MATKALTA PARIISIIN V. 1889.
Merimatka.
Helsinki katoaa yhä kauemmaksi, painuu painumistaan pienemmäksi. Tästä kun aukinaisen tupakkahytin oven läpi katselen, ei näy muuta kuin kaitainen ruskea viiru ja sieltä täältä valkealta paistava paikka, varmaankin jokin valkeaksi rapattu suurempi rakennus.
Tuntuu niin omituiselta ajatella, että on niin pieneksi kyyristynyt se, joka äsken näytti niin suurelta ja mahtavaltakin.
Laiva seisoi valmiina lähtemään Keisarillisen Palatsin kohdalta. Aamulla kello 10 soitettiin kolmannen kerran. Piti heittää hätäiset hyvästit ja kiiruhtaa kannelle. Oli lempeä tuuli ja lämmin ilma. Päiväpaistetta tulvi tulvimalla rantatorille. Silmiä melkein häikäisivät palttinanvaaleat kivimuurit torin ympärillä ja korkealle kohoava Nikolainkirkon seinä. Torin toisessa päässä lakkaamatta hääri ostajia ja myyjiä. Heidän takanansa, päitten yli näkyen, jyryyttää punainen omnibusvaunu ja kuuluu tuon tuostakin sen kellon soitto. Perimmäisillä perillä kappeli-esplanadin tuuhea vihreys ja sitä vastaan korkea Grönqvistin kivitalo, jonka katolla laiskasti liehuu veltto lippu. Ja tuon taulun katkaisee paksu sähkölanka, joka pylväs pylväältään vie seurahuoneelta poikki torin suureen uuteen rantahalliin, jota sähkö iltaisin valaisee.
Toisaalla juoksee leveä katu ylös Katajanokan mäelle, vie rantasillan yli kanavan poikki ja katoo kiertäen juhlallisen venäläisen kirkon ympäri. Kadulla on alituista liikettä. Ajureja ajaa ylös ja alas ja yht'äkkiä rämähtää marssivan pataljoonan rummutus, hetken päästä uudistuen. Käy sääliksi noita sotamiehiä kuluneissa huonoissa vaatteissaan. Me menemme merelle, raittiiseen ilmaan, he kasarmiaan kohti, jossa on näköala rajoitettu ja sää aina samea.
Sitten lähdetään, aletaan poistua. Kankeasti ja hitaasti kampeaa suuri laiva kokkaansa köysien ja purjeitten avulla merelle päin ja kääntää peränsä maata kohti. Verkalleen alkaa se hivuttautua ulommas. Sen lähtöä on katsomassa joukko rannalla, josta liinat alkavat liehua. Näkee, kuinka katseet teroittuvat viimeiseksi hyvästiksi. Mutta muut kaikki näyttävät niin vähän välittäviltä. Keikaillen piirtävät purjepurret värehtivää veden pintaa, eläen omia aikojaan. Ostava ja myyvä yleisö tuolla taampana maalla kuhisee omaa kuhinataan muurahaishommissaan. Ikäänkuin ilkkuen vingahtelevat pienet höyryvenheet satamassa, pyyhkäisten laivamme kokan editse niinkuin pahankuriset kärpäset kankealiikkeisen härän turvan ohitse.
Härkä tuhkaisee sieraimiinsa, lisää vauhtiaan ja asettaa kulkunsa muutamaan Viaporin salmeen. Yksityiset ikkunat rantarakennuksessa katoavat ja sulavat yhdeksi pitkäksi riviksi. Kaupungin humina on lakannut kuulumasta. Vielä vähän aikaa Viaporin uhkaavien vallien välissä, joista tuijottavat ontot mustat ampumareiät, ja sitten ollaan aavalla ulapalla, kynnetään sen sinistä pintaa, kokka Rääveliä kohti.
Nyt on Helsinki kadonnut. Ei näy merkkiäkään siitä, eikä maasta muualtakaan. Paljas sininen taivas ja vielä sinisempi meri. Siellä täällä paistaa kaukaa Ahdin peltojen periltä jokin purje. Kokan edessä on nyt juuri päivän kuvastus veteen. Laineet murtavat valon ja hajoittavat ja pienentävät sen niin, että muodostuu leveä hohtava tie häikäisevää valoa sinne päin, minne menemme. Tulee ajatelleeksi, että onkohan se enne niistä uusista maista, joihin mennään.
Mieli käy väkisinkin virkeäksi. Huolet haihtuvat itsestään. En ajattele mitään. Antaun vain hetken olemiseen ja sallin laivan hiljalleen keinua loivia laineita myöten, joiden vihreillä harjoilla silloin tällöin pärskähtää kimppunen valkeata merivaahtoa.
Meri on isonnut sitten eilisen. Ympyrä, jonka keskipisteestä emme näytä mihinkään pääsevän, on avartunut. Maata ei näy missään, ei ole näkynyt koko päivänä. Veden ja taivaanrannan rajassa vain joitakuita haihtuvia pilvenhattaroita, jotka eivät uskalla lähetä sen likemmäksi.
* * * * *
Eilen iltapäivällä saavuttiin Rääveliin. Kun Suomen ranta oli jonkin aikaa ollut aseettoman silmän näkemättömänä, alkoi keulan edestä häämöttää kirkontorneja ja kellahtavaa rantaa. Tornit merkitsivät Rääveliä ja ranta Vironmaata. Kun tultiin likemmä, erotti jo laivain mastoja satamassa ja niiden takaa vihreitä puita ja peltoja. Satamassa tuli luotsi laivaan ja ohjasi sen puusta rakennetun suunnattoman suuren hevosenkengän muotoisen aallonmurtajan kainaloon, johon seisatuttiin puusillan kupeelle muutamaksi tunniksi. Rannalla jo huomasi, että maa oli suurta Venäjän valtakuntaa. Venäläisiä tullivirkamiehiä pakkautui heti paikalla laivaan ja alkoi penkoa maalle jäävien matkustajien matkalaukkuja. Ainoastaan upseerit pääsivät muutamalla murahduksella, johon santarmi vastasi alamaisesti kättä hattuun vieden.
Kaupunkiin, joka on hyvän matkaa satamasta, ei ehditty mennä. Laivan seistessä saatiin vain tyytyä puumöljää myöten kävelemään. Siellä kuulin jo viron kieltä puhuttavan. Jouduin suustani kiinni muutaman kaljaasin omistajan talonpojan kanssa, jonka uusi venhe parhaallaan tyhjensi halkoja. Puheihin päästyä osoitti hän minulle kaupungista häämöttävää kukkulaa, jonka päällä oli joukko kirkkoja torneineen. Siihen kertoi hän tarun mukaan haudatuksi virolaisen runosankarin Kalevipoegin. Ja miehellä tuntui olevan tarkat tiedot kansansa vanhoista taruista. Eikä ainoastaan oman kansansa, vaan meidänkin. Väinämöiset ja Ilmariset olivat hänelle tuttuja miehiä. Ikävän vaikutuksen teki minuun Räävelin puoli. Ehkä vaikuttivat siihen viime aikain surulliset kertomukset Viron kansallisista pyrinnöistä, ehkä myöskin synkkä ruma satama, jossa oli likainen tervanväri vallalla eikä ollenkaan sitä iloista päiväpaisteista luonnetta, mikä niin suuresti virkistää mieltä Helsingin satamassa.
Räävelistä kun lähdetään, ei seisatuta ennenkuin Lyypekissä. Kaksi päivää olemme jo kulkeneet ja vielä on kolmas edessä.
Aamulla, kun hyvin maatun yön jälkeen nousee ylös kannelle, kulkee katse ympäri avaran näköpiirin. Jokaiselta suunnalta näkee vain vettä ja taivasta ja pieniä lipattelevia laineita, jotka tuskin jaksavat kohottaa suurta raskasta runkoa. Kun silmä on ehtinyt ensi häikäisystään selvitä, astuu autereen takaa esiin purje purjeen, laiva laivan perästä. Ne, jotka ovat aurinkoa vasten, näyttävät mustilta kuin varjo taikka muistuttavat ne purjeineen isoja kärpäsiä valkealla vaatteella. Jota vastoin toisella puolen olevat hohtavat täydessä valaistuksessa, purjeet paistavat valkeina ja näkyy niiden pullistuminenkin tuulessa.
Matkustajat alkavat saapua kammioistaan ja tulevat vähitellen kaikki avaralle pitkälle kannelle, jossa joko istuvat mukavissa sohvissa taikka käyskentelevät joutilaina edestakaisin. Aurinko on täällä vielä kuuma kuin kesällä ja tuuli lämmin ja leuto. Ruumis ja sielu lepäävät, ja ainoa tunne on suloinen raukeus. Sitä ei häiritse mikään. Ei ympäristökään, joka käy vähitellen yksitoikkoiseksi. Muiden matkustajain kanssa on pian puhunut loppuun kaikki puhuttavansa. Kirja tosin on aina kädessä, mutta lehdet kääntyvät hitaasti. Se unhottuu polvelle ja vähän väliä tapaa itsensä tuijottamasta määrättömään kaukaisuuteen. Siellä on vain sama sini ja samat purjeet, joita ilmestyy aina uusia entisten poistuvain sijaan.
Soitetaan syömään. Se ei ole vähäinen huvitus. Se on varsinkin siihen nähden suuri, että sen jälkeen voi taas vielä häiritsemättömämmin antautua olemiseensa. Joutessaan kulkee kannella ristiin rastiin, käy joka sopen, tarkastaa kauan mastoja, nuoria ja nuoraportaita. Niiden lävitse tuijottaa kaiteeseen nojaten laineeseen, joka ulkonee laivan sivusta ja katkeaa vaahtoiselle harjalle. Jättää sen ja seuraa kivihiilisavua, joka paksusta piipusta kumpuaa mustana häntänä ulos, jää jälelle ja laskeutuu raskaampana kuin ilma pitkin meren pintaa. Kun sitä on aikansa nähnyt, istuu koneruuman luukun suulle, ja katselee sinne alas kuunnellen koneen lakkaamatonta työtä, jonka jokainen jyskytys työntää meitä syli syleltä eteenpäin, suoltaen alleen tuota äärettömän pitkää tietä.
