XX.
Vasta aamupuoleen yötä vaipuivat karhumiehet Panulan suuressa tuvassa pitkäkseen lattialle. Yön pitkän, kun tuli takassa roihusi, istuskelivat he sen ympärillä hilpeätä puhetta pitäen, satuja ja tarinoita ja metsästysseikkailuja toisilleen kertoen ja karhuvirsiä laulaen. Mutta ei kukaan karhua nimeltään maininnut, otsoksi, mesikämmeneksi, metsänkuninkaaksi puhuttelivat. Oluthaarikka kierteli miehestä mieheen ja palasi tyhjänä ikkunaluukulle, josta naiset ulkona seisten ja huivit silmillä sen sieppasivat ja kävivät täyttämässä. Kari väijyi Annikkia nähdäkseen, ja kun luuli hänen kurottavan kätösensä tuntevansa, livahti ulos. Mutta Annikki juoksi kotaan, sulki oven ja sieltä nauraen vastaan tenäsi, kun Kari häntä tavatakseen houkutteli. Ei, ei millään lailla tahtonut hän tuhoa karhumiehelle tuottaa hänen puheilleen antautuen tappopäivän aattoyönä. Huomenna vasta hän tuliaisvirsiä laulaessa tulee häntä vastaan karhuveräjällä.
Nukkuivat miehet tuvassakin viimein. Sikeimpään uneensa olivat juuri ehtineet vaipua,—kun Panu levähdytti oven selälleen ja isolla äänellä huutaen romahutti keihässylyyksensä lattiaan. Ken ensimmäiseksi tietäjän kädestä ehtinee keihäänsä temmata, sen on oikeus ensimmäisenä karhun kimppuun pesälle käydä. Syntyi siinä ryty, huuto ja survinta, ja Kuisma oli ennen muita omansa löytänyt.
Ei vielä ruskottanutkaan päivä, kun kaikki karhumiehet seisoivat aseineen ja suksineen valmiina soihtujen valaisemalla pihalla. Etumaisena seisoi vouti, vierellään aseenkantajansa, jolla oli toisella olalla hänen kiiltelevä keihäänsä, toisella hänen kiväärinsä, ase outo ja kummallinen, jota eivät Karjalan miehet vielä olleet kukaan itselleen kyenneet hankkimaan, mutta jota he kunnioituksella ja pelolla katselivat.
Ennenkuin liikkeelle lähdettiin, kulki Panu miehestä mieheen, pisti kullekin käteen pienoisen pussin ja pyyhkäisi keihäiden kärkiä kouraansa, johon Jouko huomasi kätketyn samoja valkeita villoja, joita oli nähnyt Reidan pääkallossa käärmeen vuoteena. Mutta Kuismalle pisti Panu käteen vielä renkailla varustetun kepin, jolla karhu oli pesästään herätettävä, ellei ilman nousisi.
Jo antoi Panu voudin viereen asettuen merkin liikkeelle lähtöön, mutta silloin vaati Jorma miehet vielä pysähtymään ja kuulemaan vanhan Väinön karhuvirttä, jota laulamatta ei kenenkään pitänyt metsälle lähteä.
—Tyhjää lallatusta, joka ei mihinkään tehoa, virkkoi Panu.
—Jo on Panu tarpeelliset taiat tehnyt, ei tässä enää muiden tarvitse, säesti Ilpo.
Mutta mistään huolimatta asettui Jorma miesten keskeen ja lauloi ikivanhat kaikille tunnetut karhunpyytäjän sanat, joihin vähitellen kaikki muutkin yhtyivät. Näin lauloi hän suurella hartaudella ja innolla, vaikkakin vapisevalla äänellä:
—Mieleni minun tekevi, mieli käydä Metsolassa, metsän tyttöjen tykönä, sinipiikojen puheilla. Lähden miehistä metsälle, urohista ulkotöille. ota, metsä, miehiksesi, urohiksesi, Tapio, auta onni ottamahan, metsän kaunis katsomahan. Mielikki metsän emäntä, Tellervo Tapion vaimo, kytke kiinni koiroasi, rakentele rakkiasi, kuusamisehen kujahan, talahasen tammisehen. Otsonen mesän omena, mesikämmen källeröinen, kun kuulet minun tulevan, miehen aimo astelevan, kätke kynnet karvoihisi, hampahat ikenihisi, ettei koske konsakana, liikuta lipeänä. Otsoseni, ainoiseni, mesikämmen kaunoiseni, lyöte maata mättähälle, kaunihille kalliolle, hongat päällä huojumassa, kuuset päällä kuulemassa, siinä otso pyörteleite, mesikämmen käänteleite, kuni pyy pesänsä päällä, hanhi hautomaisillansa!
—Joko nyt saa lähteä? huusi Panu ivaten.
