XIV.
Hetken päästä ilmaantui tulijain jono saaren luo, jossa vastaanottajat olivat heitä odottamassa, ja ottivat matkamiehiltä heidän ahkionsa niitä pihaan vetääkseen. Kun Panu, joka astui eillimmäisenä, oli saapunut ensimmäisen soihdun pitäjän luo saunan eteen, ojensi tämä hänelle soihtunsa ja virkkoi:
—Terve teille suuret urhot, terve tultua talohon matkan pitkän käytyänne, suorittua suuret kaupat.
Panu otti soihdun hänen kädestään, taittoi kolme oksaa saunan edessä olevasta suuresta kuusesta, joka sanottiin siihen muinaisina aikoina pyhältä vuorelta istutetuksi ja jossa talon kotihaltija asui ja virkkoi:
—Terveytän tienottani, maireutan mannertani, terve maa ja terve manner, terve tervehyttäjälle! Akka manteren alainen, manun eukko, maan emäntä, älä viskele vihoja, älä pura puhkujasi kohti miestä meikäläistä, emon lasta laadullista, ota suojaasi omaasi, hoitohosi, huostahasi, tähän korjahan kotihin, asuntohon armahasen.
Sitten vuolaisi Panu muutamia lastuja hopeisesta rintasoljestaan puun juureen ja jatkoi:
—Tuoss' on tuomiset tulijan, matkamiehen maistiaiset. Suuri kiitos suojastasi, kaunis kaupoista hyvistä. Hyvin hoidit, varsin vaalit, onnen teitä ohjaelit.
Toimituksen tehtyään astui Panu miehineen soihtujen keskitse tupaan. Siellä olivat naiset valmiina vastassa auttaakseen miehiä vaatteiden riisunnassa. Mieliala oli muuttunut juhlalliseksi ja väen käytös arvokkaaksi. Ei kukaan liikahtanut paikaltaan eikä käynyt tulijoita vastaan ennenkuin Panu keskelle lattiaa pysähtyen virkkoi:
—Sanon terveisiä markkinoilta!—jolloin kaikki tuvassa olijat yhteen ääneen vastasivat:
—Terve tervehyttäjälle!
Naiset odottivat vielä kehoitusta Panulta ennenkuin kävivät vaatteita ottamaan.
—Tuoss' on lakkini, sanoi hän ojentaen sen vaimolleen ja lisäsi:—
Autahan Joukoa, poika on vähän matkasta väsynyt.—Ja kääntyen
Ilpottaren puoleen:
—Siin' on kintaani … siinä kauhtanani…
Ilpotar auttoi vaatteet hänen yltään, veti kengät jalasta, ja samalla tavalla päästelivät muut naiset muilta miehiltä heidän tamineensa.
—Onko sauna valmis? kysyi Panu.
—Valmispa vallan … puolilta päivin on seestymässä ollut ja metsän parhailla puilla lämmitetty, ehätti Ilpotar vastaamaan.
—Kuka lähtee kylvettäjäkseni?
—Oiva löyly oman eukon, vielä vierahan parempi, vastasi Ilpotar, ja kaikki remahtivat nauramaan.
—Mitäs emäntä sanoo?
—Minä kylvetän vuorostani Ilpoa! vastasi emäntä pilaan yhtyen.
—Niinpä tule sitten!
Saunaan lähtiessään huomasi Panu tuvan ovella miehen, jolla oli hiha veressä.
—Missä olet hihasi verennyt?
—Reitalaisten kanssa tässä vähän kisailtiin, vastasi Taru arasti, peläten nuhteita, sillä Panu oli aina kieltänyt ilmiriitaa rakentamasta, vaikka oltiinkin vihoin.
Mutta kun tapaus oli kerrottu, virkkoi Panu, ammuttua nuolta katsellen:
—Pidä tallessa nuoli … sitä ehkä vielä tarvitaan.
