XL.
Musta uhrihärkä seisoo nuoriin sidottuna ja pää jalkain väliin vedettynä, niska kyömyssä, silmät jurosti palaen ja sieraimet tuon tuostakin päristäen kahtaalle hajautuvan patsaan tuimaa sisua—vanha härkä, monen uhrimullikan kantaisä, jota on kauan säästetty, mutta joka nyt oli päätetty uhrata kaikkien tuhojen torjumiseksi.
Panu seisoo valmiina iskeäkseen kirveen härän otsaan, ympärillä seisovat miehet kehässä, kaikkien huomio on kiinnittynyt toimitukseen, kirves jo välähtää noustakseen, kun törmän alta, puiden lomitse astuu esiin Kontolan pappi ja hänen jäljessään muut aseelliset miehet synkkänä jonona.
Panun kirves laskeutuu hitaasti alas, toinen käsi tapaa härkää sarvien välistä ja jää siihen. Hämmästyen ja odottamatonta ilmestystä oudostuen hän ei saa sanaa suustaan, seisoo lyhyen hetken kuin kivettyneenä, jolloin pappi käy lähemmä ja laskee kätensä härän lanteelle.
—Mitä tahdot? kysyy Panu silloin tuimasti, vaikka hänen äänensä vähän vavahtaa.
—Tietänet kysymättäsikin, mitä tahdon, vastaa pappi rauhallisesti ja varmasti. Kiellän sinua uhriasi toimittamasta ja tulen vaatimaan sinua tililie teoistasi.
—Uhrini toimitan enkä ole sinulle velkapää tekemään tiliä teoistani.
Irroita kätesi haltijan pyhitetystä uhrista!
Panu heilauttaa kirvestään.
—Laske maahan kirveesi! käski Martinus Olai.
—Pois täältä ensin! Pois kutsumaton pyhältä vuorelta!—Pois kätesi siitä haltijan uhria saastuttamasta!
Panu teki liikkeen sysätäkseen papin härän äärestä. Mutta kun Olai tyynesti ja hätäilemättä ja varmasti vihollistaan silmäten irroitti kirveen huotrastaan ja antoi sen riippua kädessään kupeellaan, peräytyi Panu. Papin miehet olivat astuneet esiin ja asettuneet puolikehäksi hänen ympärilleen; Panun miehet olivat sitä mukaa vetäytyneet hänen puoleensa ja seisoivat hänen takanaan. Heitä oli monta vertaa enemmän, mutta he olivat aseettomia.
—Kuule minua, Panu, en tahdo mitään pahaa sinulle enkä miehillesi!
—Mitäs sitten tahdot?
Pappi osoitti kirveensä hamaralla epäjumalan kuvaa ja pyhää puuta ja virkkoi:
—Tahdon syöstä maahan tuon saastaisen kuvan, jonka olet tuohon pystyttänyt … tahdon kaataa kumoon tuon puun ja tuon tulen sammuttaa. Sinut itsesi kutsun kuninkaan käskynhaltijan nimessä vastaamaan murhasta, murhan yrityksestä ja velhoudesta. Ettei viatonta verta vuotaisi, kehoitan sinua olemaan vastarintaan rupeamatta, joka ei sinua mitään hyödyttäisi, sillä sinä näet, että miehesi ovat aseettomat.
Nyt vasta huomasi Panu, että hän oli yksin aseellinen ja että kaikki hänen miehensä olivat aseita vailla. Mutta hänen verivihollisensa oli hänen kätensä saavutettavissa, olisi siinä vain lyhyen hetken niinkuin kokko, joka tuokioksi pysähtyy yhteen kohti ilmaan ennenkuin saaliiseensa sieltä iskee—ja hänen kirveensä tavoitti papin päätä kohti. Mutta lumottu oli ase ja lumottu käsi, joka sitä heilautti … varren lyhenti vieras velho, oman kirveensä varren pitensi eikä terä ylettynytkään uppoamaan silmien väliin otsaan niinkuin oli tähdätty, vaan terä terään sattui, tulta iski … ja ennenkuin Panu ehti uudelleen, hujahti papin kirves ja katkaisi nuoran, jolla härkä oli sidottu.
Härkä ryntäsi eteenpäin, heitti kumoon Panun, hajoitti miesryhmän hänen takanaan ja karkasi metsään.
—Sitokaa hänet! huusi pappi.