Yksi huvitus on laivan ohjaus. Ruorimies seisoo hänelle tehdyssä suojuksessaan, josta hän melkein liikkumatonna katselee vuoroin eteensä, vuoroin kompassiin. Ulkona kannella kävelee perämies lakkaamatta edestakaisin ja määrää tuon tuostakin suunnan. Ei hän monta sanaa puhu, vastaa vain lyhyesti johonkuhun uteliaan matkamiehen kysymykseen, ja näyttää tottuneen äänettömyyteen, joka tuntuu täällä merellä yhtä luonnolliselta kuin kirkossa tai suuressa synkässä korvessa.
Sillä lailla kuluvat täällä tunnit toinen toisensa perästä. Pienenä poikkeuksena on vain se, jos sattuu maata nousemaan merestä. Kiikarit ojennetaan sinne ja ahnaasti tarkastetaan rantaa. Gottlanin suuri saarento oli tänään puolenpäivän aikaan laivasta oikealla. Se oli korkea maa, jossa näkyi taloja ja kyliä.
Rannemmalla kuului olevan kaupunkikin, vaikka silmiin paistava aurinko esti sitä näkymästä. Ohitse mentäessä tuli omituisella säälin sekaisella uteliaisuudella ajatelleeksi, että sielläkin niitä on ihmisiä, jotka elävät ja harrastavat ja mitähän harrastanevat mikin? Ovatkohan olot siellä samanlaiset kuin meidän vai paremmat? Jos olisi seisahtua sinne, ihka outojen sekaan, jossa ei kukaan tunne!
Mutta maa jäi taakse, katosi pois ja unohtui. Ja taas on laiva ainoa huomion esine ja ainoa hauskuus. Jos ei olisi päivä niin helakka, meri niin suloinen ja siivo, niin voisi tuskastua sen yksitoikkoisuuteen. Mutta nyt sille antaa anteeksi ja on kiitollinenkin, kun tietää, että se herättyään ja suututtuaan kyllä saattaisi näyttää toisetkin tapansa.
Ilta ja yö on miltei kauniimpi kuin päivä. Aurinko pyörii punaisena pallona veden rajaan, koskettaa sitä ja laskeutuu siihen kuin uimasilleen antautuva, joka ensin varpaitaan kostuttaa, sitten painuu vyötäisiään myöten ja yht'äkkiä sukeltaa umpimähkään ja näkymättömiin.
Samassa alkaa tulla pimeä. Taivas ja meri muuttuvat harmaiksi ja usmaa alkaa kohota hiukan. Silmä ei erota vettä kuin muutamia syliä kahden puolen laivan. Mutta läpi hämäryyden vilkkaa kaukaisia valoja. Ne ovat majakkain tulia, joista toiset loistavat liikkumattomina, toiset taas syttyvät ja sammuvat vähäisen väliajan kuluttua. Ja niiden väliä taivaltaa laiva, kääntäen kokkansa yhdeltä tuollaiselta merilyhdyltä toiselle. Kone lyö ruumassa, vesi pursuaa perän alla ja kokassa se kohisee kuin koski kiven kohdalla. Se on kuin kehtolaulun tuuditusta, jota on mahdoton vastustaa. Uni valtaa vähitellen kaikki muut paitsi koneenkäyttäjät ja perämiehet, joiden täytyy valvoa.
Maamatka.
Yön maattuamme heräsimme siihen, että laivan pilli tuon tuostakin huuteli valittavia, pelonsekaisia säveliä, jotka vaikuttivat omituisen arastuttavasti. Seistiin näet sakeassa sumussa ja huudot olivat varoittavia ääniä muille laivoille sitä varten, ettei yhteentörmäyksiä tapahtuisi.
Oltiin pääsemässä Lyypekkiin ja täytyy myöntää, että oli harmillista sillä lailla seistä ja odottaa toimetonna. Laivan kansi, jota jo kolme vuorokautta oli ikävikseen mittaillut, melkein poltteli jalan alla. Ulkomaa, tuo outo ja omituinen, oli ihan tuossa muutamain sylien päässä, mutta läpinäkymättömän esiripun takana.
Vihdoin se kuitenkin kohosi ja eteen aukenivat uudet näköalat, ihan erilaiset kuin siellä kotona. Laiva lähti pujottelemaan kaltaista polveilevaa jokea. Kahden puolen sitä kohosivat rannat, toisin paikoin yleten pienoisiksi loiviksi kukkuloiksi. Kaikki oli viheriäistä ja viljeltyä. Ei pienintä kolkkaakaan, jota ei ihmiskäsi olisi vallannut. Metsätkin, joissa näkyi kasvavan meille vieraita puita, olivat viljeltyjä, istutettuja ja hyvin hoidettuja.
Edestä häämöttivät jo Lyypekin kirkkojen tornit. Ja kuta lähemmä tultiin, sitä sakeammaksi tuli se metsä, joka muodostui laivain mastoista kaupungin satamassa. Vähän ajan päästä ei niitä enää voinut lukeakaan. Niitä kasvoi sadoittain, toistensa takaa. Höyrylaivoja, purjelaivoja kaikkien kansojen lippuja liehuttaen seisoi vieri vieressään kiinni niin pitkälle kuin silmä kantoi. Kuljettiin ainakin pari kilometriä kapeaa väylää myöten, joka syntyi niiden väliin. Ei voi sanoin kuvata sitä hälinää ja melua, joka vallitsi satamassa. Vipukoneitten hurina oli huumaava. Siihen yhtyi merimiesten huudot ja rannalla ajavain kuormavaunujen rumina. Tuntui kuin suuri maailma olisi yht'äkkiä avannut ovensa työhuoneeseensa ja tahtonut ikäänkuin ilkkuen osoittaa, mitenkä työtä on tehtävä ja mitenkä liikuttava, jotta aika, joka ei koskaan tule takaisin enemmän kuin vesi koskessa, ei kuluisi hukkaan.
Elämä Lyypekin satamassa ei kuitenkaan ollut vielä muuta kuin vähäistä esimakua siitä, mitä tuleman piti. Vasta sitten, kun istuttiin junaan ja jouduttiin parin tunnin perästä Hampuriin, tuohon puolen miljoonan asukkaan kaupunkiin, pääsi tietämään, mitä on kiire maailmassa ja mitä merkitsee liike-elämä ja suuren kaupungin hyörinä. Kaikki nuo äärettömän korkeat kivimuurit, joiden seinät olivat täynnä suunnattoman suuria ilmoituksia kaiken maailman kauppatavaroista, olivat mustat kuin pajat. Se tavaton määrä kivihiilisavua, joka nousee tuhansittain korkeuteen kohoavien tehtaitten piipuista, laskeutuu alas ja paneutuu joka paikkaan. Se pimittää paikoitellen päivänkin ja pölisee hienon hienona nokena kaduille. Mutta se ei ainakaan liikemiehelle ole vastenmielistä. Se osoittaa hänelle, että koneet ovat käymässä ja että kuta enemmän noki pölisee, sitä nopeammin käy ihmiskunnan aineellinen— ehkä henkinenkin—edistys.
Pari kolme tuntia vietimme Hampurissa ajaen ristiin rastiin kaupungin katuja milloin hevosrautatievaunujen katoilla, milloin ajurien rattailla. Silmään jäi kaikesta siitä vain kiireinen kuva avaroista toreista, kaduista niin pitkistä, ettei päätä näe, mutta joissa on kauppakonttoreja kauppakonttorien vieressä lukemattomat määrät, silloista, joiden päällitse mennä puhaltaa rautatiejunia ja alla tuhuttaa höyrylaivoja, ristiin rastiin kiitävistä ihmisistä, täyteen ahdetuista raitiovaunuista, kanavista, jotka kulkevat kuin kadut kaupungin laidasta toiseen, ja lopuksi äärettömän isosta rautatieasemasta, jossa uupuneina astumme Pariisiin menevään junaan.
Se matka, joka silloin alkoi iltasella myöhään ja päättyi vasta seuraavana iltana, on erikoisempia mitä voi tehdä. Tie kulkee Euroopan kenties tiheimmin asuttujen seutujen kautta. Melkein jokainen asemapaikka on kaupunki, suurempi tai pienempi. Siinä, missä ei ole tehtaita, siinä on peltoja ja peltojen perillä on taloja ja kyliä, joissa huoneet ovat rakennetut kuin parhaat herrastalot.
Välistä voivat seudut olla ihmeen ihania. Ensiksi on silmän alla esimerkiksi laaja tasanko, jonka halki juna kiitää huimaavaa vauhtia. Niinkuin jo sanoin, on kaikki viljeltyä. Sarat erottaa toisistaan milloin eritapainen viljelys, milloin aidat, jotka eivät ole rakennetut, vaan istutetut. Tuolla liehuu niittomiehiä viikatteillensa ponnessa, ja jälessä kulkee lauma haravoivia naisia karhoa tehden. Toisaalla mennä junnistaa kyntömies ajaen kahta suurta valkeasi hevosta ison näköisen kääntöauran edessä. Siellä täällä näkyy peltojen perillä leveä tie, jonka tuntee siitä, että sen kahden puolen kasvaa pitkiä puita, rungosta karsituita ja ainoastaan latva kasvaen tuuheita lehviä. Kun on helakka päivänpaiste, niin lämmin kuin siellä kotona kuumimpana kesäaikana, lankeaa joka puusta tarkasti rajoitettuja varjoja poikki tien, tehden sen hauskan juovikkaaksi. Tuo tie sujuu pitkän, kaukaisen lakeuden perille ja vie kylään, jonka valkeat huoneiden seinät paistavat häikäisevän kirkkaasti virstojen päähän. Kattojen yli kohoo kirkontorni ja vielä etäämpänä savuaa korkea tehtaan savutorvi nousten yläilmoihin paljon korkeammalle kuin torni.
Tämä näköala katoaa parin minuutin kuluttua, mutta sijaan tulee toinen samanlainen ja tuntimääriä saatetaan matkustaa sellaisten seutujen läpi. Ei luulisi siellä olevan köyhyyttä eikä elämisen puutetta.