Ilpotar saattoi Panun soihdun valolla saunaan, ja soihtu pistettiin saunan oven eteen lumihankeen kylventäajaksi. Se oli Panun määräämä taika, joka vaati pitkältä matkalta palanneen tällä tavoin tekemään, ettei räähkä kylpiessä pääsisi uupuneeseen ruumiiseen. Sill'aikaa kun kylpijä oli saunassa, ei kukaan saanut sitä lähestyä, ja parasta oli, että kaikki väki pysyi pirtissä sen aikaa, etteivät vihat, jotka ulkona väijyvät, pääsisi heidän kimppuunsa käymään.
Hienoksi ja hempeäksi oli Ilpotar saunan sisustanut, lattian ja lauteet oljilla peittänyt ja kesällä kerätyitä hajuheinäkimppuja pistellyt seinänrakoihin, kiukaan ympärille. Lempeästi hiveli tuoksuva, hauteleva löyly miehen kontistuneita, jäykkiä jäseniä, kun se Ilpon emännän taitavan käden heittämänä kohoili tasaisesti lämminneestä kiukaasta yhä täyteläisempänä, ensin vastan päältä ja sitten paljaalta kiukaasta. Haudottuaan vastan ja saatuaan tasaisen lämpimän saunaan, nousi Ilpotar itse lauteille ja hauteli, veteli ja ripsui. Sitten kävi hän käsiksi mieheen ja hieroskeli ja paineli pitkästä hiihdon ponnistuksesta kipeytyneitä jäntereitä.
—On siinä pulska mies vielä pulskemman naisen käsissä, puheli Ilpotar Panun äänetönnä loikoessa. Sitä selkää ja noita hartioita, kun ovat kuin visasta … ja entä nämä pohkeet, niin joustavat kuin jousen ponsi … ei ole huonot hyppyset minullakaan, mutta hohtimet pitäisi olla erää saadakseen.
—Älähän sentään niin puristele.
—Äläjämään kenen hieroja saisi, se hänestä mieleen. Käännyhän kyljellesi, niin nivusiasi vetelen. Olla minulla tuommoinen mies omana omituisena … vaan vanha on rähjä; kun kiinni tarttuu, hajoovan käsiinsä luulee.
—Vielähän Ilpo miesten rinnalla hiihtää ja asiansa ajaa.
—Ei aja miesten asioita, sen tietänen paremmin kuin sinä. Etpä vielä ole halannutkaan hierojaasi.
—Vielähän tässä ehdin, jahka jäsenet vertyy.
—Vertymän pitää!—Neuvosta minulle lemmen nosto.
—Ei tehoo taika antajaansa.
—En sitä sinua varten. Kylliin tahtoisin Karin lemmen nostaa. Ei ole näkevinäänkään tyttöä, Annikin lumoissa on. Äsken toi taas lunnaitaan.
—Ei tule niistä kaupoista.
—Jos ei tullekaan, niin ei sillä ole pojan lempi toiseen nostettu.
Neuvohan nyt hyvä taika.
—Tiedäthän lemmen nostosanat?
—Pala tuli, pala taula, pala rätsinää räpäle, pala vatsa valkeaisen, pala mieli nuorten miesten!
—Osaanhan niitä, vaan ei sanoista apua, taika sille olla pitää.
—Kun nyt muistaisin … huomenna saat.
—Muistat, kun muistelet, jo tänä iltana tarvitseisin.
—Ei se nyt tähän hätään joudu, mutta otat yölinnun ja annat sen tytöllesi…
—Mistäs minä sen keskellä talvea saan?
—Minulla on varastossa.
—Kaikkia sinulla onkin.
—Kaikkia pitää olla … annat sen tytöllesi ja käsket pitää kolme yötä vasemmassa kainalossa ja sillä kiertää kolme kertaa toivottuansa—hyvin kauaitse ei saa kiertää—ja sitten pankoon sen salaa pojan vuoteen alle, niin kyllä tulee ikävä ja alkaa kiertää tyttöä samalla lailla … mutta miksi Karia tytöllesi?