Ja ennenkuin Panu ehti tointua härän sarvista saamastaan iskusta, olivat Kari ja Reita ja pari muuta miestä hänen kimpussaan ja väänsivät kirveen hänen kourastaan. Pappi karkasi kuvan kimppuun ja syöksi maahan sen yhdellä ainoalla iskulla, sirotti palavat puut uhripaadelta ympärilleen, potkaisi sitten hahlapuun kumoon, jolloin vesi isosta uhrikattilasta kaatui tuleen ja puhalsi poroa ja höyryä sakeana pilvenä ilmaan.
Panun miehet eivät tointuneet liikahtamaankaan ennenkuin kaikki oli tapahtunut ja Panu aseellisten miesten keskessä rautaisten kourien pideltävänä.
—Auttakaa, miehet! kiljui hän, koettaen turhaan riuhtaista itseään irti. Käykää päälle! Tulkaa tänne!
Ilpo ja muutamat muut tempasivat käteensä, mitä sattuivat saamaan, kiviä ja keppejä, mutta väistyivät ojona olevien karhukeihästen edestä.
—Heittäkää kivillä! huusi Panu.
Pappi oli hypännyt uhripaadelle ja huusi savun seasta kirvestään välähyttäen.
—Pysykää aloillanne! Ken kohottaa kätensä, saa nuolen rintaansa. Turha on teidän aseettomien miesten käydä meitä vastustamaan!
—Rientäkää kylään ja noutakaa aseenne! käski Panu. Onhan teitä toista vertaa enemmän miehiä!
—Sulkekaa tie siellä! komensi Olai. Joka astuu askelenkaan, hänet hukka perii!
—Voi teitä kurjia raukkoja! kähisi Panu nähdessään, etteivät hölmistyneet miehet mihinkään ryhtyneet, ja koetti vielä kerran ponnistautua irti.
—Älkää päästäkö häntä!
—Kyllä pysyy! vastasi Kari ilahtuen.—Nyt pysyt!
Silloin astui pappi alas uhrikiveltä, heitti pois kirveensä ja meni miehiä kohti, jotka olivat vetäytyneet loitommalle pyhän koivun alle ja sen taa.
—Tulkaa lähemmä! sanoi hän lempeästi.—Ja naisille, jotka olivat puiden välistä tapausten menoa seuranneet, huusi hän:—Käykää tänne, vaimot, tahdon puhua teillekin!
—Pois naiset pyhästä uhritarhasta! huusi Panu.
—Nyt olen minä täällä käskemässä … älkää pelätkö!
—Mennään, kun saadaan! virkkoi Ilpotar ja astui häpeämättä uhrikentän yli. Muut naiset hiipivät puiden taitse miestensä taa.
Silloin astui miesjoukosta esiin Jorma:
—Mitä meiltä tahdot? kysyi hän. Miksi meitä vastaan vihamiehenä karkaat ja uhrivuorta häpäiset?
—En teiltä mitään tahdo … enkä teidän vihamiehenänne tule. Tuon noidan ja murhamiehen vihamies olen, mutta teidän olen ystävä ja teille rauhan sanoman julistan. Hän teitä villitsee ja oikean Jumalan luo tulemasta estää. Hän on teille puujumalan pystyttänyt ja sille uhraamaan pakottanut. Nyt on se kummitus kukistettu ja hänen uhritulensa sammutettu. Teidän tähtenne olen sen tehnyt, ettette helvettiin joutuisi ja siellä palaisi. Sillä se on perkeleen kuva ja helvetin tuli. Ei teidän häntä pelätä tarvitse, ei hän teille enää mitään voi. Eivätkä haltijatkaan, joita palvelleet olette, mitään mahda, kun heti kohta heidät kirootte ja Jeesuksen Kristuksen armoon turvaatte.
—Emme hyviä haltijoitamme kiroo, vastasi Jorma.
—Uusi Jumala omistakaa!—sanoi Olai,—yksi ja ainoa, josta teille jo paljon puhunut olen ja josta tahdon teille kohta enemmän kertoa … suuri on hän ja laupias ja kaikkivaltias, joka teille ajallisen ja iankaikkisen onnen on antava. Tulkaa tänne lähemmä!
Ja vasten tahtoaan, tietämättä miksi, totellen ainoastaan hänen silmäinsä luontia ja äänensä houkuttelua, astuivat miehet muutamia askelia lähemmä, piiriään pienentäen.