Ei kuitenkaan aina ole samanlaista silmän alla. Sillä yht'äkkiä tupsahtaa vaunu pilkkoisen pimeäksi, kun juna räsähtäen puskee mustaan tunneliin. Ollaan vuoriseudussa ja kuljetaan syvässä laaksossa kallioiden välissä. Niitten huipuilla on huoneita ja rinteet kasvavat köynnöskasveja. Mennään jokien poikki. Tuossa pyörii mylly, ihmeen sievä ja soma. Tuolla lampi, jossa joutsen koukistaa kaulaansa.
Mutta sitten tullaan omituiseen seutuun. Se on Belgian hiilikaivospiiri. Lyypekissä kasvoi mastometsä, täällä on metsä tehtaitten savutorvista. Ei näe muuta mitään kuin torvia ja taas torvia. Ne nousevat suoraan maasta, ja savu, joka niistä tupruaa, tulee suoraan maan sisästä. Ihmiset, joita siellä liikkuu, ovat mustia kuin neekerit. Ja koko seutu on noettuna. Ei ainoatakaan valkoista pilkkua. Vaikka kuinka sulkisi vaunujen ikkunat, käy kohta itsekin samanlaiseksi sepäksi. Kahden puolen tietä on kivihiilikekoja, niin korkeita kuin vuoria. Tuhansin seisoo tavaravaunuja sivuradoilla, kaikki täynnä tuota samaa mustaa ainetta, jota maan sisästä murretaan, nostetaan ylös pinnalle ja kuletetaan kaikkiin maailman ääriin, missä sen avulla miljoonat koneet pannaan pyörimään.
Tätä tämmöistä seutua kestää penikulmien pituudelta ja niin leveältä kuin silmä saattaa nähdä. Kun sen kautta kulkee, niin ymmärtää vasta oikein, mikä on luonut nykyisen vuosisadan ja mikä on tehnyt mahdolliseksi höyrykoneitten aikakauden. Se on kivihiili, jota jos ei olisi, olisivat aikoja sitten lakanneet liikkumasta laivat ja pysähtyneet junat. Sillä pian olisivat kasvavat puut tuhaksi haihtuneet.
Mutta nyt sitä on vielä eikä ole pelkoa, että ainakaan meidän lastemme ja lapsiemme lasten eläessä lakkaisi tämä musta voimakas veri vuotamasta nykymaailman suonissa. Se tuntuu parhaiten tuosta veturista, joka korskuu junamme edessä ja kirkuen, karjuen kuin hurja orhi mennä karmaisee päämaaliaan, tätä maailmankaupunkia Pariisia kohti.
Lyhyeksi hetkeksi pysähtyy se vain asemille, joista tulvimalla tulvii lisäväkeä mukaan. Ilta alkaa pimitä, niin ettei seutuja näe. Vauhti, joka on tähän saakka ollut suunnaton, kiihtyy kiihtymistään suunnattoman suureksi. Tuntuu siltä kuin toteutuisi satu, jossa kerrotaan laivasta, joka läheni magneettivuorta. Se veti jo kaukaa sitä luokseen, kuta likemmäksi tultiin, sitä ahnaammin imi vuori rautaista alusta. Kaikki liitokset natisivat. Vihdoin tempasi magneetin vetovoima sen kokonaan itsehensä, paiskasi vuoren rintaa vastaan ja laiva särkyi säpäleiksi.
Tuo satu muistui mieleeni, kun alkoi Pariisi lähestyä.
Jo kauas tuntui suuren kaupungin samean kiihkoinen ilma.
Pitkän matkan päähän tuikkivat valot kaupungista ja kuului hiljainen hyminä. Väsynyttä mieltä se vain kammotti eikä viehättänyt.
Mutta vahinkoa ei tapahtunut todellisuudessa niinkuin sadussa. Hiljalleen laski juna asemalle, aivan tavallisella tavalla astuttiin alas vaunuista ja tultiin väkivirran mukana ulos, ja istutaan nyt tätä kirjoittamassa rauhallisessa pienessä huoneessa, ylhäällä Montmartren vuoren rinteellä.
»Savo», syysk. 14, 17 ja 24 p:nä 1889.
MUUTAMIA KUVIA PARIISIN MAAILMANNÄYTTELYSTÄ v. 1889.
Näyttelyn ensimmäinen vaikutus.
Pariisi, syysk. 16 p:nä.
Harvoin on käsi kynän ponnessa tuntenut itsensä heikommaksi kuin nyt, kun sen täytyy ruveta kuvaamaan Pariisin maailmannäyttelyä. Äkkiä tänne tulevaan tekee näyttely niin mahtavan vaikutuksen, että kokonaan typertyy sen alle. Eikä tuo tunne haihdu, vaikka siellä olisi käynyt useamminkin, oleskellut päiväkausia ja katsellut ja tutkinut. Ulkopiirteet tosin selviävät, mutta syvyys, näyttelyn sisältö ja yksityiskohdat kasvavat, suurenevat ja kokonaisuus ikäänkuin hämmentyy ja pimenee. Ei se kumma olekaan, kun ajattelee, että näyttelyn ala on suuri kuin Kuopion kaupunki. Kuvitelkaa todellakin, miten olisi, jos joka huone Kuopiossa olisi näyttelypaviljonki, jokainen niistä täynnä outoja, ennen näkemättömiä esineitä, ja voitte likimäärin ymmärtää sen suuruuden. Voitte myöskin ymmärtää, että tarvittaisiin vuosia siihen tutustuakseen, hyvä, jos koskaan voisitte kaikkia käsittää ja säilyttää mielessänne. Teidän täytyisi uhrata elämänne siihen, asettua tänne asumaan ja saada olla täällä joka päivä, liikkua niinkuin kotonanne. Näyttelyn pitäisi kestää ihmisiän aika. Pitäisi luoda yht'äkkiä uusi kieli, jonka sanat olisivat aiotut ainoastaan tätä tarkoitusta varten.
Oli aamu kuin juhlapäivän, kuin ihanin kesäinen sunnuntaiaamu siellä kotona, kun astuin ulos asunnostani toisessa laidassa Pariisin kaupunkia ja tulin alas pienoiselle torille, jonka kaikista kulmista lähtee säteilemään suuria leveitä puistokatuja joka haaralle. Keskellä toria seisoo odottamassa suuri ihmisjoukko valkoisten hevosten vetämien punaisien, keltaisien ja kaikenkarvaisien hevosrautatievaunujen ympärillä. Vaivoin pääsee sinne sisälle, saaden kiittää onneaan, ettei jää paikalle seisomaan ja odottamaan.
Puolen tuntia ajettuaan alinomaa tulvivassa ihmis-, hevos- ja vaunuvirrassa, joka katujen kulmissa kuohuu ja humajaa omituisella päätä huimaavalla tavallaan, saapuu vihdoinkin avarammalle paikalle, jonka laidassa kohoaa korkea rakennus torneineen, niin korkeine kuin parhaan kirkon. Se on Trocaderon palatsi. Tämän rakennuksen holvien alitse kun menee, on siinä yht'äkkiä edessä, alhaalla laaksossa, koko näyttely.
Silmä ei saa enää kulkea omia teitään. Se on kokonaan nähtävänsä vallassa, joka johtaa sitä väkisin minne tahtoo. Hetkeksi kaatuu syrjään kahden puolen kaikki muu ja Eiffeltorni tempaa mukaansa vastustamattomalla voimalla ylös korkeuteen, jonne se puhaltautuu kuin suunnattoman suuri yksinäinen korpikuusi keskellä viljavata vainiota. Miljoonia silmiä se on samalla tavalla vaatinut sanomaan sille ensimmäisen tervehdyksen näyttelyyn tullessa. Vaikka se on vähintäänkin vielä puolen kilometrin päässä siitä, missä katsoja seisoo, näyttää siltä kuin olisi se tuossa aivan katsojan edessä. Kaikki muu jää pieneksi ja matalaksi sen alle ja korkeimmat rakennukset ovat ison matkaa alapuolella sen alimmaista kaarta.
Vasta sitten kun tämä itsevaltias on mielestään tarpeeksi vanginnut huomiosi, sallii se silmän siirtyä juuremmalle.
Siinä, sen ympärille kasvaneena kuin kirkonkylä joka puolella tapulin tornia, on itse näyttely. Joka taholla palavat kupolien kullatut pallot auringon häikäisevässä valossa. Ne ovat sinisiä, ne ovat punaisia, keltaisia, vihreitä, kokoontuen kaikki erilaisiin, ihmeen ihaniin ja sopusointuisiin ryhmiin. Lippuja liehuu ja väräjää joka huipun nenässä ikäänkuin osoittaen sitä hermostunutta eloisuutta, mikä niiden alla mahtaa vallita. Suoraan tuon tervanruskean Eiffeltornin ensimmäisen kaaren kohdalla on samanvärinen hiukan haaleampi kupukatto, ainakin yhtä korkea ja avara kuin Nikolainkirkon torni Helsingissä. Se kohoo keskeltä koneosaston avaraa katua, joka ulottuu melkein yli näyttelykentän takimmaisen osan. Oikealla ja vasemmalla puolen tornia siintävät, hemmotellen silmää hienoilla väreillään, taiteen ja taideteollisuuden huoneuksien kupukatot. Nämä rakennukset rajoittavat ihmisten liikkumapaikaksi suuren, neliskulmaisen, soikean kentän, ne kohoavat yli muista ja niiden ulko- ja takapuolella on lukematon määrä matalampia kattoja ja yhtä kirkkaasti kimmelteleviä pienempiä torninvesoja. Kaikkien noiden kolmen suuremman kupukaton ja melkein jokaisen pienemmän tornin huipulla näkyy haamuja veistokuvista. Suurimmista voi erottaa tänne saakka päämuodot. Toinen rohkeammin, toinen rauhallisemmin näyttävät ne tekevän keveitä, sulavia, riemukkaita liikkeitä kohden sinistä korkeutta.
Seisoessaan täällä ylhäällä, ja katsellessaan kaikkea tuota jalkainsa alla olevaa voi helposti ymmärtää, miltä mahtoi näyttää temppelin harjalta kaiken maailman komeus ja kuinka se mahtoi viehättää ja kiusata. Sen se tekeekin, se vetää voimakkaasti luokseen, houkuttelee heittäytymään syliinsä. Sen on kaukaa nähnyt, silmä on saanut kuvan kokonaisuudesta ja haluaa päästä tunkeutumaan yksityiskohtiin.
