XV.
Seuraavana aamuna, kun tupa oli puhdistettu ja eine otettu, ajettiin kaikki nuoret miehet ja naiset tanhualle, ja vanhemmat miehet vetäytyivät tupaan. Panu istui pöydän päässä, heimon kaksitoista vanhinta penkeillä sen edessä ja takana, kuusi kummallakin puolella, ja muu heimo pitkin seiniä. Kesäiseen aikaan pidettiin käräjät ja kokoukset pyhällä uhrivaaralla, käräjäkivien päällä, mutta talvella Panulan suuressa tuvassa, johon silloin tunnusmerkiksi asetettiin kaksitoista pyhältä vuorelta käräjäaituuksen sisästä poimittua pyöreätä kiveä, yksi kunkin vanhimman eteen. Panun edessä oli kannus eli taikarumpu, arpavasara ja arpanappulat, jotka hän ennen toimituksen alkamista, niin kauan kuin naiset tuvassa vielä askaroivat, oli vaatteella peittänyt. Ilotuli oli sytytetty takkaan, ja luukut oli suljettu, niin ettei päivä päässyt sisään muualta kuin vähän lakeisesta.
Astuttuaan pöydän päähän korotti Panu oikean kätensä kattoa kohti, jossa se hukkui miesten päiden tasalla lainehtivaan savuun niinkuin pilveen, painoi toisen poikkiteloin rinnoilleen ja rukoili:
—Oi, Ukko ylijumala, tahi taatto taivahinen, vallan pilvissä pitäjä, hattaroiden hallitsija, pidä pilvissä käräjät, säkehissä neuvot selvät, laita tuumas tuumiksemme, aattehesi meille anna, pannos mieltä miesten päihin, oikeahan osatamme, väärä tieto väistäksemme.
Rukouksen luettuaan virkkoi Panu:
—Tietänevätkö heimon miehet, mistä neuvo on tänä päivänä pidettävä? Toiset tietänevät, toiset eivät. Sanonen siis, mitä varten olen teidät tänne pysähyttänyt.
—Sano, sano, esitä asia, kuuntelemme, korvamme teroitamme! kuului kehoittavia ääniä eri haaroilta miesten joukosta, jotka istuivat totisina lattiaan katsoen, kyynärpäät polvien varassa.
—Kontojärvellä kävimme, alkoi Panu, ja kuulleet olette, mitä siellä on tapahtunut ja mitä sieltä tullessa. Menimme markkinoita pitämään ja hyvät pidimme. Eivät olleet kaupat äijän hyvät, eivät äijän huonotkaan. Vaan en nyt siitä tahdo puhua, jokainen on saanut osansa ansionsa mukaan, ja haltijakin on saanut osansa. Tahdon puhua teille, heimoni miehet, vaarasta, joka meitä uhkaa Karjalan miehiä, jotka isäin haltijoita vielä palvelemme emmekä tyyten vielä ole vieraisiin jumaliin taipuneet.
—Lieneekö vihollinen tienoillemme tulossa … rauhanhan maassa olevan luulimme? virkkoi joku ääni.
—Rauha on maassa, mutta vihollinen kuitenkin veräjällämme väijyy.
—Väijyy ja on jo kauankin väijynyt, vaikkemme ole häntä vastustella osanneet, puuttui Ilpo selittämään.
—Osata olisi pitänyt, jatkoi Panu, jos olisi ollut mieltä miesten päässä.
—Ristin-Kiesuksesta puhuu Panu, selitti taas Ilpo.
—Paljon hän on meille tuhoa tehnyt ja vielä enemmällä uhkaa. Ennenkuin tänne tuli, olivat kaikki maat ja vedet viljoineen ja aarteineen meidän heimon hallussa aina Kontojärvelle ja sen toiselle puolelle. Kontokoski oli Karjalan kansan ja meidän panulaisten paras kalastuspaikka, siellä lohiapajat meidän, majavavedet meidän. Pois meidät sieltä Kiesuksen miehet karkoittivat, alkoivat metsämaitamme maahan hakata ja tulella polttaa, eikä ollut Karjalan miehissä haltijoittensa puolustajia eikä etujensa valvojia. Siivosti suostuivat jakamaan vieraiden kanssa ja sovintoa hieromaan. Sai Kiesus huoneen itselleen rakentaa ja sai Karjalan miehet itseään kumartamaan. Suuttuivat siitä omat haltijat, nurjeni heidän mielensä, pienensivät viljan saannin sekä maasta että vedestä. Eikö ole, niinkuin puhun?
—Niin on, Panu, oikein puhut. Nähtiinpä se Reidan aikana.