—Älkää kuulko häntä! huusi silloin Panu papin miesten keskestä. Älkää jättäkö isäinne jumalia! Älkää salliko hänen häväistä haltijoita, joita palvelleet olemme. Tuho teille, jos sen teette! Kiesusta se teille tarjoo kuin saksa parempia tavaroitaan. Ei tule Kiesuksesta mitään hyvää. Ei muuta kuin rasituksia ja raskaita veroja!
—Itse sinä kansaa uhrilla rasitat! vastasi Jorma.
Mutta Panu huusi:
—Parastanne olen aina tarkoittanut, teille metsän otukset eteenne ajanut, teille kaupat käynyt, teitä tiedoillani, taidoillani auttanut! Hyväntekijänne olen!
—Sortajamme olet ollut, nylkijämme, pettäjämme! virkkoi Kari hänen takanaan.
Panu nyhtäisihe eteenpäin ja tempasi pitelijänsä mukanaan puun alle. Hän seisoi nyt miestensä edessä, papin ja heidän väliin asettuen, ikäänkuin estääkseen heitä hänen haltuunsa joutumasta.
—Kaikki omani saatte! huusi hän… Varokaa itseänne! Se loihtii ja lumoo teidätkin … naiset jo lumosi ja vielä miesten mieletkin kääntää. Vieras se on teille, velho ja viettelijä, minä olen kanssanne samaa sukua ja heimoa … pois hänet ajakaa ja minut vapauttakaa! Jos minut hänen käsiinsä jättänette, kaikkien haltijain vihat teitä kohtaan kääntyköön!
—Itse olet haltijoita vihoittanut ja Tapion kiukkuun kansaa kohti yllyttänyt! vastataan hänelle.
—Aina olen metsän väkeä teille lepytellyt!
—Entäs kun aarteensa tyhjensit?
—Heimon hyväksi sen tyhjensin!
—Itse olet enimmän osan pitänyt!
—Kaikki saa Tapio omansa takaisin!
—Entä kun hänen ilveksensä ammuit pyhältä vuorelta?
—En ole hänen ilveksiään ampunut!
—Kari tietää, hän puhukoon.
—Niin on kuin Jorma sanoo!
Kari kertoi, miten he Jorman kanssa olivat ilvestä ajaneet ja sen Panun ampumana pyhältä vuorelta tavanneet.
—Semmoinen olet! lopetti hän.
—Tiesin, mitä tein,—vastasi Panu päätään nostaen. Haltijalta luvan hankin, haltijain tahdon tiesin. Minä kaikki tiedän, te ette mitänä. Ette omaa tuhoanne pelätä tiedä.
—Älä kehu tiedoillasi, vastasi pappi, astuen hänen eteensä. Et mitänä tiedä, vaikka kehut. Tiesitkö voudin koskeen suistuvan, kun sen suden suuhun Annikin syöksit?… Tiesitkö, kenen kirosit, kun kirkon kirosit?… Et omaa vaimoasi kristityksi tiennyt … et tiennyt, ketä omasta pojastasi kasvatit, kun olit tietäjäksi kasvattavinasi… Et tiedä vieläkään, kuka väärään viisautesi ohjasi. Tietäjä luulet olevasi, mutta on sinua parempi tietäjä, joka on hankkeesi häpeään saattanut.
Panu luuli, että pappi itsestään puhui ja saman luulon luki hän omiensa silmistä. Hänen katseensa arkiutui, hän räpytti luomiaan ja hänen jäsentensä pinnistys laukesi. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta tunsi sanainsa voiman yht'äkkiä laimenneen. Tuon työtä se oli kaikki … se se oli kaikki tiennyt ja tahtonut…
—Petturi olet, valehtelija, itsesi kehuja, et muuta mitänä! jatkoi pappi. Ja kääntyen hänen miestensä puoleen—Semmoista olette kuin esivaltaa totelleet, sen neuvoja kuin Jumalan tahtoa seuranneet. Jo on aika, että hylkäätte hänet ja hänen oppinsa!
Miehet eivät mitään virkkaneet, mutta kysyvin silmin kaikki Panuun katsoivat.