Leveä tie laskeutuu tuossa jalkojen alla Eiffeltornin juurta kohti. Siinä kuhisee ihmisiä kuin muurahaisia. Tie jakaantuu kahteen osaan, ja niiden keskellä—kuohuu koski. Vesi kumpuaa Trocaderon palatsin seinämältä, jossa sitä valkoisena vaahtona suustaan ja sieraimistaan syöksevät ilmaan mahdottoman suuret vesieläimet. Kerros kerrokseltaan, kivi kiveltään putoaa vesi sitten yhä alemma ja seisahtuu avaraan lampeen, jossa joutsenet uida lurittelevat.
Olemme näyttelyssä ja kulkiessamme sivuutamme jo rakennuksia, joihin on näyttelyesineitä asetettu. Mutta niihin ei jouda hätäistäkään huomiota luomaan.
Kuljetaan eteenpäin, saavutaan suurelle Jenan sillalle, josta ei tahdo väentungokselta yli päästä. Ja yhdenlainen on liike sen allakin. Pitkin Seinejokea kiitävät pienet laivat kiihkeätä vauhtia, yhtä täynnä yleisöä kuin omnibusvaunut kaupungissa.
Kaikkien määrä on päästä näyttelyn keskipisteeseen, kaikkialle näkyvän ja joka paikassa silmään pistävän Eiffeltornin alle, josta tiet haaraantuvat eri suunnille näyttelykentän jokaiseen kolkkaan.
Torni on ollut peitossa hetkisen aikaa, sillä yli kulettava silta on katettu. Mutta kun sen alta yht'äkkiä astuu ulos, niin silloin on samassa myöskin aivan tornin juuressa. Ajatelkaa eteenne likimäärin niin korkea mäki kuin Puijo. Ajatelkaa, että sitä on ruvettu kovertamaan ja koverrettu niin, että koko alus on saatu ontoksi ja ainoastaan neljä kaarta jätetty, jotka ylhäältä yhtyvät toisiinsa. Ajatelkaa se, niin on teillä kuva siitä holvista, jonka alla nyt seisomme. Sen holvin korkeus on vasta kaksikolmannesta tornin korkeudesta. Varsinainen torni tunkee vielä kolmannen osan siitä ulos avaruuden sisään.
Olen muuttunut pieneksi, tuhottoman tuhoiseksi kääpiöksi tämän jättiläisen haarojen alla. En voi muuta kuin suu auki ihmetellä ja masentumistani masentua. Ainoa lohdutus on, että tuolla ylhäällä tornin ensimmäisellä sillalla ovat muut yhtä pieniä kuin minä.
Jään tällä kertaa kaula kenossa tuijottamaan Eiffeltornin satoihin tuhansiin sälöksiin. Vastedes lähden liikkumaan syvemmälle näyttelyn sisään.
Eiffeltornin alta konesalin suulle.
Pariisi, 17 p:nä syysk.
Erosimme eilen Eiffeltornin alla, johon jäin teistä ihmettelemään sen voimakkaita kaaria. Samalla lailla kuin minä sitä katselin, katselivat sitä monet muutkin, sillä ei kukaan näy voivan kulkea sen alitse, seisahtumatta siihen.
Jatkaakseen matkaansa sietää hetken haparoida, ennenkuin päättää, minne päin mennä siinä ihmeitten kaupungissa, joka nyt on läpikäytävä ja katsottava ja johon tornin alta lähtee teitä ja katuja joka haaralle. Luonnollisin tie uutismiehelle on kuitenkin suoraan eteenpäin n.k. konesalin suurta kupukattoa kohti. Tie tänne samoin kuin kaikkialle muuallekin on leveä esplanadi, joka kahden puolen asetetuista veistokuvista muodostuu kuin temppelin pylväistöksi. Esplanadin keskelle, pienen lammikon pinnalle, on kohotettu mahdottoman suuri veistosryhmä. Siinä on venhe, jonka päällä istuu enkeli nostaen soihtua ilmaan, ja hänen jalkainsa juuressa puhaltavat toiset enkelit pasunaan. Näiden veistoksien välisessä käytävässä liikkuu loppumaton ihmistulva. Toisia kävelee, toisia istuu pienillä tuoleilla omia eväitään syöden, sillä pariisilaiset ovat tarkkoja rahalle ja tulevat tänne omine ruokineen niinkuin maalle.
Konesalin suuri kupu on ihmeellisimpiä teoksia, mitä milloinkaan lie nähty. Sen ylimmäisellä huipulla seisoo sielläkin enkeli, rauhan palmu toisessa kädessä ja toisessa laakeriseppele. Jalka on vapaana ilmassa, samalla kuin toisen varpaat keveästi koskettavat maapalloa. Sitä katsellessa tulee hiljaa huokaisseeksi rinnastaan sen toivomuksen, että jospa tuo kaikki, mikä täällä sotaisten himojen keskipisteessä on kokoontunut rauhalliseen kilvoitteluun, vaikuttaisi »ikuisen rauhan» ylläpitämiseksi. Varmaa onkin, että Pariisin näyttely tätä tunnetta on äärettömästi kehittänyt.
Melkein pyhä hartaus valtaa mielen, kun suuresta ovesta Teollisuuden ja Kansan kuvapatsaiden välitse astuu sen kupukaton sisään, minkä ulkopuolella äsken seisoimme.
Koko tuo suuri pallonpuolisko lienee lasista tehty, koskapa sen läpi päivä kuultaa. Ulkopuolellaan hohtaa se ruskean pohjan päälle pantua kultaa ja hopeaa, siihen on istutettu monivärisiä kilpiä, ja kaaret ja pylväät päättyvät taitteissaan ja yhtymäpaikoissaan vartalo- ja rintakuviin, joiden merkitystä ei kuitenkaan voi oitis käsittää, eikä ole aikaa tarkempaan tutkimukseen, niin hauskaa kuin se voisikin olla. Sisäpuolella tulee lukemattomilla lasimaalauksilla koristetun katon läpi himmeä valo alas niinkuin katolisen kirkon kuoriin.
Niin ollen ei sen suuruus masenna, kuten äsken Eiffeltorni. Se nostaa mieltä, samalla soinnuttaen sitä hiukan surulliseksi. Ero näiden kahden tunteen välillä on ehkä sama kuin niiden, jotka syntyivät itämaalaisen mielessä, hänen polvistuessaan hirviö-epäjumalansa edessä, ja kreikkalaisen rinnassa, kun hän koetti saada taivaalliset ihanteensa sopusointuun kehittyneen kauneudenaistinsa kanssa ja loi siitä itselleen uskonnon. Paitsi Eiffeltornin ensi vaikutusta jääkin näyttelyä kokonaisuudessaan, samoin kuin erityisosiakin katsellessa mieleen juuri tuo jälkimmäinen tunne. Paras muisto, minkä siitä vie kotiinsa, on täydellinen taiteellinen nautinnon tuottama sopusointu, joka syntyy yksin koneitakin katsellessa.
Ei hennoisi lähteä kupolin alta. Tekisi mieli istua siihen pitkäksi aikaa. Mutta väen hälinä häiritsee ja aikaa on vähän. Omituisena vastakohtana sattuu sitäpaitsi silmään pitkän huonerivin perältä, jonka katto laskee alas sinistä valoa, suuri pyörivä huimaratas, joka osoittaa tien suoraan konesaliin ja antaa jo pienen aavistuksen sen elämästä.
Monen kiusauksen kautta on kuitenkin sinne kulettava. Niin pian kuin otat askeleenkaan eteenpäin, tulet uusien ja yhä uusien nähtävien kohdalle. Jo itse siinä käytävässä, joka vie suoraan konesaliin, on näyttelyesineitä toinen toistaan komeampia ja omituisempia. Ja vähän väliä haaraantuu siitä kahden puolen yhtä korkeita ja vielä pitempiä käytäviä, joiden päähän silmä tuskin tahtoo kantaa. Kaikki nämä eri käytävät ovat täynnä teollisuuden tuotteita, jommoisia ei missään ole tähän saakka nähty. Hienointa, komeinta, ylellisintä ja hyödyllisintä, mitä maailma näihin aikoihin asti on saanut toimeen, on täällä eteeni asetettu. Pienin paviljonki, kaukaisin nurkka olisi ikuinen ihme ei ainoastaan siellä kotona Kuopiossa, mutta myöskin niin suuressa ja omasta mielestään mahtavassa paikassa kuin Helsinki.
Meni puoli päivää näiden kautta kulkiessa eikä kuitenkaan tullut nähdyksi niistä pientä murtomaakaan. Luettelen tässä ainoastaan muutamia, jotka tarttuivat mieleeni hiljalleen vaeltaessani salista saliin, käytävästä käytävään, holvin alta holvin alle.
Alkupäässä sinistä suurta holvia on useita paviljonkeja, jotka ovat omistetut hienointa ylellisyyttä palveleville huonekaluille. Silkkiä ja samettia kaikkialla! Tuossa on muuankin makuuhuone, sisustettu mitä valkeimmalla, puhtaimmalla silkillä. Nurkassa seisoo lavea makuusija, alusta ja tyynyt silkistä. Silkistä ovat pienet tuolit ja sohvat. Ahnain silmin ahmivat sen neitseellistä, mutta samalla hiukan hekumallista tuoksua pienet suloiset pariisittaret, huulet puoleksi auki ihmetyksestä. Mikä viehätys hänelle laskeutua tuolle vuoteelle väljässä yöpuvussa, mikä viehätys, maata siinä pitkälle seuraavan päivän sisään ja aamulla nousta verkalleen ylös, istuutua ensimmäiselle sohvalle, kutsua sisään suklaatilaitteet, nauttia virvoittavaa juomaa, pieni, silkkiseen tohveliin huolettomasti pistetty jalka lepäämässä silkkisellä jakkaralla, ja odottaa omansa tuloa tai—muistella hänen menoaan.
