XXXIX.
Jumalanpalveluksen päätyttyä sunnuntaina ennen juhannusta istui joukko Kontojärven pitäjän reippaimpia nuoria miehiä pappilan vanhassa tuvassa katetun ateriapöydän ympärillä. Kaikki olivat aseilla ja matkatamineilla varustetut. Viinet ja jouset riippuivat olalla, vyöhystässä kirveet ja puukot, nurkassa oli pystypino keihäitä ja keskellä lattiaa rykelmä eväillä täytettyjä kontteja. Pöydän päässä istui Martinus Olai, hänkin matkavaatteissa ja aseissa. Vastapäätä häntä toisessa päässä pöytää istui Kari.
—Syökää, miehet! kehoitti pappi miehiään. Pitkä on matka ja hankala taival. Ei ole levosta eikä ruokailuista matkalla.
Mutta jo olivat miehet osansa ottaneet. Kun pappi oli ruokaluvun lukenut, jota kaikki muut paitsi Kari kädet ristissä kuuntelivat, nousivat miehet pöydästä.
—Näin olemme Karin kanssa miettineet, ilmoitti Martinus Olai ruualta noustua. Jakaudumme kahteen osaan. Toinen joukko sauvoo venheet, kaksi tai kolme miestä venheessään, Korpikosken niskaan Korpijärven päähän ja ottavat venheisiin lisä-eväitä. Toinen joukko meistä kulkee Karin opastamana maitse samaan paikkaan, missä yhdymme ja jatkamme matkaa venheillä Korpijärven yli Panulan kylään.
—Teemme niin!
Nuoret miehet olivat innoissaan lähtemään. Alussa olivat pitäjän vanhat miehet olleet vastaan retkeä, jota pappi saarnasi. Mutta kun hän nuorten miesten puoleen kääntyi, sai hän mielet liikkeelle, ja kun lähtö tuli, tarjoutui heitä mukaan enemmän kuin voitiin ottaa. Kauan oli siitä, kun oli sotaa käyty, mutta vanhat tarinat elivät ja mieliä palamaan panivat.
—Saipahan kerran tämäkin poika sotaan lähteä! huudahti nuorista miehistä muuan aseitaan tarkastaen.—Tuolla tapparalla…!—ja hän välähytti kirveensä terää.
Mutta silloin taas täytyi Martti-papin teroittaa matkansa tarkoitusta ja mitä varten oli tähän retkeen ryhtynyt.
Ei hän tahdo väkivaltaa käyttää, jos Panu hyvällä suostuu alistumaan ja mielisuosiolla pakanallisista menoistaan luopumaan. Ei ole lupa kenenkään verta vuodattaa, jos eivät ole siihen henkensä puolustukseksi pakotetut. Mutta epäjumalain kuvat ja heidän haltijainsa puut hän tahtoo hävittää ja maahan hakata.
—Sitä varten tämän kirveeni kupeelleni sidon, ja suokoon Jumala, ettei minun sitä tarvitsisi ketään kanssaihmistäni vastaan kohottaa. Jos ei vastarintaa tee, saakoon Panukin rauhan, ja olkoon armo hänelläkin. En tahdo ihmisten kostoa, vaan Jumalan kunniaa ja että hänen tahtonsa täytettäisiin ja hänen valtakuntansa voima tunnustettaisiin.
Kari loi pitkän tutkivan silmäyksen pastoriin, aikoi sanoa jotakin, mutta vaikeni kuitenkin.
Mutta Reita virkkoi:
—Vanginnemme velhon ja murhamiehen.
—Mutta emme tutkimatta tuomitse! vastasi pappi. Se on voudinkin käsky!
Hän määräsi miehet viemään tavarat venheisiin ja poistui itse sill'aikaa heittämään viimeiset hyvästit vaimolleen.
Itkettynein silmin, mutta kuitenkin tyynen näköisenä kävi Anna-rouva hänen kaulaansa:
—Lupaa minulle, ettet kosta pahaa pahalla … ole hänelle jalo ja lempeä, vaikka hän onkin sinulle pahaa aikonut. Lupaatko?
—Olisit kuullut, mitä äsken miehille puhuin … aivan niinkuin sinun suustasi.
—Sitten olen rauhallinen. Enkä tiedä, miksi niin on, mutta nyt ei minua enää peloita jäädä yksin niinkuin ennen, sitten kun Jumala kuuli rukoukseni. Minä täällä istun ja odotan ja kudon ja ompelen. Tules tänne!