—Kaiken tämän tiedätte, usein on siitä pakinaa ollut. Mutta kuitenkin, kaikitenkin … pahempia vielä aikoo, uhkaa karkoittaa meidät täältäkin. Näin ovat asiat. Uusi on pappi tullut Kontojärvelle, uusi on tietäjä Kiesuksella, entisiä taitavampi, ja iso on nousemassa hänellä voima. Ei Kiesus yksinään mitään mahda, se on nähty, jos ei ole käskyjensä kävijää. Poikaseksi häntä kutsuin, kun en tuntenut. Sileäturpaiseksi lahnaksi luulin, joka tyyniä vesiä ui, mutta potkiva onkin lohi, joka kovimmat kosket soutaa, nousee Konnosta Korpiselkään, ellei patoja rakenneta ja rakenneta korkeita. Karjalan jumalat kirosi, pyhät taiat kirosi, kirosi minut ja kaikki tietomiehet.
—Lieneekö tehoa hänen sanoillaan?
—Ei minuun hänen kironsa pysty eikä muihinkaan miehiin, jotka varansa pitävät, mutta heikkoja huimata voipi, ja vaimoisiin veriin vaikuttaa, jos silmätyksi saa.
—Niin on, kuin Panu puhuu, vahvisti Ilpo. Vaan kun vaaran tiennet, niin tiennet keinon, millä torjutaan.
—Tietänen senkin. Näin olen miettinyt: viha vihasta, kirot kirosta, ja jos sotaan käy, niin sota sodasta. Älköön kukaan tästä lähin antimia papille kantako, älköön viekö lapsiaan kastettavaksi, niinkuin vanhan tavan mukaan eräät ovat tehneet, älkööt kukaan käykö kuulemassa häntä ja kieltäköön sen naisiltaan. Siten hänen tiensä tukkeamme. Se on mieleni. Sanokaa, onko sama mielenne teidänkin?
—Sama on mielemme meidänkin, virkkoivat vanhimmat, ja koko muu tupa yhtyi heihin.
Silloin kuului Jorman ääni uunin kupeelta, jossa hän istui portaitten päässä kumarissaan:
—Saaneeko vanha mies eroavan mielensä virkkaa?
—Sano, setä, mielesi, kehoitteli Panu.
—Enhän tiedä, millainen mahtaja lienee Kontolan uusi pappi, lienee hyvinkin pelättävä, Panuhan sen tiennee. Enkä tiedä, kun en ole hänen voimaansa kokenut, miten lienee iso haltija Ristin-Kiesus. Toiset sanovat hyväksi, joka onnea antaa, toiset pahaksi kelleävät. En osaa häntä pelätä, ei ole haluni hyvitelläkään. Ei minulle mitään mahda. Ukon tiedän, Tapion tunnen, heitä lepyttelen, heille vähät uhrini kannan ja Väinön viisauden askeleitani johtaa annan. Niissä suojani tähän saakka ja niihin vieläkin varaan. Mutta lienee tämä Kiesus samoja Kiesuksia, joita Väinö väisti, niin on mieleni se, että mitä Väinö väisti, sitä minäkin. Lienettekö nuorempi polvi väkevämpiä häntä vastaan astumaan? Kaiketikin voimanne tiennette, ja kovinhan taikojansa kehuu Panu. Mutta en minä kiroisi kenenkään jumalia, en uskaltaisi vihoittaa haltijaa, vaikka olisi kuinkakin heikko, saati sitten niin voimallista kuin Kiesuksen olevan luulen … ystäväkseni tekisin ja puoleeni suosittelisin. Tietoni mukaan puhun, puhukoot muut paremmin.
—Mitenkä sitten menetellä tahtoisit, Jorma, palveltavanko tahtoisit?
—Parempi palvella kuin riitaa rakentaa, koska häntä kuitenkin pelkäävän näytte. Minä en pelkää, en rakenna riitaa enkä palvele. Palvelisitte häntä parhaanne mukaan, suosittelisitte, lepyttäisitte siksi, kunnes teitä tottelisi ja tietäjän mieltä noutaisi. Mahtaisiko olla Kiesus kovempi lumota kuin muutkaan vieraat haltijat? Niinhän tekivät vanhat Panutkin siihen aikaan, kun Kontokosken suvannossa kalastelivat, ja rauhan antoi miehille, sanotaan kalaonneakin suoneen.
—Rauhan antoi ja rauhan soi silloin, mutta nyt ovat ajat toiset, nyt on sotaa uhannut ja sotaa tahtoo. Ennen antoi omiin jumaliimmekin turvata, nyt niitä kukistaa tahtoo. Ennen hyväksi herkesi, nyt näyttää hampaitaan kuin peto.