—Nyt saa! huusi Jorma vastaan.
Kylmä oli aamu ja tähdessä taivas. Huuruna kohosi ilmaan miesten henki, kun he pihalta soihtujen keskestä lähtöön ponnahtivat.
Jouko oli tien näyttäjänä ensimmäisen karhun kierrokseen. Vaikka tiedettiin, miten karhu oli kierretty, ja seutu, missä kierros oli, ei makuu ollut muiden tiedossa kuin Joukon, joka ei ollut sitä kenellekään ilmaissut. Joukon jäljessä tuli Panu ja vähän matkaa heistä muut miehet. Kiirettä ei pidetty, lähellä oli saalis, ja vasta päivän valjetessa sopi sen kimppuun käydä.
Kun oli järven yli hiihdetty ja sitten erään harjun poikki jo saavuttu suuren suon laitaan, erosi Jouko muista, lähtien edeltäpäin kierrosta tarkastamaan. Sieltä palattuaan ilmoitti hän kontion yhäkin paikoillaan nukkuvan ja sanoi siinä syksyisen kierroksensa olevan, mihin oli nyt ladun hiihtänyt. Ladulle tultuaan eivät metsästäjät sen sisään astuneet, ennenkuin olivat Panun kehoituksesta kaikki vaatteensa havuilla pyyhkineet ja sen tehtyään havut kierroksen sisään heittäneet, ettei karhu tuvan hajuja vainuten suuttuisi ja intoihinsa yltyisi.
Aamupuhde jo valkeni ja eri haaroille hajautuivat miehet ollakseen vastassa, jos karhu ennen pesälle joutumista heräisi ja liikkeelle lähtisi. Mutta Kuisma läheni keppiään helistellen Joukon kanssa karhun makuupaikkaa, samalla kun muut miehet karhuvirsiä hiljaa hyristen kehäänsä pienentivät, tullen askel askeleelta lähemmäksi sekä toisiaan että makuuta. Heinäpieleksen kupeessa sulanut lumi osoitti kohta Joukolle ja Kuismalle kontion talvitilan. Mutta ei liikahtanut nukkuja, vaikka messinkirenkaat kepin päässä helisivät ja vaikka jo Jouko ja Kuismakin muiden yhä lähenevään lauluun yhtyivät. Ei liikahtanut vielä sittenkään, kun kaikki metsämiehet kaaressa seisten pesän edessä kohottivat isoäänisen huudon otusta unestaan nousemaan manaten. Vasta sitten, kun Kuisma rengaspäisen keppinsä kinoksen läpi pesään syöksi ja koirat irti laskettuina kohti karkasivat, pölähti karvainen, lumettunut käärö piilostaan esille kauheasti karjaisten. Samassa tuokiossa iski Kuisma lähinnä seisten keihäänsä karhun rintaan, mutta lensi sen ponnessa korkealle ilmaan ja sieltä päälleen hankeen putosi. Samoin kävi toisen ja kolmannen miehen, jotka karhun kohti harpatessa saivat häntä keihäällä tavoitetuksi. Mutta kun Panun, Jorman ja voudin keihäät samassa sydäntä kohti suunnattiin, pysyikin jo ponsi miehen kainalon alla, ja kyljelleen kaatui karhu raikkaimman verensä hangelle vuodattaen.
Helppo saalis oli se miesten mielestä, ja Panun taikain ansioksi tämä luettiin.
Ei ollut nyt aikaa käydä kaatunutta suuremmilla tempuilla kunnioittamaan. Vasta illalla määräsi Panu sen tapahtuvaksi, ehkä muutkin otukset siihen mennessä oli saatu pyydetyiksi.
Toisessa päässä samaa suota, pienessä saarekkeessa, tuuhean kuusen alla oli tietyssä paikassa toisen kierretyn karhun talvimaja. Mutta ennenkuin metsästäjäin kehä ennätti oikein muodostua ja pesää lähetä, pölähti karhu ylös ja karkasi voutia kohti. Saatuaan kivääristä kuulan lanteilleen, josta veri lumelle pirskahti, kääntyi se pois ja pääsi murtautumaan läpi, vieden vielä selässään nuolen, joka oli Karin kaaresta singahtanut.
Koirain seuraamana katosi karhu väen näkyvistä ja tuntui kohoavan suolta sitä ympäröiville vaaroille. Panu, Kari, Kuisma ja useimmat muut nuoret miehet syöksyivät heti pakenevata takaa ajamaan, jotavastoin vouti, Jorma, Ilpo, Jouko ynnä muut jäivät pesälle odottamaan karhun takaisin tuloa.