Samanlaisia huoneita, valmiiksi sisustettuja, suurempia ja pienempiä, on varakkaiden vara valita niin monta kuin mieli tekee ja mikä mitäkin parhaiten miellyttää.
Kun nuo jättää, sattuu muutamakseen eteen rautakalujen holvi. Olen nähnyt taiteilijainkin, ihmetyksen huudahdus huulilla, seisahtuvan tämän holvin ovikoristuksen eteen. Koristus on suorastaan puhtain taideteos omaa laatuaan. Koko seinä, ovi ja pihtipielet ovat tehdyt pelkistä rautaisista työ- ja tarvekaluista. Siinä on patoja, veitsiä, lapioita, ratakiskoja, eri koneitten osia, silintereitä, akseleita y.m. y.m. Kaikki mitä maukkaimmissa asennoissa ja liitoksissa.
Tällä tavalla tehdyn portin alitse kun astuu, niin kulkee viileässä ilmassa, keskellä rautaista maisemaa. Siinä viihtyy kaikki kiihoitus, katoo kaikki ylellisyys. Joka puolella on vain hyöty ja käytännöllisyys vallalla. Rauta-, kupari-, sinkki-, vaski-, y.m. valimot ja tehtaat ovat asettaneet tänne näytteitä kaikista kaluista, mitä suinkin saattaa näistä metalleista syntyä. Saadakseen tavaransa oikein esille ja näkymään ovat kaikki koettaneet keksiä omituisia muotoja näytteille asettamilleen esineille. Niin on esim. muuan rautalankaverkkoa valmistava tehdas käärinyt sen paksummiksi ja hienommiksi pilareiksi, joista on sitten muodostettu iso, korkea portti. Toinen on tehnyt pronssista kokonaisen pienen huoneen korkuisen kirkon, jossa huiput, katot, tornit, kaikki ovat samasta aineesta.
Nämä jättää; sattuu kellonäyttelyyn; joutuu porsliini- ja mosaikkitavarain osastoon; siitä kultateoksien ja hohtokivien lasisten kaappien ääreen; huikaisee niissä silmänsä kalleuksilla, harhailee vaatetavarain ohitse, joita ei tule juuri katsoneeksikaan, joutuu sota-aseiden osastoon, jossa on uusimpia murha-aseita, kanuunia, kiväärejä; näkee kokonaisen pieleksen talkkoja ja haravia; sattuu kadun päähän, missä on pitkät rivit vaunuja, kärryjä, rekiä, polkupyöriä; seisahtuu sen päässä olevaan metsästys- ja kalastuskapineiden osastoon, jossa näkee ketun kaulastaan raudassa kiinni ja haukan kynsistään, jossa tapaa meikäläisen rysän ja merran kummallisimpien onkima- ja muiden pyydyskoneitten vieressä j.n.e.—kunnes väsyneenä kiertokulkuun löytää itsensä aivan konesalin suuren oviholvin suulta ja näkee siellä taas hurisemassa äskeisen huimarattaan, mutta nyt likempänä, suurempana ja vielä huimaavampana.
Ennenkuin sinne pääsee sisään, täytyy taas seisahtua uuden kupolin alle, joka muodostaa ikäänkuin eteisen konesaliin. Kuinka se kohoo keveästi ja samalla voimakkaasti sekin ylös korkeuteen! Sen sisustassa on maalauksia, jotka kuvaavat Ranskan kauppaa, taidetta ja tiedettä. Sen arkkitehdin työstä, joka on tämän kupolin valmistanut, on sanottu, että hän on voinut siinä saada näkyviin siirtymän ensimmäisen kupolin taiteellisesta koristusta vasta siihen ylevään paljouteen, joka on ominainen kohta alkavalle konesalille.
Keskellä kupolia on mahdottoman suuri ja raskas veistos lyijystä ja raudasta. Neljä tulista jättiläishevosta, suut auki ja sieraimet leveinä, syöksyy siinä täyttä laukkaa eteenpäin kiskoen perässään mutaan uponnutta muinaisaikaista vaunua, jossa nainen istuu, viitta hulmuten menon vauhtia. Koko tuo mahtava valuteos on väriltään musta ja vaikuttaa valtavasti ohikulkevaan. Sen paino kuuluu olevan—40,000 kiloa. Sen edessä seisoo toinen rauhallisempi veistos, enkeli musertaen keihäällään käärmeen pään. Jos tässä kuvassa on se merkitys, että maata mateleva pimeys on voitettu siinä salissa, jonka edessä kuvat seisovat, niin täytyy sen aatetta sanoa onnistuneeksi.
Konesalissa.
Pariisi, 18 p:nä syysk.
Tuskin lienee milloinkaan maailmassa tarjoutunut nähtäväksi sellaista näköalaa kuin se, mikä nyt on tuossa silmäin alla, seisoessamme konesalin lehterillä. Edessä on konemaisema, täydellinen maisema taivaineen, valaistuksineen, perspektiivineen.
Jos Eiffeltorni on tämän näyttelyn ihmeistä ensimmäinen, niin on konesali toinen. Edellisessä on ihmisnero ponnistautunut korkeammalle kuin milloinkaan ennen, jälkimmäisessä laveammalle kuin koskaan. Ei milloinkaan ennen maailmassa ole niin isoa alaa ollut saman katon alla. Sen pituus on 240 metriä ja leveys 115 ja jos lehterit otetaan mukaan, nousee pinta-ala 80,400 neliömetriin. Kun se kenttä, johon näyttely on sijoitettu, on ennen ollut sotaväen harjoituskenttänä, niin on tultu sen johdosta laskeneeksi, että 30,000 miehen suuruinen armeija voisi mukavasti leiriytyä konesalin katon alle ja että vielä sittenkin olisi sijaa 12 à 15,000 hevoselle, joiden ratsumiehille vielä olisi makuusijat lehterillä. Ei korkeuskaan ole aivan mantereen varassa. Kuopion kirkontorni sopisi hyvästi sen alla suorana seisomaan.
Eivät ole suinkaan vähäiset ne hirretkään, joiden varassa tällaisen tuvan katto lepää. Katto on sinertävästä lasista, samoin kuin seinätkin suurimmaksi osaksi. Sitä kannattamassa on suunnattoman suuret rautaiset kaaret, jotka yhtyvät katon taitteessa. Niiden suuruus lienee likimäärin käsitettävissä, kun tietää, että kukin näistä kaarista painaa 200,000 kiloa. Tämmöinen kaari, joka on vain yksi ainoa pieni nivel koko rakennuksessa, on jo itsessään ihmeteos. Ja sitä tuskin huomaakaan, huomiota kun on vetämässä se, mikä on jalkain alla tuolla alhaalla lattialla.
Täydellinen hämmennys on ainoa, mistä pitkään aikaan pääsee selville. Lähempänä tosin on tulisessa vauhdissa kirmaisevia pyöriä, edestakaisin survovia silintereitä, ylös nousevia ja alas laskevia pistonkeja. Etäämpää ei näe muuta kuin täydellisen sekasorron kiiltävää terästä ja välkkyvää vaskea. Maiseman puut katoavat, ja sieltä kaukaa siintää maiseman metsä, jonka yksityiskohtia pitäisi kiikarilla katsella.
Vasta pitkän ajan kuluttua tottuu silmä sen verran, että voi vakaantua katselemaan jotakin erityistä kohtaa ja ruveta arvailemaan, mitä mahtanee tuo olla ja mitä tuo. Silloin saa ensiksi selville, että koko tuo suunnaton suorakulmainen ala on jaettu satoihin pienempiin neliöihin ja suorakulmioihin, joita erottavat toisistaan kadut, täynnä hyöriviä katsojia, jotka tänne ylös lehterille näkyvät aivan pienennetyssä muodossa. Toisistaan erotetut alat sisältävät sitten itsekukin erilaisia laitoksia höyryjä sahavoimalla käyvän teollisuuden alalta.
Ehdottomasti seisahtuu silmä ensiksi tuohon jättiläis-huimarattaaseen, joka kiinnitti huomiota jo tultaessa. Se liikkuu majesteetillisella mahtavuudellaan. Tuntuu siltä kuin olisi edessä joku ruhtinaallinen henkilö, ja mieleen tulee ajatus, etteiköhän pitäisi ottaa lakkia päästään sen edessä. Ja rattaasta ei näy kuitenkaan yht'aikaa muuta kuin puolisko, sillä samalla kuin toinen puoli sen kehää niin sanoakseni pilviä hipoo, samalla painuu toinen puoli yhtä syvälle sillan alle. Tuhannet lienevät ne hevosvoimat, jotka ojentavat ja koukistavat sitä miehen reiden paksuista käsivartta, joka tätä pyörää vääntää. Kone on n.k. ilman pumppuamiskone, joka suurista kivihiilikaivoksista imee pilaantuneen kehnon ilman pois ja puhaltaa sijaan uutta ja puhdasta, elähyttämään syvällä maan alla työskenteleviä työmiesparkoja.
Tämä tämmöinen kone, tämä tämmöinen ratas ei ole kuitenkaan muuta kuin yksi monen samanlaisen joukossa. Sillä on veljiä ja vertaisia joka haaralla suuressa salissa, mihin vain katsoo. Sillä kaikki, mikä täällä on koneita, on luonnollisessa koossa, ne eivät ole kuvia, vaan ne ovat täällä itse todellisuudessa. Täällä on kokonaisia tehtaita täydessä käynnissä. Täällä näytetään kädestä pitäen, miten paperia valmistetaan, miten saadaan sähköä, mitenkä painetaan sanomalehti, kuinka kutomakoneet käyvät, millä tavalla uudenaikaisimmittain on tiiliä lyötävä j.n.e.
Täällä on pitkät rivit vetureja aina vanhimmista kaikkein uusimpiin, rautatievaunuja niin komeita ja mukavia kuin palatsit. Ainoastaan laivat on täytynyt tuoda pienennetyssä koossa näytteille. Mutta niistäkin on kuvat ja suuret mallit, joista voi nähdä, millainen ukko se on, joka esim. kuljettaa väkeä Atlantin yli Amerikkaan.