—Kesyttäkää peto!
—Emme tiedä hänen taikojansa. Jos Kiesukselle hyväksi herkeämme, pappi meidät valtaansa saa niinkuin hänetkin. Papilla on hänen taikansa, se häntä hallita osaa. Ei ole meissä hänen kesyttäjäänsä.
—Opittaisiin taikansa. Panisit nuoren miehen hänen oppiinsa, se tiedot ja syntysanat tänne toisi. Lähettäisit Joukon Kiesusta oppimaan, jota muutenkin tietäjäksi neuvot.
—Emme tarvitse hänen tietojansa … ja kun kirosi minut, kiroisi poikanikin.
—Ei ole aika silloin toisen sovintoa hieroa, kun toinen aseitaan hioo, säesti Ilpo.
—Vaan jos kironsa peruuttaisi, jos pyörtäisi pyhät sanansa?
—Pyörtäköön hän, vaan minä en pyörrä.
—Teet, niinkuin tahtonet, minä sanoin mieleni, kun mieliä kysyttiin.
—Ei tohise tuulena Jormankaan tuumat … järkeä puhuu Jorma, järkeä
Panu. Ajattelen, että arpaa kysymme, virkkoi Patva-vanhus.
—Arpa toden tietänevi, vahvistivat muut.
—Arpaa on kysytty ja arvan mieltä olen ilmoitellut, vaan kun tahtonette, kysyn kerran kysyttyänikin, sanoi Panu.
—Kysy arpaa, arpa paras neuvojista, kannus varmin viisahista.
Panu nousi heti ylös ja ryhtyi arpomista toimeen panemaan. Kun kannusta kattava vaate oli pois otettu, ilmaantui sen alta pyöreä suuren seulan kokoinen kapine, joka oli päällystetty hienolla helähtelevällä kalvolla kuin rumpu. Kalvo oli täynnä kuvia, lepänkuorivedellä maalattuja. Siinä näkyi aurinko, kuu ja tähdet; haltijat, pyhä uhrivuori, kirkko; metsän eläviä karhu, susi, ilves, hirvi, lintuja, kaloja; kalajärvi ja koski ynnä muita kuvioita; näkyi vielä markkinatie, joka oli merkitty hiihtäjän vetämällä pulkalla, vihan tie, joka oli keihäällä merkitty, ja sitä poikkiteloin oleva sovinnon tie, joka oli merkitty lehdellä. Uteliaina kurkottautuivat miehet katsomaan tietäjän suurta kannusta, joka ainoastaan tärkeimmissä tiloissa otettiin esille. Joka talossa oli kyllä oma kannuksensa, jolta isäntä kysyi neuvoja pienemmissä, jokapäiväisissä pulmissa, mutta ne olivat pienempiä ja kuvat niissä harvalukuisemmat. Eikä ollut kaikkien kannuksissa sitä kulta- ja hopeahelyjen paljoutta, mikä tässä. Ne olivat toiset kannuksen kehään kiinnitetyt, toiset sen alla olevaan ristikkoon, kaikki lahjoja niiltä, joille tämä arpakalu oli apua tai hyviä neuvoja suonut.
—Lisää puita valkeaan, Jouko! käski Panu, ja kun tuli lieskasi kirkkaammin takassa, työnsi hän vasemman kätensä kannuksen alle, tarttui päristimeen, joka oli nahkalla päällystetty kaksihaarainen vasara, ja kosketti sillä muutamia kertoja rumpukalvoa, joka antoi kumean äänen samalla, kun helyt kalahtelivat. Ääni ei ollut mieleinen, oli liian alhainen ja veltto. Sentähden oli kalvoa tulessa lämmitettävä. Pidettyään kannusta vähän aikaa tulen ääressä, kunnes sen kalvo hänen mielestään antoi oikean äänen, oli oikeassa vireessä, lähetti Panu sen kiertämään miehestä mieheen heidänkin koeteltavakseen.
—Kun kaikkien korvaan saman äänen sanonee, siitä tiedämme Jumalan äänen olevan.
—Saman sanoo, minkä sinullekin, kertoivat miehet, kalvos vasaralla koeteltuaan.
Sill'aikaa kun kannus kulki miehestä mieheen, pukeutui Panu pöydän päässä tamineisiin. Päähänsä asetti hän huuhkaimen nahkasta tehdyn lakin, jonka siivet hartioille valahtivat, ja kiinnitti vasemman olkapään yli ja oikean kainalon alaitse vyön, jossa riippui messinkirenkaita, rautaisia nuolenpäitä, käärmeen niveliä, karhun hampaita ja haukan kynsiä.