—Ei ole parempaa poikaa koko heimossa. Saisinhan talooni miehen, joka johonkin kykenisi.
—En luule saavasi, vaikka mitä taikoja tekisit. Kari on niitä miehiä, joihin ei taika pure. Se on sitä Jorman lahkoa.
—Oletko koettanut?
—Koetin taikoa irti Annikista. Syötin salaa karhun aivoja ja sydäntä ja käärmeen pään läpi laskettua vettä juotin, mutta yhä enemmän alkoi antimia lunnaiksi kantaa.
—Et ottaisi vastaan.
—Kari on hurjapää, vaikk' on niin tyynen näköinen … saattaisi ryöstää tytön.
—Olisiko tuosta niin suuri vahinko, jos ryöstäisi?
—Siin' on taika, jota et ymmärrä.
—Mutta lupaahan se, ettet häntä Karille anna.
—En anna.
Panu astui alas lauteilta ja istuutui penkille kuivailemaan. Ilpotar pyyhkeili häntä kiireestä kantapäähän ja ojensi hänelle paidan, housut ja kauhtanan, vetäisi vielä vyönkin ympärille ja kiinnitti soljen.
—Kourista nyt kiitokseksi!
Panu kouristi kylvettäjäänsä.
—Kouristaisin enempikin, jos en olisi matkasta väsynyt.
—Et ole niin väsynyt, muuta mielessäsi hautelet.
—On totisia tuumia tekeillä huomenna, ja silloin ei saa naista lähestyä, onni menee, sen tiedät.
—Ethän karhun ajoon aikone?
—Suurempi peto karjaani vaanii.
Kylvettyä saatteli Ilpotar Panun taas soihdun valolla pirttiin. Siellä otettiin hänet riemuhuudoilla vastaan. Kuisma oli matkalla miettinyt runon kaikista markkinamatkan tapahtumista ja lauloi sitä parhaillaan. Jo oli hän laulanut Joukon suuresta linnustuksesta, hyvistä kaupoista ja siitä, miten oli kuninkaan ostajia petkutettu, kuinka Panu oli pappia pilkannut ja taikonut torniolaisen koskeen. Viimeksi oli hän laulanut:
—Panu sairahat paranti,
rammat kulkuhun kohotti,
ja jokaisen tapauksen kerrottuaan kysyi hän toisten miesten puoleen kääntyen:
—Sanokaatte, suuret urhot, va'at miehet, vastatkaatte, puhunko totta vai valetta?
—Totta puhut ja pajatat, totta laulat laadullista,
vastasivat toverit yhteen ääneen, kaiken tuvan väen heitä säestäessä.
Mutta vielä oli viimeinen urotyö laulamatta, ja Kuisma jatkoi:
—Vielä kerron kaiken kumman, ihmehen oman näkemän: Panu seisoi paaden päällä, Rajavaaralla vihainen, loi on silmät lounahasen, läntehen käet kohotti, taikoi templin taivahalle, ylös pilvihin ylensi. Kumohon kirosi kirkon, ilmahan ylösalaisin. Sanokaatte, suuret urhot, va'at miehet, vastatkaatte, puhunko totta vai valetta?
—Totta puhut ja pajatat, totta laulat laadullista!
Hämmästys oli yhtä suuri kuin ihastus. Kummia oli aina Panun retkiltä kuulunut, mutta ei niin suuria ihmeitä ennen. Se oli tekonen, jolla ei ollut vertoja vanhimpainkaan Panujen urotöissä. Olihan kuultu, että sana vaikutti ihmisiin ja eläimiinkin, että sana siirteli kiviä ja repi puita juuriltaan, eikä kukaan epäillyt sitä, että hyvä tietäjä sai ilmat ja vedet mielensä mukaan läikähtelemään, mutta sitä ei oltu ennen kuultu, että isot kirkot olisivat ilmaan nousseet ja siellä kumolleen keikahtaneet. Jo piti mennä etsimään Väinämöisen laulusta asti, jota kuu ja aurinko tulivat kuulemaan, tähän tapaukseen vertoja saadakseen.
