hakee kohta makeimman murusen käsiinsä. Ensimmäisellä sivulla on heti pääkirjoituksen perässä »kaikenlaisten kaikujen» osasto. Se on Pariisin parfyymiä, ne ovat kotikaupungin kukkasia, jotka tuoksuvat siitä häntä vastaan. Hänellä on tarkka vainu ja jo ensimmäisistä sanoista hän tuntee, maksaako vaivan jatkaa. Siinä on ensin kertomus eräistä yksityisistä iltahuveista, joissa ovat laulaen esiintyneet »tuo ihana mademoiselle V. ja vielä viehättävämpi madame A——t»—näiden puvut kuvataan ja kiitetään ja mainitaan nimeltään muitakin seurassa olleita kaunottaria. Monsieur Henri jättää kappaleen kesken, kun näkee heti alla hauskemman.
Palvelija juoksuttaa esiin pyydetyn ruokalajin ja monsieur Henri aloittaa aamiaisensa. Hän on taittanut lehtensä kuusin kerroin palstojen mukaan ja asettanut sen eteensä viinipullon varaan. Hän on valinnut sähkösanomat, joita hänen lehtensä kirjeenvaihtajat viime yön kuluessa ovat lennätelleet kaikista maailman ääristä. Muutamilla silmäyksillä on hänellä tilaisuus tehdä retki Kiinaan, New Yorkiin, syvälle Venäjän sydämeen ja Espanjan äärimmäiseen niemekkeeseen. Ei sitä suurempaa risahdusta maapallolla, joka pääsisi hänen korviensa ohitse.
Tavallisesti lukee hän kaikki sanomat siinä järjestyksessä, johon toimitus on ne taittanut. Mutta tällä kertaa tahtoo toimitus, että muiden lomasta astuisi esiin erityinen asia. Siihen on painettu paksuilla kirjaimilla:
»Tonkin asetettu piiritystilaan.»
Ja alla oleva sähkösanoma kertoo, että kiinalaiset rosvojoukot ovat tehneet tukalaksi ranskalaisten aseman heidän siirtomaassaan. Kahakoissa on kaatunut ja haavoittunut suuri joukko, joiden nimet luetellaan. Uusia yhtä ikäviä uutisia on kohta odotettavissa.
Tästä ei ole pitkä matka kotimaiseen politiikkaan, ja luettelemainsa tapahtumain johdosta on lehti laatinut erikoisen tulta tuiskuvan artikkelin hallitusta vastaan. »Vaalitaistelujen aikana ja ennen sitä piti hallitus tarkan huolen siitä, ettei totuus Tonkinin asiain huonosta tilasta tulisi julkisuuteen. Ja viisasta kyllä! Sillä se tiesi, mikä olisi ollut tulos kansan mielenilmauksesta, jos olisi tiedetty, että viime aikoina tehdyt retkikunnat eivät ole tuottaneet muuta kuin tappiota ranskalaisille ja hukkaa sen sotamiehille. Vaan vielä on se sittenkin saava kuulla kunniansa. Eduskunnassa on oleva siksi rohkeita miehiä, että uskaltavat huutaa ilmoille vihansa sitä ministeristöä vastaan, joka typeryydellään, ahneudellaan ja omien etujensa ajamisella on saattanut maamme perikadon partaalle!»
Juuri niin, inho on huudettava ilmoille! Hän on ihan yhtä mieltä lehden kanssa. Ja hänen kuuma verensä kuohahtaa ja silmän pohjassa välähtää jätteitä vaalitaistelun intohimosta, jonka hiillos ei vielä kokonaan ole sammunut. Kiihoittunutta mieltä lauhduttaa kuitenkin kohta laji viileätä ruohoruokaa. Ja sitäpaitsi on juuri silmän alla kertomus keisarien kohtauksesta Berliinissä. Lehti riemuitsee ja hän sen mukana siitä varovaisesta kylmyydestä, jolla Aleksanteri III on kohdellut Vilhelm II:ta. Ei ole ainoatakaan sanaa herahtanut suuren itsevaltiaan huulilta, joka olisi saattanut »saksalaista» toivomaan hänestä puoluelaista Ranskaa vastaan. Bismarck on laskeutunut alakuloisena alas rappuja H.M. Venäjän keisarin puheilta ja lausunut: »Tsaari on mykkä kuin muuri». Ja mikä selvä viittaus! Hän on kiittänyt isäntäänsä ranskankielellä. Oo, ranskankieli on yhä vielä loistavasti säilyttänyt asemansa korkeimman diplomatian kielenä!
Näiltä retkiltä palauttaa lehti lukijansa takaisin Pariisiin.
Näyttelyssä on eilen käynyt yli 300,000:n hengen. Tungos oli ääretön ja joka portin edessä täytyi lakkaamatta muodostaa jonoja.
—Garçon, un café, s'il vous plait!