Kaikki koneet ovat uusinta keksintöä, vereksintä valmistusta. Ja kun sen muistaa, niin voi todellakin käsittää, mikä ääretön hyöty mahtaa tästä näyttelystä olla asiantunteville, ammattimiehille. Kukin voi löytää täällä parhaat hänen alalleen soveltuvat teokset ja saada tietoonsa, mistä sellaisia voi ostaa.
Kiiluvin silmin ja käsiään hykertäen kuulinkin erään insinöörin kaukaa Bakusta kertovan muutamasta uudenlaisesta tiilenvalmistuskoneesta, jonka hankkimisesta ja käytäntöön ottamisesta hän toivoi itselleen mainiota voittoa. Hän osti koneen, joka oli ranskalaista tekoa, ja koneen valmistaja sai sen kelvollisuuden todisteeksi kiinnittää koneensa otsaan lipun, josta ohikulkeva voi lukea, että hän on sen myynyt, myynyt jo kolmannen kerran. Hupaisuuden vuoksi mainittakoon, että sellainen moukka koneitten käyttämisen alalla kuin tämän kirjoittaja, löysi hänkin kulkiessaan ensi kävelyllään näyttelyn läpi kaksi konetta, joista hänelle voi olla hyötyä. Toinen oli sellainen, jolla kirjoitusta voi ottaa kaksikymmentä jäljennöstä tarvitsematta minkäänlaisia puristimia ja suuria kopiokirjoja, toinen pienoinen sukkela kapine, jonka avulla saa tehdyksi—paperosseja. Mitä sitten muut mekanikot!
Totisesti tutkivien ammattimiesten seassa, jotka päästetään sisäpuolelle aitauksia, missä he ymmärtävin silmin näyttävät katselevan koneitten käyttämistä ja tarkkaavin korvin kuuntelevan heille mieluisasti annettavia selityksiä, vaeltaa kuitenkin moninkertaisesti suurempi joukko huvikseen kuljeskelevaa yleisöä. Ne ne oikeastaan jättävät näyttelyyn suurimmat rahat ja niitä varten pitää joka paikassa olla sellaista, joka heitä huvittaa. Pariisilaiset ovat mestareja siinä taidossa, he osaavat laittaa kaikki niin, ettei se käy ikäväksi. Ne äärettömät summat, joita on pantu Eiffeltorniin, taideteoksiin, koristuksiin ja kaikkiin muihin mukavuuksiin, osoittavat sitä. Ja samaa osoittaa sekin, kun kutomakoneella kudotaan Eiffeltornin kuvia nenäliinoihin, kun jäätelöä valmistava kone tekee jääkylmiä konvehteja ja jakaa näitä muutamista penneistä, kun puhalluskoneesta muuan torvi on asetettu niin, että ilmavirta ohi kulkevalta puhaltaa lakin päästä kaikkien suureksi huviksi, kun telefoonista saadaan milloin kuulla laulua milloin soittoa j.n.e.
Erityistä huomiota näkyvät konesalissa herättävän sähkölaitokset. Ne ovat melkein kaikki Edisonin osastossa, jolle on täytynyt myöntää 675 neliömetrin pinta-ala. Oikein se onkin, sillä ilman hänen sähkövaloansa ei Pariisin maailmannäyttely olisi se, mikä se on. Suuret salit, kupukatot ja holvit olisivat jääneet pimeiksi, jos ei niihin olisi saatu sähkölamppuja asettaa. Suurin osa sen nykyistä loistoa ja komeutta olisi kokonaan puuttunut ja samalla myös menestys jäänyt tulematta. Ihan oikeutetulta tuntuu sentähden se kunnioitus, mikä Edisonille on osoitettu, kun hänen rintakuvansa on asetettu kuin kuninkaan kuvapatsas keskelle konesalia. Se seisoo monen sylen levyisellä ja korkuisella alustalla, joka melkein kokonaan muodostuu sähkövalosta. On näet sähkölamppuja asetettu ihan toisiinsa kiinni, niin että ne vähän etäämpää katsoen sulautuvat yhdeksi ainoaksi valomöhkäleeksi. Ne palavat päivälläkin eikä niiden kirkkaus näy isosti himmenevän auringon valossakaan.
* * * * *
Sähkön suurenmoinen käytäntö sattui muuten mitä voimakkaimmalla ja vaikuttavimmalla tavalla esiintymään edessäni juuri sinä iltana, jona katselin konesalia ja sen tässä koskettamiani ihmeitä. Olin vaeltaessani käytäviä pitkin joutunut ulos muutamasta sivuovesta. Ollen hiukan eksyksissä etsin Eiffeltornia, joka näkyy joka paikkaan, on läsnä kaikkialla ja on ihmeteltävän hyvänä oppaana oudolle. Se on kuin majakka merenkulkijoille, siitä saa aina varman pisteen ja voi määrätä matkansa suunnan kartalla, jota ilman ei tule toimeen näyttelyn satoja salmia soutaessaan. Hetken aikaa kulettuani näin muutaman itämaalaisen temppelin ja länsi-intialaisen palviljongin välisestä solasta näyn, joka ei helposti mielestä murene. Eiffeltorni oli edessäni sähkövaloisessa iltapuvussaan. Nuo sen suuret jalkakaaret olivat kaikki sähkölampuilla reunustetut. Ensimmäisen kerroksen räystäät olivat samalla tavalla reunustetut ja niitä täynnä oli ylimmäinen huippukin. Ulkoreunat kun sillä tavalla olivat rajoitetut ja noilla valopisteillä merkityt ja kun ei näkynyt itse tornia pimeyden sisästä ollenkaan, niin muodostui tuossa ikäänkuin uusi Eiffeltorni—paljasta sähkövaloa.
Olisi luullut, että jo tässä olisi ollut ilotulitusta siksi kerrakseen. Mutta kun tulin ulos syrjäisestä paikastani, näin, että taaskaan Eiffeltorni ei ollut muuta kuin osa näyttelyn kokonaisuudesta. Ihanana ja avarana oli edessäni—koko kenttä sähkötulen nukuttamana. Perällä paloi konesalin kupoli tulipallona. Sen räystäät olivat sirotellut tulia täyteen. Pieninkin reunus ja hienoinkin huippu hehkui. Katonharjalla olevan kuvapatsaan soihtu loimotti nyt kuin suuri kokko ja ihan tuossa jalkojen juuressa hehkui nurmikenttä, jota ympäröi heinikon sisästä kimmeltävä lamppurivi.
Ihan Eiffeltornin ylimmäiseltä huipulta tunkee paksu kuutamoinen valovirta tänne alas. Se on ojennettuna keskellä kenttää olevaa enkeliryhmää kohti, jonka se valaisee kokonaan.
Mutta yht'äkkiä, kenenkään aavistamatta, puhaltaa lammikon keskeltä vesisuihku ilmaan. Ja samassa alkaa vuotaa vettä kuvapatsaiden suista ja sieramista. Se on ensin vaalean kirkasta. Vaan samassa muuttuu se punaiseksi, kaikki samalla aikaa. Sitten siniseksi, keltaiseksi, viheriäksi. Ja tuota ihmeellistä värien vaihtelua kestää pitkän aikaa. Hämmästyneenä katsoo sitä melkein henkeä vetämättä, suuri ihmisjoukko ympärillä on ihan vaiti. Mutta kun vesipatsaiden karkelo on lakannut, räjähtävät ranskalaiset käsiään taputtamaan ja huutavat: »hyvä, hyvä!»
Tätä tällaista huvitusta, tällaista joulu-iloa on täällä joka ilta.
Päiväntasaajan maissa.
Pariisi, 25 p:nä syysk.
Harhailtuaan vähän aikaa ikäänkuin määrätönnä kautta näyttelyn lukemattomien käytävien, huomaa kuitenkin vähitellen, tarkastaessaan syitä matkansa suuntaan, että askeleita sentään on puoleksi salaisesti johtamassa jonkinlainen tarkoitus. On jotakin erikoista, jota hakee ja joka määrää sen, mihin menee.
Se, mikä ainakin minua täällä eniten viehättää ja eniten huvittaa, on nähdä niitä omituisuuksia, jotka esiintyvät kaikista maailman ääristä tänne saapuneiden eri kansojen osastoissa. Ja siihen tarjoo näyttely erinomaisen tilaisuuden. Täällä yleismaailmallisuuden keskipisteessä on eri kansallisuuksille annettu niin näkyvä sija, että se kohta pistää silmään. Kansallisuudet viettävät täällä täydellistä voittojuhlaansa. Kaikki se, mikä kullakin maalla ja kansalla on omintakeista, alkuperäistä, olkoon se kuinka pientä tahansa, se sattuu heti silmään, se huomataan ja sitä haetaan hakemalla. Näyttää melkein siltä kuin eurooppalainen ja etupäässä ranskalainen sivistys tuntisi hämärän tarpeen imeä itseensä jotakin uutta ja tuoresta. Ihmisillä on ensinnäkin halu saada nähdä ja tutkia, miten muualla eletään, mitä muiden kansojen kesken katsotaan erinomaiseksi ja kauniiksi, ja sitten sulattaa näkemiänsä eri muotoja itseensä. Selvä käsitys tuosta tarpeesta on aivan silminnähtävästi ollut johtavana aatteena näyttelyä koottaessa ja järjestettäessä ja se se on, joka vähitellen ikäänkuin itsestään siirtyy katselijaankin.
Sen osoittavat parhaiten nuo tiheät ryhmät tungeskelevaa yleisöä, joita tapaa vieraiden, ranskalaisille tähän saakka tuntemattomien kansain näyttelyosastoissa. Todistuksena samasta taipumuksesta on vielä sekin, että kuta elävämmin ja kuta vaikuttavammin jokin kansa on saanut kuvan oloistaan esiintymään, sitä suurempaa huomiota se herättää. Ei tarvitse tullakseen siitä vakuutetuksi muuta kuin pistäytyä esim. tuolle n.k. Kairon kadulle, jossa näkee pienen palasen itämaista elämää. Täällä on aina katsojia, aina uteliaita. Mutta parhaiten huomaa kaiken tämän todeksi, kun poistuu varsinaisesta näyttelystä Marskentältä ja menee tuohon n.k. Invaliidipuistoon, jonne useat etelä- ja itämaiset kansat Aasiasta ja Afrikasta ovat kokoontuneet näyttämään länsimaalaisille, millä lailla heillä eletään ja ollaan.