—Ei ole semmoista ennen kuultu eikä nähty, uudisti Ilpo miesten ihmettelyjen vahvistukseksi. Itse näin, kun ensin ilmaantui kuin kohdalleen ja sitten manauksen kuultuaan kumoon keikahti.
—Vaan jos silmäsi valehteli? kysyi Jorma.
—Mitenkä voi kymmenen miehen silmä valehdella? puhalsivat mukana olleet melkein yhteen ääneen.
Panu oli väkijoukon häntä ja hänen tekojaan ihmetellessä istunut pöydän päässä ja alkanut nauttia siihen kannetuita ruokia. Päretuohukset, jotka roihuten paloivat pöydän ympärillä, valaisivat hänen kasvojaan, kun muu osa tuvasta jäi puolipimeäksi. Hänen musta ja sileä, saunan jäljeltä vielä kostea tukkansa, joka hartioille valahti, kiilteli tulen valossa, hänen partansa sojotti totisena valkeata rintaa vastaan, ja silmä katsoi suoraan pöytään, ja hän istui, niinkuin eivät olisi nuo puheet häntä vähääkään liikuttaneet. Tanakkana ja voimakkaana hän istui ja virkkoi viimein katkaisten kaikki kiitospuheet:
—Vetäkää ahkioni pirttiin.
Kun ahkio oli tuotu ja asetettu keskelle lattiaa, käski Panu, yhä pöydän päässä istuen, avata nuorat, joilla päällysnahka oli siihen kiinnitetty.
—Antakaa lipas tänne.
Hienoa tuohitekoa oleva ja messinkiheloilla koristettu lipas otettiin esille pulkan perästä, jonka istuimen aluksen se täsmällensä täytti, ja vietiin Panun eteen pöydälle. Jännittävän hiljaisuuden vallitessa avasi Panu lippaan. Lipas sisälsi rahat, jotka oli nahkoista saatu, kallisarvoisimmat ostokset ja Panun markkinatuomiset. Rahoista sai jokainen heimon mies osansa sen mukaan, miten paljon hänellä oli nahkoja ollut, niistä kuitenkin pois luettuna uhrivuoren haltijalle tuleva uhrilahja, jonka Panu otti huostaansa ja heitti pöydällä olevaan hopeamaljaan. Karin vuoro kun tuli astua esiin osuuttaan vastaanottamaan, ei hän liikahtanut paikoiltaan ovensuupenkin alta, johon oli istuutunut, vaan sen sijaan nousi hänen vierestään Jorma ja sanoi Karin ei tahtovankaan osaansa, vaan jättävän ne taloon Annikin lunnaiksi, jota hän nyt julkisesti pyytää naisekseen.
—Mikä tämä nyt on aika naimakaupan hierontaan, vastasi Panu ynseästi.
—Rahat kun sattuivat saapuville ja heimo koolle.
—Ei tähän asiaan heimon päätöstä tarvita.
—Antanet sitten heimoa kysymättä.
—Ei ole rahoista vielä riittämäänkään.
—Sanonet, paljonko tahdot, niin vuoden päästä Kari suorittaa.
—Ei naista velkakaupalla.
—Jorma menee takuuseen, virkkoi nyt Kari.
—Jorman takuista … naurahti Panu pilkallisesti, ja puhe katkesi siihen.
Kun rahat oli jaettu, jakoi Panu tuomiset. Emäntä sai kaulasoljen, Ilpotar rintakoristeen ja muut naapurin naiset minkä pienen kalun mikin. Kaikille saapuvilla oleville miehille ilman erotusta antoi Panu piiharkon ja murusen tulikiveä. Sitäpaitsi oli tilattu vaskea heloiksi, nuolenpäitä y.m.