Monsieur Henri ottaa sikarin taskustaan, levittää nyt lehtensä levälleen ja noukkii sieltä täältä sivumennen mitä sattuu eteen.
Lensin hiilikaivoksissa leviävät työlakot leviämistään. Tuhansia kulkee työttöminä ja nälkäisinä. Sotaväkeä on lähetetty suuret joukot rauhattomuuksia estämään. Pari ministeriä on osakkaina hiilikaivosyhtiössä, lehti ilmoittaa sen julki ja pistää loppuun pienen purevan pätkän:
»Niinkuin näkyy, tekee hallitus kunnolla tehtävänsä työnlakkauttajia vastaan ja herrat yhtiön osakkaat eivät suinkaan laiminlyöne lausua hallitukselle hartaimpia kiitoksiaan ja sydämellisimpiä onnentoivotuksiaan järjestyksen ylläpitämisestä.»
Pikkutiedot Pariisista täyttävät petitillä painettuina puolitoista palstaa. Monsieur Henri lukee muutamia.
Lehti luettelee ne kuivasti ja kylmästi, ja monsieur Henri käy käsiksi ateriaan.
Musta väkevä kahvi vähän kiihoittaa hermoja, mutta sikari niitä viihdyttää eikä luettavakaan vaadi minkäänlaista ponnistusta.
Se on hauskaa, keveätä tarinoimista päivän tapahtumista. Se on taitettu ja laitettu niin, että se tunkee itsestään kuin hyvä haju sieraimiin. Paino oli isoa ja harvaa, esitys helppotajuista ja sisältö vaihtelevaa. Kaikki, mitä lehden lukija mahdollisesti tahtoisi ajatella ja miettiä äsken lukemansa johdosta, on tarinan tekijä jo ajatellut ja miettinyt. Hän saa johtopäätökset kaiken maailman menosta valmiina eteensä. Politiikka, koti- ja ulkomainen, teatteri, kirjallisuus, viimeiset muodit y.m. kosketellaan lyhyissä palasissa, sattuvissa sanoissa, koottuina kokonaisiin kimppuihin. Siinä ei ole mitään alakuloista ja masentavaa. Puhuessaan viime päivän suuresta vainajasta, kirjailija Emile Augier'sta, puhuu hän niin, että muille lisääntyy halu elää ja nauttia elämästä. Ottaessaan esille totisen asian sujuttaa hän sanojaan niin, että niistä lopussa syntyy leikkipuhe.
Kirjoituksen alla on kuuluisa nimi, se on tunnettu, taitava kirjailija, useinkin joku kaikkein etevimmistä. Hänen kynänsä on kuin kadulla ajavan ajurin sujuva ruoska. Se napajaa kuin meren ruoko, väräjää hänen ajatuksiensa pienimmänkin määräyksen mukaan. Hän hyväilee sillä lukijaansa niinkuin ajuri hevostaan, joka nautinnolla koukistaa kaulaansa luokille. Ja kun hän on aikansa hyväillyt häntä, kiihoittanut hänen kansallisylpeyttään, ylistänyt hänen isänmaataan ja puhunut hänen mielensä mukaan, niin on hänen aikansa tulla pyrittävään päämaaliin. Hän tekee vain vähäisen liikkeen ja siiman pää pamahtaa kuin pieni pistoolin laukaus, se on vain läiskäys tyhjään ilmaan, mutta se ajaa hänen lukijaansa mielipiteen, minkä ikinä hän tahtoo, ja vie hänet yhden päivän matkan sitä päämaalia kohti, joka on suunniteltu, kukaties kuinka pitkäksi aikaa eteenpäin, viisasten miesten salaisissa lukituissa kammioissa.
Monsieur Henri kulkee taas pitkin boulevardia. Hän on suorittanut aamiaisensa, sekä ruumiillisen että henkisen. Servietti on heitetty huolettomasti ravintolan pöydälle ja sanomalehti melkein ylenkatseellisesti rutistettu. Hän ei enää muista kumpaakaan. Mutta samalla lailla kuin äsken nautittu ruoka on alkanut uudistaa hänen elimistöään solu solulta, samalla lailla kiertelee jo lehdestä lähtenyt mehu hänen aivoissaan. Sen mielipiteet ovat muuttuneet hänen mielipiteikseen, hän on ottanut omikseen sen ajatukset, joita hän puolustaa kuin omiaan ja joiden johdosta hän on valmis käymään kiivaaseen kahakkaan. Ja jos kuuntelen hänen puhettaan, niin on siinä samat käänteet, samat sutkaukset kuin taannoisessa tarinassa. Ja samalla lailla kuin hänen on käynyt, on käynyt tämän, tuon, toisen ja kolmannen, jotka ovat samasta myymälästä ostaneet saman lehden ja nyt kiiruhtavat takaisin työpaikkaansa samaa tietä, jota äsken olivat tulleet.