Vinhasti hiihtivät karhun ajajat ehtiäkseen paikalle siihen, kun karhu koirain eteen ensi kertaa pysähtyen rupeisi vastarintaa tekemään. Pian jäivät muut Panusta ja Karista jäljelle, mutta eivät nämäkään siihen joutuneet, kun ensimmäinen rähäkkä koirain kanssa syntyi mäen kukkulalla olevan korkean kiven päällä. Kun tulivat kisapaikalle, kiuotti yksi koirista hengetönnä hangella, ja toisten haukku kuului jo keskeltä alavata metsämaata edeten yhä syvemmälle korven sisään.
Sanaakaan toisilleen virkkamatta, mutta molemmat tietäen, ettei kontio näin jaloilleen päästyään tulisi piankaan kääntymään, ponnistivat Panu ja Kari sen jälkeen vuorotellen kumpikin latua aukaisten. Korpia, soita, vaarain rinteitä, metsäjärvien ja lampien poikki viiletteli karhu, poistuen yhä enemmän lähtösijaltaan.
Päivä oli jo aikoja sitten noussut ja oli aamusta varhaisesta puolilleen kulunut, kun haukku, joka pitkän aikaa oli vaarojen takana kuulumattomissa ollut, vihdoinkin alkoi kampeutua takaisin päin. Mutta kauaitse se yhä miehistä kulki, ja vaikka viimein pistihekin sen suon laidassa, josta oli lähtenyt, oikaisi se sivu makuusta ja lähti entistä nopeammin uusille ilmoille etenemään.
Suon päässä kuulivat ajajat, joita ankara hiihto jo alkoi uuvuttaa, kuitenkin yht'äkkiä ankaran rähinän varmana merkkinä siitä, että kontio oli pysähtynyt. Melkein kuin kohona lentäen ponnisti Kari nyt kaikki voimansa ja pyyhkäisi hatuttomin päin ja avorinnoin Panun ohitse. Panu kumarsihe hänkin viimeiseen koetukseen, mutta pysähtyi ja heitti hiihtonsa. Siinä oli paikka, jossa koirat hetkeksi olivat jäljiltä haihtuneet, ja karhun jäljet esiintyivät selvinä ja tarkkapiirteisinä sotkemattomassa lumessa. Hypäten suksiltaan asetti hän ne rinnan kuin lapioksi, työnsi kannat karhun jäljen alle ja käänsi sen takaisin päin, kääntäen sillä tavalla kolme jälkeä. Sen tehtyään nakkasi hän sukset maahan, harppasi keihään varassa niiden perään ja kuulosti.
Tuskin oli Panu saanut taikansa tehdyksi, kun huomasi sen tehonneen. Karhu oli kääntynyt suon päässä ja tuli nyt sen vastaista rantaa pesälleen päin. Kun suo oli siltä kohti kapea ja keskellä vielä oli saareke, missä karhun makuu oli ollut, riensi Panu sen, minkä kerkesi, saarekkeelle, ollakseen sinne piilouneena karhua vastassa.
Hän ennätti täyttää tuumansa ja oli juuri päässyt aukean suosalmekkeen yli kuusen juurelle, kun näki kontion suota myöten tulla huppuroivan vajoten ja aina ylös hypähtäen syvässä lumessa. Metsämiehiä, jotka olivat tähän jääneet, ei näkynyt eikä kuulunut; olivat kai kyllästyneet odottamiseen ja lähteneet jälkeen hekin. Eikä Karikaan, joka jo näkyi tuolla suon päässä tulevan, ehtisi tänne, ennenkuin saalis ja kunnia jo olivat Panun.
Uupuneelta näytti jo karhu, tuon tuostakin se käännähti jäljelleen koiria kinttukarvoistaan hätistäen ja sitten aina hiljalleen edeten. Ärtynyt se oli, mörisi ja karjui tullessaan, ja päälle se olisi tuleva, niin pian kuin miehen edessään näkisi.
Luontonsa karkaisi Panu, veistään puraisi ja kävi tekemään viimeistä ja tehoisinta taikaansa. Astuen kolme askelta tulijata vastaan teki hän vasemmalla kantapäällään kolme viisikantaa lumeen ja manasi:
»Villa suusi, villa paasi, villa viisi hammastasi, villaiset sinun vihasi, katke kynnet karvoihisi, hampahat ikenihisi!»
Ne tehtyään peräytyi Panu yhdeksän askelta ja odotti keihäs tanassa karhun tuloa, varmana siitä, ettei se viisikantain yli uskaltaisi tulla.
Siihen se pysähtyikin koirain taas kinttuja repiessä. Mutta kun samassa keksi Panun edessään, karkasi se suu selällään häntä kohti.