Ja hän vei miehensä piirongin luo, avasi laatikon ja näytti hänelle kapalokääröjä, jotka oli pinonnut laatikon nurkkaan; toisessa nurkassa oli lapsen vaatteita: myssyjä, sukkia ja paitoja.
—Minun on nyt niin vaikea lähteä ja jättää sinut.
—Mene nyt vain, ja Herra olkoon kanssasi.
—Jos sinulle jotakin tapahtuu?
—Ei minulle mitään … minullakin on nyt suojelijani niinkuin sinulla.
Ja erotessa antoi Anna-rouva miehelleen valkoisen, kuvilla kirjailemansa liinan, jonka hän saisi ensimmäiselle pystyttämälleen Jumalan alttarikivelle levittää.
Miehet odottivat pihalla kontit selässä, valmiina lähtemään. Veräjän suussa istui Kari äänetönnä, synkkänä ja alakuloisena niinkuin ainakin. Kun hän näki papin tulevan ulos, vihelsi hän koiraansa, joka hänellä aina oli mukanaan, heitti keihäänsä olalleen ja lähti liikkeelle. Kuultuaan papin aikomasta retkestä Panua vastaan oli hän itse tullut tarjoutumaan oppaaksi, ja hänen neuvostaan oli retki päätetty juuri nyt tehtäväksi, jolloin Panulassa toimitettiin tavanmukaiset kevätuhrit.
Hankala ja vaivalloinen oli kesäinen tie läpi soiden ja korpien ja yli jyrkkien vaarojen. Kuljettuaan yön ja päivän saapuivat miehet toisena iltana Kirovaaran juurelle ja yöpyivät siihen. Vaikka nousu vaaralle oli vaivalloinen, eivät malttaneet olla sen laelle kiipeämättä, sillä siitä tiettiin näkyvän Kontojärven kirkon ja toisaalta Uhrivaaran. Siinähän oli Panu kirkon kironnut, ja siinä se muka oli kumolleen hänen eteensä keikahtanut.
—Hän meidät kirosi, me hänet siunaamme!—ja saman kiven päältä, josta Panu oli länteen kironnut, luki pappi rukouksen itään, mistä pyhän Uhrivuoren laki kesäisen aamun paisteessa häämöitti, luki Isämeidän rukouksen ja Herran siunauksen, ja hänen miehensä seisoivat avopäin ympärillä.
Mutta miesten silmät seurailivat järvien ranteita ja jokien varsia ja vaarojen rinteitä, ja kun pappi oli lopettanut ja lähdettiin liikkeelle, virkkoi heistä muuan:
—Jo on niittyjä, jo on kaskimaita!
—Ne ovat meidän! Ja minä en palaja ennenkuin olen kasken kaatanut. Siemenet on kukkarossa … tällä retkellä hakkaan, poltan, vierrän ja kylvän, nuo rinteet kasvavat, vaikka puhtaaseen, ruopimattomaan soraan ripauttakoon.
Sama tuntui olevan muidenkin mieli, ja matkan kuluessa sai Olai heidän puheistaan selville sen, mitä eivät lähtiessään olleet ilmaisseet, että useimpain määränä olikin matkalle lähtiessä ollut kaskimaiden anastaminen ja kaskien kaataminen, ja he olivat siihen luvankin uudelta voudilta hankkineet.
—Se kuuluu olevan kuninkaastakin mieleen, että metsiin halmeita tehdään, vaikka se entinen vouti petti Savon miehiä ja petti kuningasta, kun karjalaisten puolta piti. Mutta nyt kuuluu Panulan velhokin suuren suunnattoman kasken kaataneen, mutta ei ole saanut palamaan.
—Mikä siinä oli, kun ei palamaan saanut?
—Heti hakattua joutui kiroihin kaski. Outo mies oli käen kasken päältä ampunut, juuri kun onnea kukkui.
—On siinä pitänyt olla tarkka silmä ja varma käsi, kun ammupas nuoli käen sydämestä läpi korpikuusen latvaan!
—Liekö ollut oikea mies … metsänhaltija lie ollut, joka salojensa kaadantaa kadehtien ampui onnen linnun.
Kari oli hiljentänyt kävelyään miesten tarinoidessa, mutta kun puheet muihin asioihin kääntyivät, kiinnitti hän taas kulkuaan, pysyen aina jonkin matkaa edellä opastettavistaan.
Kolmannen päivän iltana saapui matkue Panukosken niskaan. Yövyttiin siihen ja odotettiin seuraava päivä puolille päivin venhemiesten tuloa. Siitä astuttiin venheisiin, soudettiin se päivä pitkää Korpijärveä ja laskettiin illalla maihin Reitalan ahon alle. Saarien lomitse hiljaa soudellen oli päästy kenenkään huomaamatta aivan vastapäätä Uhrivuorta. Venheet vedettiin maihin, kätkettiin rantametsän suojaan ja yö vietettiin niiden alla.