—Ei teidän tarvitse hänen kostoaan pelätä, ei hänen silmäinsä kiiltoa kammoa. Voimaton hän on oikean Jumalan edessä seisoessaan ja hänen tuomiolle tullessaan.—Ja Panun puoleen kääntyen:—Lopussa ovat loitsusi, Panu, tehottomat taikasi. Olet rangaistuksesi ansainnut ja tuomiosi on valmis. Mutta en tahdo sinua Turkuun velhona poltettavaksi lähettää, jos kadut ja käännyt. Kiroo haltijasi, taikasi ja entinen menosi niinkuin kerran kirkon kirosit. Kun loihduistasi tämän puusi alla nyt luopua luvannet, kun sanonet näille, joita pakanuuden pimeydessä kuljettanut olet, että minua seuraavat, ja kun käskenet heitä tämän uhripuun maahan hakkaamaan, annan sinulle armon, sillä armon Jumala on Jeesus Kristus.
Mutta silloin kohensihe Panu taas ja virkkoi:
—En armoistasi minä. Enkä haltijoitani kiroo. Vaikkakin minut tuhonnet, elävät tietoni ja taikani… Haltijana henkeni kuoltuani kiertää. En käske haltijan puuta kaatamaan. Haltija puunsa asunnokseen tarvitsee. Sen alla on hyvä ollakseen. Pystyssä puu parempi kuin pitkällään.
Silloin tempasi pappi maasta kirveensä ja iski sen pyhän puun kylkeen. Naiset parahtivat, ja miehet hypähtivät pelästyneinä puun alta. Jorma huusi:
—Älä iske pyhää puuta! Ukon tuli sinut polttakoon!—ja hän kohotti vapisevat kätensä taivasta kohti.
—Tänne miehiä lisää! huusi pappi, ja kohta lenteli koivun kyljestä lastuja kahden kolmen kirveen iskuista, sinkoillen Jorman, Panun ja hänen miestensä silmille. Latva tutisi, runko ja oksat vavahtelivat niinkuin horkka olisi puuta puistanut, ja kohta kaatui se ensin parahtaen ja sitten isoa rytinää pitäen pitkäkseen maahan, vetäen ympärillä olevaa metsää mukanaan.
—Siinä on nyt haltijasi asunto!
Jorma naurahti:
—Ei haltija yhden puun varassa … monet ovat vuorella puut! Yhden alta ajoit, toisen alle asetaikse. Jos olisi siinä vielä ollut, olisi tuli taivaasta sinut polttanut.
—Vuori palaa! huudettiin silloin loitompaa, jonne naisia oli paennut puun kaatumista pakoon..
Tuntui savua ja palavan pihkan kärskyä ilmassa, kuului ritinää, räiskettä, alkoi näkyä liekkejä runkojen välistä ja yht'äkkiä kurahti kulo kuuseen, hypäten siitä salaman nopeudella toiseen ja kolmanteen.
—Jo tuollakin palaa! Ympäriinsä palaa! Koko vuori palaa!
Kuivaan kivisammaleseen, kanervaan, katajikkoon ja havupuihin tarttunut tuli, joka oli syttynyt uhripaadesta metsään heitetyistä kekäleistä, levisi nopeasti ja ajoi savua uhripaikalle. Huutaen ja parkuen karkasivat naiset tulta pakoon, miehet riensivät tulta kohti, sekä papin miehet että Panun miehet, näkivät, että sammuttaminen oli mahdotonta ja kiiruhtivat kohta kaikki alas vuorelta palamasta pelastuakseen.
Pappikin seurasi mukana, täytyen hänenkin rientää ulos savun seasta.
Häntä sysättiin takaa ja hän oli kaatua kumoon jonkun ohitse karkaavan edestä. Se oli Panu, joka kahden kesken Karin kanssa jääneenä oli ryöstäytynyt irti. Samassa karkasi Karikin jäljestä huutaen, että ottaisivat Panun kiinni. Mutta ei kukaan joutunut tulen tieltä paetessaan häntä auttamaan, ja Panu oli kadonnut jäljettömiin samoin kuin Karikin.