Tämä osa näyttelyä on aina väkeä täynnä. Tänne tulevat lyhyen kävelyn jälkeen suuressa näyttelyssä kaikki, tehdäkseen muutamassa tunnissa kävelyn mitä omituisimmissa seuduissa, läpi outojen vieraisiin kaavoihin tehtyjen rakennusten ja ohitse ihmisten, joita eivät ole tätä ennen nähneet muualla kuin kuvakirjoissa. He näkevät algerialaisia ja tunisilaisia palatseja, kulkevat jaavalaisissa kylissä, saavat oleskella Madagaskarin saarelaisten ja Senegalin neekerien seurassa, ostaa tavaroita arabialaisilta, käydä annamilaisten teatterissa, katsella omituista jaavalaista tanssia j.n.e. Suuren näyttelyn paviljongeissa näkee vain kuolleen kuvan itsekunkin maan esineistä ja tuotteista, täällä tapaa elämää, kohtaa itseään maan asukkaita.
* * * * *
Tuolla soittaa muuan alkuperäinen algerialainen sotilassoittokunta. Sävel on intohimoinen, tahti tulinen. Ohitse kulkee kaunis solakka arabialainen, lieneekö beduini vai mikä. Hän on pitkä varreltaan, puettuna leveään vaaleaan viittaan, joka heilahtelee hänen hartioillaan kuin parhaan ruhtinaan, huolettomasti ja rennosti. Päässä on hänellä turbaani, kääräisty taiteellisiin poimuihin, joiden aukosta näkyy soikeat kauniit kasvot ja rohkeasti koukistunut nenä. Hän liikkuu vapaasti, on hyvällä tuulella. Hänen toverinsa virkkavat hänelle jotakin. Hän hypähtää, lyö näppiä yhteen ja pyörähtää tanssimaan. Siinä on voimaa ja notkeutta ja jäsenten ja liikkeiden sopusointua. Laajan viitan alta taipuu välistä rajummissa käänteissä solakka, jäntevä ruumis. Toverilla on miekka kupeellaan. Tanssija tempaa sen käteensä, ja säilän välähdys säikäyttää ympärillä seisovia hiukan peräytymään. Toveri ei malta hänkään enää, hänkin innostuu toisen innosta, ja koht'ikään tanssii siinä kaksi komeata miestä hurjaa miekkatanssia, joka ei lakkaa ennenkuin soitto taukoo.
Käännyt taaksesi ja säpsähdät. Luulet olevasi pakanain maassa, ihmissyöjäin keskessä. Ympärilläsi seisoo joukko mustia jättiläisiä jostakin Afrikan kuumimmista maista. Mimmoiset suonet pullistuvat heidän käsivarsissaan, kuinka kiiltää tuo valkoinen hammasrivi paksujen huulien alta, kuinka kauniisti pyörähtää silmän valkuainen pikimustien luomien alta! Sanon kauniisti, enkä ainoastaan silmistä, vaan koko miehestä. Mitä voimaa, mitä karakteeria! Nuo pienet, sirot ranskalaiset, kuinka vähäpätöisiltä ja elottomilta he näyttävät! He eivät vaikuta kuin ryhmittäin, suuren lukunsa turvin yhden ainoan tuollaisen erämaassa kasvaneen luonnonlapsen rinnalla.
Ihan toista lajia ovat jaavalaiset. He ovat pieniä kasvultaan ja ulkomuodoltaan rumia, jos meikäläisen kauneudenaistin annetaan tuomita. Silmät ovat vinossa, poskiluut ulottuvat pitkälle, hampaansa he mustaavat ja kasvojen väri on ruskean harmaa. Heitä on näyttelyyn saapunut kokonainen kyläkunta, ainakin puolisataa henkeä. Ne asuvat täällä kuin kotonaan huoneissa, jotka ovat rakennetut bambuputkista, Niissä tekevät he töitään: ompelevat, kutovat, takovat ja keittävät ruokansa. Luulisi olevansa kaukana täältä, jos ei aidan takaa yhtämittaa kuulisi veturin vihellystä. Keskellä kylää on teatteri, heidän oma kansallinen näyttämönsä. Siinä tanssitaan. Tanssi on kuitenkin jotakin aivan erikoista meille. Näyttämön perällä istuu neljä naista, jotka kuuluvat olevan erään jaavalaisen ruhtinaan haaremista. He ovat vaatetetut monivärisiksi ja koristetut kaikenlaisilla kalleuksilla. Kullakin on soikea liina vyötäisiin kiinnitettynä. Kaikki muut paitsi yksi ovat maalatut viheriän keltaisiksi jonkinlaisella safranivärillä, joka lemuaa kauas. Kun alkaa kuulua näyttämön kupeille ja taakse asetetun soittokunnan soittoa, heittävät tanssijattaret paperossin suustaan ja alkavat liikkua ja liukua näyttämöä pitkin. Hyppimistä ja äkkiarvaamattomia liikkeitä tässä tanssissa ei tapaa. Kaikki on hiipivän kissanpojan plastiikkaa. Ruumis, jossa ei näytä olevan luuta ollenkaan, ainoastaan lihaksia ja niveliä, mutkailee sinne tänne niinkuin käärme; kädet tekevät samanlaisia temppuja. Kalvoset ja sormet keveltyvät vähän, mutta ulospäin, ja nostelevat ja hypistelevät esiliinaa. Joka liike käy luontevasti ja luikeasti ja mieleen johtuu ehdottomasti, että nuo ovat maasta, jossa tiikerit, pantterit ja käärmeet opettavat ihmisiä liikkumaan salaperäisesti hiipien kuin hekin. Alussa tuntuu tämä tanssi oudolta, sen tarkoitusta ei ymmärrä, mutta kun on vähän enemmän aikaa istunut ääressä ja nähnyt, kuinka jokainen päänkin liike, jokainen sormen pään nousu tai lasku soveltuu soiton eri vaihdoksiin, niin alkaa selvitä, että he siinä omia tunteitaan ilmi tuovat tavalla, joka heidän kansalleen on yhtä käsitettävää kuin meille käsittämätöntä.
Vielä enemmän ymmälle joutuu mennessään annamilaisten teatteriin, jossa sekä tanssitaan että näytellään. Teatterissa ovat istuimet ja näyttämö samanlaiset kuin meillä, se ero vain, ettei laitoksia koskaan vaihdeta. Ja siitä alkaakin jo ero meidän ja heidän välillä. Meillä ensiksikin koettaa musiikki vaikuttaa soinnullaan, heillä on orkesteri, joka etsii kuta kauheimpia ääniä. Luulisi kuulevansa meikäläisten soittokoneiden virittämistä. Laulu ja puhe on samanlaista. Näyttelijät rääkyvät, ulvovat ja kiljuvat. Oikein liikuttaakseen yleisöä, tahtoessaan saada kuulijansa oikein traagilliseen mielentilaan, parkaisee annamilainen näyttelijä niinkuin metsän pahaäänisin peto. Kaikilla kansoilla sanotaan laulun ja puheen kehittyneen luonnossa kuultujen äänien mukaan, joita kukin on käsittänyt ja ruvennut matkimaan oman korvansa mukaan. Meidän esi-isämme ovat näihin verrattuina ottaneet satakielen sävelet tunteittensa ilmituomisen esikuviksi ja luoneet niistä sointuja itselleen. Näitten esivanhempain korva on ehkä ollut rakennettu siten, että siihen on tarttunut suden ulvonta, tiikerin kiljunta ja korpin raakuminen. Ja onhan heillä oikeus pitää kauniina sitä niinkuin mekin pidämme omaamme, kehittää sitä, luoda siitä taide itselleen.
Konesalin vastakohta.
Pariisi, 10 p:nä lokak.
Kun päivän käveltyään näyttelyssä illalla palaa kotiin ja alkaa muistella, mitä on nähnyt, ei tavallisesti johdu mieleen mitään. Silmänsä pohjasta ei saa ainoatakaan kuvaa esille pitkään aikaan. On nähnyt liian paljon. Niin on minulle käynyt tänäänkin. Tehtyäni matkustuksen läpi näyttelyn tuntuu siltä kuin en olisi siellä ollutkaan. Ainoastaan muutaman asian olen tällä kertaa saanut sen verran huomiolle pannuksi, että voin siitä jotakin kertoa.
Aivan omituisen viehätyksen tuntee, kun palatessaan näyttelykentältä Trocadero-palatsin puoleisia portteja kohti sattuu poikkeamaan vasempaan käteen ja joutuu puiston sisässä olevan rakennuksen ääreen, joka on kokonaan kuorimattomasta puusta. Se on isonlainen, kovin soman ja hauskan näköinen kaksikerroksinen rakennus, tehty sillä tavalla, että kukin näytteille pantu puulaji on samalla yhtenä hirtenä rakennuksen seinässä. Kun hirret seisovat pystyssä ja nousevat suoraan maasta, niin näyttää siltä kuin seinät olisivat kasvaneet siihen semmoisinaan. Seinästä ulkonee ikkunain ja ovien kohdalla pieniä parvekkeita, joista muuan on valkeatuohisesta koivustakin. Suurimmat kattoa kannattavat nurkkahirret ovat satavuotisista vanhoista »hongista», jotka ovat niin paksuja, ettei kaksikaan miestä kunnolle ylettäisi sylellään ympäri.
Katsellessaan ulompaa tuota taloa, jota varmaankin oli ollut taiteilija tekemässä, tuli mieleeni, että tuohan on ihan kuin Tapion temppeli, täydellinen Metsola. Ja tätä vertailua vahvisti karhun kuva, joka seisoi ovenpielessä.