Mutta Kari oli lähtenyt yöksi tiedustelemaan ja vakoilemaan. Saavuttuaan kertoi hän, että oli tultu parahiksi uhripäivän aattona ja että huomenna olisi ensimmäinen suuri uhripäivä. Uhrikansaa oli kyllä saapunut, mutta tavallista vähemmän. Ei ollut tänä vuonna mitä uhrata, sillä tapettu oli talvella ruuaksi kaikki elukat.
Karin mielestä olisi nyt heti kohta, kun kylässä vielä nukuttiin, soudettava uhrivaaran alle, noustava maihin ja hiivittävä vaaran laelle. Siellä oli Panu vangittava. Vastarinnasta ei olisi isoa pelkoa, sillä aseettomina menivät miehet uhripaikalle. Siltä varalta, etteivät Panua hyvällä jättäisi, vaan lähtisivät kylästä aseitaan noutamaan, tuli miehistä toisten olla vuoren ja kylän välisellä kannaksella estämässä heitä sitä kautta talojen ja aseittensa turviin pääsemästä. Sitä varten, että sittenkin pääsisivät läpi murtautumaan, oli yhden tai parin miehen piilouduttava Panulaan ja pistettävä kostoksi talo tuleen, jos merkin saisivat.
—Reita on luvannut taloon piiloutua, lopetti Kari.
—Reita! huudahti pastori moittien ja kummastellen.
—Olisihan se meidätkin polttanut,—puolustelihe Reita.
—Ei se ole kristillistä, eikä murhapoltto sovi niille, jotka tulevat evankeliumia tuoden.—Ja kääntyen Karin puoleen sanoi hän:— Uhrivuorelle menemme ja siellä hänet vangitsemme, mutta emme väijyen hänen kimppuunsa käy. Suoraan astumme esiin ja pahantekijän ja velhon tilille teoistaan vaadimme.
—Tee niinkuin tahdot … sinun on karhusi kierroksessa, ja vasta kun siitä ulos murtautuu, on muilla aika ajoon lähteä omalla laillaan,— vastasi Kari.
Piilopaikkaan Reitalan aholle näkyi selvään kaikki, mitä Panulan pihassa toisella puolen saunaa tapahtui. Näkyi, kuinka uhrikansa sinne vähitellen kokoontui, kuului laulua ja soittoa, ja jono lähti liikkeelle vuorta kohti ja sinne sen rinnettä kiipesi. Silloin työnnettiin venheet vesille ja soudettiin nopeasti Panulan rantaan.
Panulan piha oli täynnä naisia ja lapsia, jotka uteliaina ja ihmeissään katselivat outoja tulijoita.
Tultuaan miestensä kanssa keskelle pihamaata virkkoi Martti-pappi:
—Herran Jeesuksen rakkautta ja Isän Jumalan rauhaa toivotan teille kaikille!
—Rauha sinulle itsellesi! vastattiin naisten joukosta.
—Miksi olette täällä ettekä tuolla uhrivuorella? kysyi hän.
—Eivät saa naiset tänä vuonna uhrivuorelle nousta,—vastasi Ilpotar. Niin on määrännyt mainio tietäjä … arpako lienee sen sanonut, vai itsekö lienee keksinyt? Meistä saasta tarttuisi, ja meistä haltijan vihat viskautuisi. Se on meille rangaistukseksi, kun kävimme sinua Kontojärvellä kuulemassa. Uhriamme tarjosimme, mutta eivät kelvanneet akkain uhrit. Eivät miestenkään uhrit muut kuin hänen omansa. Mustan vanhan härkänsä haltijalleen vei.
—Seuratkaa minua, vaimot ja lapset, niin pääsette uhrista osallisiksi. Jeesuksen Kristuksen uhripöydälle ovat kaikki yhtä tervetulleet, miehet niinkuin naisetkin.
Hän aloitti virren. Reita oli löytänyt pihalta vanhan kanteleen ja alkoi sillä säestää. Kaikki papin miehet yhtyivät virteen, tapailivat sitä naisetkin, ja kohta oli koko jono liikkeellä uhrivuorelle.
—Ei mennä! epäröivät naisista muutamat uhriveräjällä ja alkoivat kääntyä takaisin.
—Nyt mennään! huusi Ilpotar ja astui ravakasti edelle.