Lopuksi otti Panu lippaansa pohjalta hienoon vaatteeseen huolellisesti käärityn myttysen, joka avattuna näyttäytyi olevan korea helminauha.
—Tule tänne, Annikki, sanoi hän.
—Annikille helminauha! huudahdettiin pirtissä, ja kaikki kurottautuivat katsomaan.
—Mitäs te minulle tämmöisiä lahjoja, soperti Annikki sekä hyvillään että hämillään, ymmärtäen yhtä vähän kuin muutkaan, mistä hyvästä häntä yht'äkkiä tämmöinen onni kohtasi.
—Ei se ole minulta, vaan voudilta … vouti pestaa sinut saunapiiakseen.
—En huoli voudin pestistä, sanoi Annikki ja tarjosi takaisin lahjat.
—Pidä, kun olet saanut, tyrkytti Ilpotar.
—Vaan minä en huoli, siin' on omanne.
—Ei minun ole lupa takaisin ottaa, sanoi Panu.
—Niinpä panen tuohon,—ja Annikki aikoi heittää helmet uhrimaljaan.
—Älä saastuta, orjanainen, haltijan pyhää astiaa! ärjäisi Panu ja vetäisi maljan syrjään.
—Luulin voudin kalun kelpaavan … niinpä pankaa, mihin tahdotte, ja päättävästi, melkein vihaisesti sysäsi Annikki koristeen kädestään Panun eteen pöydälle.
—Pannaan sitten talteen, niin saa itse antaa, kun tulee, virkkoi Panu, kaksimielisesti hymähtäen orjatytön jälkeen, joka itkua tehden livahti ulos pirtistä.
Hetken kuluttua seisoivat Kari ja Annikki saunan seinämällä. Kari oli aseissa ja pois lähdössä.
—Älä vielä tee sitä, rukoili Annikki, odota vielä vuosi niinkuin lupasit. En minä uskalla … tekee, minkä tahtoo, kun kirkotkin ilmaan nostaa.
Kari seisoi synkkiä tuumia hautoen. Mutta eihän hänellä ollut, mihin paeta tytön kanssa keskellä talvea. Hänen majastaan heidät pian saavuttaisivat, kun kaikki heimon miehet tietysti olisivat Panun puolella. Ja häntä itseäänkin jo kammotti Panun salainen voima.
—Kun vain tietäisin, etteivät lahjoillaan saa sinua lumotuksi?
—Vaikka heittäisivät helmaani kaikki Ruotsin kuninkaan rikkaudet, niin en sittenkään.
Kari veti tytön puoleensa, Annikki kurkottautui käsillään häntä olkapäihin, ja sanattomina seisoivat he hetken aikaa heikon kuutamon kuvatessa heidät pitkäksi varjoksi hangelle, jossa tuuli lunta juoksutteli. Varjo erosi kahdeksi, toinen katosi saunan suojaan, mutta toinen lähti nopeasti liukumaan jäälle päin.
Se katosi rantatörmän alle, ilmaantui taas jäälle ja hoippui siellä yhä himmeten, kunnes kokonaan katosi.
Tuvassa oli Panu käskenyt väkensä levolle käymään, ilmoitettuaan miehille, että huomenna oli tähdellisiä asioita keskusteltava, ja pian olivat soihdut sammutetut ja talo unen hiljaisuuteen vaipunut.
Ennenkuin itse paneutui levolle, pistäytyi Panu kuitenkin pihalle kuulostamaan ja katsomaan, olisiko haltijoilla jotakin outoa tekeillä. Seisoen tuvan nurkalla kuuli hän silloin huuhkaimen uhrivuoren rinteellä huutavan. Nopeasti palasi hän tupaan takaisin, vetäisi kengät jalkaansa, otti uhrimaljasta muutamia rahoja ja lähti kiireesti hiihtämään vuorta kohti ehtiäkseen ennen puolta yötä antamaan haltijalle omansa ja suositellakseen häntä niihin tärkeihin tuumiin, joita hän oli alkanut mielessään hautoa.