Kun kannus oli saapunut pöydälle takaisin, asetti Panu sen päälle messingistä valetun, sammakon kuvan näköisen nappulan, tarttui hyppysillään päristimeen ja loihti:
—Kysyn Luojalta lupoa, anon taatolta apua, tahon taivon haltijalta, maakamaran katkojalta; sano arvalle, Jumala, arpa ilmoita minulle, miten pulma poistetahan, kuten kulma kierretähän, lähde nyt arpa myötäpäivän, sovun tielle singahtele, rauhan poikete polulle, jos sovussa suoritahan, taikka rauha raketahan,— lähe silloin vastapäivän, jos kiroten kuljetahan, sodan käyden suoritahan.
Viimeisiä sanoja sanoessaan napahutti Panu vasaralla kalvoon. Sammakon muotoinen arpanappula harppasi ympyrän keskestä askeleen ilmaan ja asettui keskelle vihan tietä.
—Ei suorita sovussa! huudahtivat miehet, jotka kaikki olivat kokoontuneet pöydän ympärille.
Mutta arpaa oli pantava kolme kertaa. Panu siirsi sammakon entiselle sijalleen ja loihti:
—Kysyn Luojalta lupoa, anon taatolta apua, sano arvalle, Jumala, arpa ilmoita minulle, lähde arpa myötäpäivän, jos sovussa suoritahan, lähe silloin vastapäivän, jos kiroten kuljetahan.
Vasara helähytti kalvoa, kalvo jousesi, ja sammakko istahti keskelle sovun tietä.
—Sovussahan suoritahan! riemahti Jorma.
—Kolmas kerta tosi kerta!
Panu nosti sammakon pois kalvon päältä, nappaili vasaralla kalvoa varovasti joka taholta, tunnustellakseen, oliko se yhä vireessä, ja kun huomasi olevan, sovitteli hän nappulan hyvin huolellisesti paikoilleen ja loihti ääntään yhä uhkaavammaksi kiihottaen:
—Sano totta, Luojan merkki, juttele, Jumalan arpa, sano arpa syytä myöten, älä miehen mieltä myöten; jos arpa toen sanovi, niin arvo ylennetähän, ylös arpa nostetahan, polville pyhän Jumalan!
Miehet kertoivat yhdestä suusta:
—Polville pyhän Jumalan!—ja samassa harppasi sammakko pitkän askelen pudoten vihan tien ja sovun tien risteykseen.
—Sopuun neuvoo! Suurin osa ruumistaan on sovun tiellä, riensi Jorma selittämään.
—Vihaan vaatii, päänsä on vihan polulla! intteli Ilpo.
Miehet seisoivat katsellen toisiaan epätietoisina siitä, mitä arpa oikeastaan oli vastannut.
—Sano, Panu, mielesi … sinä, panija arvan, arvan mielen parhaiten ymmärrät.
Panu mietti vähän aikaa ja virkkoi sitten:
—Päin vihaan, sopuhun syrjin, minne pää on päättelevi, sinne mielikin menevi.
Eikä sen sanan jälkeen enää ollut ketään, joka olisi epäillyt oikeaksi Panun panemaa arpaa. Ei ollut muita kuin vanha Jorma, mutta Jorma oli aina vastaan, ja pois olivat heimon miehet tottuneet panemasta arvoa hänen sanoihinsa.
Niin oli siis nyt Panulan neuvottelussa päätetty se, mitä heimon tietäjä oli pitkät ajat mielessään kantanut, oli päätetty sekä miesten yhteisen mielen että haltijain pyhän arvan ilmoituksen mukaan, ettei mitään yhteyttä olisi ylläpidettävä Kontojärven papin kanssa, vaan vihoin häntä kohdeltava ja vihoin oltava hänen haltijaansa Ristin-Kiesukseen, joka jo oli paljon tuhoa tuottanut Karjalan vanhalle tiedolle ja yhä uudella tuholla uhkasi. Tämä päätös olisi kaikkien miesten voimalla toimeen pantava, ja heimon yhteisiin käräjiin olisivat haastettavat kaikki, jotka sitä vastaan rikkoisivat, ja tuomittavat, niinkuin esi-isäin vanha tapa vaatii haltijain vihoittajia tuomitsemaan. Ja kun Panu sen juhlallisella äänellä julisti, kohottaen oikean kätensä taivasta kohti ja vasemman poikkiteloin rinnalleen painaen, vahvistivat miehet hänen sanansa:
—Niin olkoon kuin Panu oikein sanoo!