Kun kuloa pakenevat niityn yli juostuaan olivat kokoontuneet vuorta vastapäätä olevalle kalliolle, jonka alla Panulan talo oli, näkivät he koko vuoren yhtenä ainoana tulipatsaana, jättiläiskokkona, joka suitsusi savua ja kipinöitä ja lennätteli hiiltyneitä puitten oksia kauas sekä niitylle että järveen, johon ne sähisten putoilivat. Metsälintuja lensi rääkkyen ilmassa, jäniksiä laukkasi laumoittain niityn poikki, kettuja, ahmoja ja ilveksiä yritteli samaa tietä, mutta ihmisiä pelästyen heittäytyivät ne järveen ja uivat yli toiselle rannalle. Ei kukaan uskaltanut eikä ehtinyt ahdistaa metsänhaltijan elättieläimiä. Mutta mustaa uhrihärkää ei näkynyt tulevaksi. Sen oli haltija viimeisenä uhrinaan ottanut.
Yhä suuremmaksi yltyi palo, nieli ensin kuivat havumetsät kostealehtisiä lehtoja kierrellen, mutta ahmasi viimein nekin, laskeutui yhä alemma, hyökkäsi yli avopäiden kallioiden yhä kehäänsä laajentaen ja sen keskustaa, vuoren huippua, yhä sakeampaan savuun kietoen.
—On siinä kaski! virkkoi joku papin miehistä.
—Palaapahan se, vaikkei Panun kaski palanut.
—Se on sinä, kuka sytytti.
—Panu tulen manasi … toista polttamaan kirosi, omat alueensa sytytti.
—Voi, kun olisi totellut, ei olisi pyhä vuori palanut! ruikutti joku naisista.
He olivat lapsineen turvautuneet pappiin ja juosseet hänen mukanaan Panulan pihan läpi. Nyt seisoivat he kuin säikähtyneet lampaat kallion alla hänen jalkainsa juuressa. Pitkänä, mahtavana, yliluonnollisena olentona seisoi hän heidän edessään keihääseensä nojaten, kasvoissa tuima, tuomitseva ilme.
Nyt oli koko vuori tulessa alhaalta ylös asti, ja mustana ja paksuna kuin ukkospilvi seisoi savu taivaalla tyynessä ilmassa. Välistä peittyi aurinko kokonaan sen taa, niin että musta varjo kattoi maan, välistä paistoi se savupilvien hienotessa milloin punaisena, milloin keltaisena kiekkona niiden lomasta.
Naiset alkoivat itkeä ja valittaa, ja silmiään peittäen nyykähtivät heistä jo toiset maahan, polvilleen langeten.
Miehiä seisoi ryhmä vähän loitompana, ja he näkyivät jotakin neuvoa pitävän. Sitten vetäytyivät hekin lähemmä, ja Ilpo astui papin eteen. Vavisten hän virkkoi:
—Pyörtänet sanasi … luulevat Panun palaneen, kun ei näy … en tiedä, on saattanut lintuna pakoon lentää … mutta ei tiedä hänen tulojaan. Eivät enää osaa hänen kostojaan pelätä … ruvennet sinä tietäjän töille…
—Mitä puhut?
—Lue loihtu … tee taikasi … sammuta tuli … estä edemmäksi leviämästä.
—Rukoile Jumalaasi puolestamme!
—Tuli palaa niin kauan kuin tahtoo—vastasi pappi totisena, mieli juhlallisena komeasta palosta, joka häntäkin kammotti.—Jumala sen aikanaan sammuttaa.
—Saaos sammumaan … suuret lahjat sinulle tuomme … pois peloitit omat haltijamme… Eivät ikinä takaisin tule … sinun Jumalasi mahtavampi … pyhän vuoren poltti … älä anna enää talojamme polttaa … teemme, mitä tahdot.
—Eivät talonne pala … pidämme vartiota, etteivät pala. Rukoilkaamme yhdessä. Langetkaamme polvillemme!
Hän lankesi polvilleen, ja muut seurasivat mukana, mutta kun hän alkoi rukouksensa, kuului huuto:
—Panula palaa!
Savua nousi Panulan pihasta, ja kun pappi riensi sinne miehineen, näkivät he Karin heinähangolla heittelevän ympärilleen palavia kaislavuoteita, jotka oli päiväksi kannettu pirtin seinämälle. Hän heitti niitä tuvan katolle, aittain katoille ja kiidätti viimeiset saunan katolle. Kuivat tuohikatot hulmahtivat tuleen silmänräpäyksessä.
—Miksi teit tämän? kysyi pappi.
—Koston täyttämiseksi,—vastasi Karl kiiluvin silmin. Tulkoon nyt takaisin tietäjä, tuhkana hänen tanhuansa pölisee!
Ennen iltaa oli Panula porona ja pyhä vuori mustana, suitsuavana rauniona.