Sisään astuessaan tuntee hyvänhajuisten puiden kaarnan lemuavan vielä heikosti ja pihkan hajun ja ruusupuun tuoksun sekautuvan toisiinsa. Sali, joka on puupilaristolla reunustettu, sisältää suuren joukon puuteollisuuden alalle kuuluvia työkaluja ja teoksia. Ensimmäinen ja tärkein työkalu, saha, on asetettu keskelle lattiaa. Siinä on pienen höyrykoneen avulla käypä raami, joka puree hampaansa ahnaasti puun sisään ja raapii esiin tuon niin tutulta tuntuvan sahajauhon. Seinillä, pöydillä, kaapeissa y.m. on sitten kirvestä, puukkoa, näveriä ja kaikenlaista mitä hienointa teräkalua, ja niiden ympärillä näytteitä erilaisista kapineista, joita heidän avullaan on saatu syntymään raa'asta halosta. Siinä on sanalla sanoen edessä palanen puuteollisuuden historiaa. Konesalissa oli kovan raudan valta ylimmillään ja siellä tunsi olevansa maailman kihisevimmässä keskipisteessä, tehtaitten tehtaassa. Täällä hallitsee pehmoinen puu, jonka aikakausi on aikoja sitten mennyt. Mutta kun edellisessä hermot kärsivät ja kiihoittuvat, niin täällä ne lauhtuvat ja mieliala muuttuu pehmoiseksi kuin metsässä.
Istun juurista tehdylle tuolille, joka on sattumalta tyhjänä. Edessä on keinotekoinen kallio, jonka sammaltunutta kuvetta pitkin putoilee alaspäin pienoinen lirisevä puro. Sen yli näkyy panoraaman muotoon tehty metsäinen vuorimaisema. Näyttää aivan siltä, kuin tuolta puiden lomitse avautuisi eteen oikeat Alpit, lumisine huippuineen, jyrkkäyksineen, laaksoineen ja laaksokylineen. Ympäristö, jossa on, vie kauas pois meluavasta Pariisista valoisille, puhtaille, päiväpaisteisille rinteille. Liekö tekijän tarkoitus ollut saada syntymään tämä tunnelma, en tiedä. Mutta se ainakin minussa syntyi.
Viimeinen käynti näyttelyssä.
Pariisi, 13 p:nä marrask.
Syksyinen surullinen ilma on ollut jo pitemmän aikaa Pariisissakin. Yhden vuoron sataa, toisen vuoron on usvaa ja ainoastaan silloin tällöin kolmannen vuoron pääsee päivä paistamaan. Mutta joskin päivä paistaa, on se niin alakuloisen näköinen kuin siellä kotonakin tähän aikaan. Iltainen taivaanranta, jota luulin ainoastaan Suomessa surulliseksi, on samanlainen täälläkin ja herättää samanlaisia tunteita. Ne mielialat, joita sää synnyttää, sopivat erinomaisen hyvin yhteen nykyisten olojen kanssa. Kesä on mennyt ja näyttely on mennyt myöskin juhlineen, ilotulituksineen ja väentungoksineen. Näyttelyvieraat ovat kaikki kiiruhtaneet koteihinsa ja jättäneet Pariisin puhdistamaan heidän jälkiänsä.
Sen huomaa melkein joka paikassa, mutta etenkin boulevardeilla. Istuessa muutama viikko sitten jonkin kahvilan seinämällä saattoi vielä vähän väliä nähdä outoja kasvoja ja omituisia pukuja. Milloin kulki musta neekeri ja katseli ihmetellen ympärilleen. Milloin asteli arvokas arabialainen väljässä viitassaan ohitse. Kiinalaisen pitkä palmikko vilahti tuon tuostakin väen tungoksessa, ja rotevaa suavisotilasta, joka oli päätään pitempi kaikkea kansaa, tuli seuranneeksi silmillään pitkän aikaa. Mutta nyt niitä ei enää näe kuin ihmeeksi. Joka päivä ovat sanomalehdet kertoneet, että nyt on se ja se etelämainen kansa vaeltanut kotimaahansa, ja kaduilla on taas vain tavalliset pariisilaiset kävelijänsä. Knalleja knallien vieressä, muotipuku toisessaan kiinni, ei yhtään punaista fetsiä tai valkoista turbaania tai kirjavata kauhtanaa.
Mutta itse näyttelyssä on kuitenkin syksyn vaikutus kaikista valtavin. Sattui eilen pilvetön päivä ja teki mieleni käydä kerta vielä katsomassa, miltä näyttäisi sänkipelto elonkorjuun aikana.
Hyvästi sinne nyt pääsi, omnibusvaunuissa olisi ollut tilaa vaikka pitkälleen panna. Ei ollut enää tungosta sisään tullessa. Se rähinä, jonka piletinmyyjät ennen nostivat ympärillä, oli nyt supistunut heikkoon, miltei rukoilevaan ääneen, jolla muuan vilusta värisevä mies tarjosi kaupaksi jälelle jäänyttä pilettivarastoaan. Trocaderon palatsin holveissa oli hujan hajan puulaatikoita. Tie, jonka kupeilla ennen oli kukkasnäyttely, oli nyt vain tavallinen katu. Suihkulähteet olivat kuivuneet. Koskessa, joka viime kerran käydessäni oli vielä ryöpynnyt vaahtopäänä, näkyivät vain limaskaiset kivet. Ja reunainsa yli kuohuneesta lammesta ei ollut jälellä muuta kuin likainen rapakko kaikkein syvimmässä kuopassa.
Jenan sillalla, jossa oli aina ollut sellainen ahdinko, että tuskin pääsi läpi, tuli nyt vastaan vain joitakuita työmiehiä. Siellä täällä kuului näyttelyn valokuvia tarjoilevien pikkukauppiaitten huutoja, joilta ei kukaan enää ostanut. Alhaalla Seinen virrassa näkyi vain tuolta kaukaa tulemassa pikkuinen alus, joita tätä ennen suikkelehti joka sekunti sillan arkkujen alitse. Eiffeltorni oli kyllä yhtä korkea kuin koskaan ennen. Kupolit kiilsivät yhäkin ja kaikki muutkin rakennukset olivat koskematta ainakin näin etäältä katsoen.
Mutta kun nousin tornin ensimmäiselle sillalle, oli se melkein autio. Joitakuita myöhästyneitä muukalaisia, joita hyvin riitti nostamaan ja laskemaan yksi ainoa nostokone, harhaili vielä rautaisten ristikkojen välissä. Muistorahoja vielä myytiin, mutta se tapahtui samalla lailla kuin markkinakopissa kolmantena markkinapäivänä. On vain rippeitä jälellä ja kojun seinät ja hyllyt näkyvät liian selvästi läpi. Ja tuo teki minuun sen vaikutuksen, että koko Eiffeltorni oli tehtävänsä tehnyt samoinkuin markkinakoju ja että se nyt oli tarpeeton ja joutaisi alas revittäväksi. Miljoonia maksanut rakennus, jota oli pyhällä kunnioituksella katseltu, antamassa aihetta tuollaiseen vertailuun! Mutta syyttäköön itseään, omaa hyödyttömyyttään.
Ja kun sitten laskeusin alas ja aloin kävellä ennen kuletuita teitä, niin kävelin kuin talossa, josta asukkaat pakenevat vieden muassaan kaikki, mitä suinkin saavat. Kaduilla revittiin kivitystä ja kaivettiin pois kaasu- ja sähköjohtoja. Ravintoloissa oli pöydät päällekkäin ja tiskit täynnä sylen korkuisia lautaspinoja, useimpain eri osastojen, paviljonkien ja palatsien ovet olivat suljetut. Niihin, joihin vielä pääsi sisään, oli tietä tukkeamassa puulaatikoita. Toisiin pantiin tavaroita, toisia naulattiin kiinni. Siellä täällä avautui vielä pitkien käytävien perältä jokin tuttu näköala, jota ei oltu ehditty hävittää tuntemattomaksi. Konesaliin mentäessä näin vielä paikoillaan ovikoristeet ja itse konesalin mahtava suuruus ei ollut muuttunut, vaikka koneet eivät enää käyneet. Lasinen katto vaikutti vielä yhtä mahtavasti, leväten kaariensa varassa, niinkuin taivaan kupu, jota ei häiritse mikään, mikä sen alla liikkuu.
Omituiselta tuntui kulkea taideosastossa. Sinne sisään astuessa tuotiin ovella vastaan suurta taulua »Kristus Pilatuksen edessä». Se oli kannettaessa sattunut ylösalaisin. Toinen yhtä suuri jotakin sotatapausta kuvaava kangas oli syrjällään, ja kumman näköisesti irvistelivät siinä haavoitetut sotilaat koomillisissa asennoissa. Eteisessä oli vielä veistokuvia. Vaan ne eivät olleet enää paikoillaan, sopivain välimatkain päässä, sopusointuisissa ryhmissä. Ne olivat siirretyt kokoihin antamaan tietä tavarain kuletukselle. Alastomat olennot näyttivät värisevän kylmässä marmorissa. Useat olivat jo kääreissä. Eräs nainen teki epätoivoisen liikkeen päästäkseen irti niinisestä siteestään, johon kädet ja jalat olivat kiedotut. Toiselta oli liikutellessa katkennut kaula ja pää pudonnut jalkojen juureen.
Poikkesin siitä näyttelyn syrjäteille, puistojen sisässä mutkaileville poluille. Nurmi oli tallattua ja siellä täällä oli maassa puusta pudonnut paperilyhty. Suomen paviljongin kellahtava väri veti luokseen. Vaakuna oli vielä oven päällä, mutta ovi oli laudoilla telkitty. Pilariin oli naulattu paperi, jossa koko komeus ilmoitettiin myytäväksi. Se tiesi sitä, ettei ole ostajia vielä ilmaantunut ja että velka on vielä maksamatta.
Astuessani ulos näyttelystä kuului laukaus tornista. Kello oli 4 j.pp. ja näyttely suljettiin. Ei ollut monta syrjäistä ulos astumassa. Enimmäkseen työmiehiä sinisissä puseroissaan. Aurinko valaisi vielä vinosti kattoja ja kuvapatsaita. Mutta se oli surullista syksyn valoa. Muistui mieleeni sänkipelto, josta aumoja vedetään riiheen illan suussa. Tuon vertauksen toivat mieleeni korkeat kuormavaunut, joita lähti konesalin ovelta ja toiset, joita siellä vielä täytettiin.
»Savo», syysk. 28, lokak. 1, 3, 8, 17 ja marrask. 21 p:nä 1889.