—Älköön ainoastaan siihen tyydyttäkö, lisäsi hän, vaan uhrattakoon yhä ahkerammin, turvauttakoon taikoihin ja loitsuihin kaikissa tiloissa, etteivät haltijat tympenemään pääsisi ja vieraan jumalan tietäjä heitä saisi puoleensa temmatuksi. Uhrattakoon kotohaltijoille kaikista uutisista ja esikoisista osa suurempi kuin ennen ja kaikesta metsän riistasta ja veden viljasta parhaat. Ja saapukoot ensi kevännä kaikki heimon miehet tänne pyhälle vaaralle uhraamaan ja antimiaan haltijalle kantamaan!
Unessa oli haltija Panulle ilmaantunut ja uhrien vähyyttä nurkunut.
Mutta tällä kertaa eivät miehet ilmaisseetkaan mielihyväänsä siitä, mitä Panu esitti. Uhrit olivat suuri rasitus, ja yhä suurempia uhreja oli Panu alkanut vaatia, mutta monessa talossa laiminlyötiin kotouhrit kokonaan tai toimitettiin ne vain näön vuoksi. Varsinkin olivat heimon suuret kevätuhrit raskaat, jotka Panu oli uuteen voimaansa nostanut ja joihin hän vaati tuotavaksi eläimiä, nahkoja, kultaa ja hopeata kymmeneksen kaikesta ansiosta. Eläimet teurastettiin ja syötiin yhteisessä uhriateriassa, ja mikä teurastamatta jäi, sen otti Panu haltijain talteen toiseen aikaan säilytettäväksi. Nahkat myytiin, ja rahat kätki Panu aarteena haltijan aittaan pyhän uhripuun juurelle.
—Uhrataan, mikä jaksetaan, urahti muuan miehistä.
—Enempää ei voida kuin on voitu, säesti toinen.
—Liian paljon vaadit, kun kymmeneksen vaadit.
—Kymmeneksen vaatii pappikin Kiesukselleen.
—En usko olevan uhrien paljoudesta, virkkoi Jorma. Ei Ukko uhria kysy, taivon taatto tuomisia. Ei häntä rahalla osteta eikä rikkaudella. Rukouksilla lepytti vanha Väinämöinen pilvien pitäjän, niinkuin virsissä lauletaan, virsillä puoleensa viehätteli. Väinön tavoin neuvoisin minäkin tekemään, jos neuvojani kysyttäisiin ja kuultaisiin.
—Ennen muinoin lienevät haltijat sanan mairitteluun tyytyneet, nyt vaativat lihaa ja verta ja rahaa ja tavaraa. Ei ole Väinön neuvoista nykyiselle kansalle. Itsekin tietonsa tehottomaksi näki, kun pakeni pois ja valtansa vastasyntyneelle lapselle jätti, virkkoi Panu.
—Oikeita tietoja puuttui Väinöltä, vahvisti Ilpo.
—Olisi Väinö oikea tietäjä ollut, tuhonnut olisi Marjatan pojan. Sanat oli miehellä hyvät, mutta taiat puuttuivat. Nähtiin se, mihin Väinön tiedoilla päästiin, Jorman tietäjänä ollessa. Toiset ovat nyt ajat ja toiset tiedot. Minä puhun niinkuin tietoni käskee, vaan vallassanne olkoon, tehkää, niin kuin älyätte. Auttakaa itseänne ja tulkaa itse toimeen haltijainne kera, en pyri auttamaan enkä kykene, jos heidät vihoitatte. Minä teen niinkuin arpani käskee.
—Ja minä! vakuutti Ilpo.
—Tehdään niin kuin Panu käskee.
Ja toinen toisensa perästä ilmoittivat miehet suostumuksensa Panun ehdotukseen, että uhreja enennetään ja koetetaan miehissä saapua ensikeväiseen uhrijuhlaan, josta on tuleva entistään ehompi. Jorma yksin ei mitään luvannut, nousi ylös, otti sauvansa ja pisti kanteleensa, joka oli ketun nahkaan kääritty, kainaloonsa ja virkkoi mennessään:
—Kun lienette Väinöä viisaammat, ette minunkaan, pahaisen palvelijansa, neuvoja kuunnelle. Sanon vain niinkuin sanoi kerran Väinö lähtiessään:
Annapas ajan kulua, taas minua tarvitahan, uuen sammon saattajaksi, uuen päivän päästäjäksi, kun ei kuuta, aurinkoa, eikä ilmaista iloa.
—Ei siedä Väinöään soimattavan, naurahtelivat miehet hyväntahtoisesti
Jorman jälkeen.
—Ainahan se sen Väinönsä kanssa.
—Mitäs hampaattoman houreista, virkkoi Panu.