Ennätti Panu vielä keihästä karhun rintaa kohti iskiessään kiljaista sen syntysanat: »Hiien honka, älä mieheen koske!», jotka hän yksin koko heimossaan tunsi, kun karhu vikkelällä liikkeellä keihään kärjen väisti ja saaden varren kämmeniensä väliin rutaisi sen poikki kuin kortteen. Suulleen suistui Panu samassa lumeen, tunsi raskaan kämmenen pohkeensa päälle putoavan, toisen olkapäästä puristavan ja luuli jo viimeisen hetkensä tulleen.
Kun hän huumauksestaan heräsi, näki hän karhun selällään hangessa keihäs rinnassa ja sukset ristissä selän päällä ja vähän matkaa siitä kaatuneen puun päällä Karin istumassa.
Jo oli karhu kohottanut kämmenensä Panun pään päällä, kun Kari huudoillaan sai sen huomion itseensä käännetyksi. Kahdelle jalalle kohoten oli se vastarintaan asettunut. Tarkkaan oli Kari tähdännyt, suoraan sydämeen rautansa upottanut, ja siihen oli metsän kuningas ensin istualleen lyykistynyt ja siitä kyljelleen kaatunut.
Panua Kari siitä kohta tunnustelemaan, vaan ei ollut vahinkoa tullut. Mutta mielessään hymähti Kari taiotuille aseille ja karhun vihoja vastaan varatulle miehelle, joka olisi saanut henkensä heittää, ellei taikomaton keihäs ja varaumaton mies olisi apuun ehtinyt. Myhähti vielä omaa onneaankin, joka oli antanut hänen päästä Panua pelastamaan, tietäen vanhan tavan olevan, että joka kuoleman kynsistä toisen pelastaa, hän saa vaatia kaiken, mikä on toisen voimassa antaa. Ehkä nyt jo Annikin lunnaiksi riistäisi?
—Tuliko mitään? kysyi Kari, kun näki Panun istualleen nousevan.
—Ei mitään … hyvähän tuo, että viimeinkin kaatui … olisi minultakin siihen jäänyt, jos ei kenkäni kärki irtonaisen puun juureen tarttunut.
—Keihääsi katkesi.
—Vielä minulla kirves varana … vaan missä lienevät muut miehet?
—Tuolta tulevan kuuluvat.
Suon rannasta kohoavan vaaran rinteeltä kuului huutoa, isoja ääniä, kiihkeätä puhelua, pauketta ja rusketta, kun miehet korentoon pantua karhua kiskoivat alas jyrkästä louhikosta.
Se oli kolmas kaadettu karhu. Vouti kun oli kyllästynyt odottamaan miehiä toisen karhun ajosta, oli vaatinut käymään uuden kimppuun. Sen tiettiin makaavan luolassa vaaran rinteellä. Luolan suulle asettuen oli vouti ampunut sinne sisään. Suoliin oli sattunut, ja kiljuen oli karhu luolan sisästä syössyt kaataen voudin alleen. Muut miehet hölmäytyivät, mutta Jorma riensi esiin ja sai vielä vanhoillaankin tanakkana seisten karhua keihäänsä kärjellä pidätetyksi, kunnes vouti ja muut miehet apuun ennättäen keihäillään tekivät karhusta lopun. Eikä malttanut Jorma olla kehahtamatta, kun Karilta kuuli, miten Panun oli käynyt.
—Eivätpä siinä nyt taiotut aseet tehonneetkaan.
Eikä ollut siihen Panulla mitään sanomista.
Mutta alas hinattiin nyt suolle saalis ja vietiin samaan paikkaan, missä toinenkin kontio lumella loikoi. Ei ollut matka pitkä ensimmäisenkään karhun luo, ja ennen yön tulos olivat kaikki kolme samassa paikassa suuren kuusen alla, johon nuotio tehtiin ja asetuttiin yötä viettämään, sillä niin vaati vanha tapa ja kunnioitus metsän kuningasta kohtaan, etteivät kaatajat ennen kaadettuja taloon menisi. Lähetettiin vain Jouko kotiin hiihtämään ja sieltä hevosia ja rekiä noutamaan.
Kohta kun tulet oli tehty ja hiestyneet miehet vaatteensa kuivanneet ja mukana tuoduista konteista aterian nauttineet, ryhtyivät he karhunkaatotemppuja tekemään. Kunkin karhun selkään heitettiin sukset ristiin. Sitten kierrettiin näre kunkin turvan ympäri ja näreiden silmukkain läpi pujotettiin ja kuuseen kiinnitettiin arvokkaimman metsämiehen, voudin, vyö. Kari, Jorma ja Kuisma taittoivat sujuvia pajun vitsoja, kiinnittivät niihin kuhunkin messinkirenkaan ja kävivät niillä kukin karhuaan turkkiin huitomaan, sill'aikaa kun toiset keihäisiinsä tarttuivat ja kääntäen ne kolme kertaa karhun kuonoa kohti lauloivat:
»Ole kiitetty, Jumala, ylistetty Luoja yksin, kun annoit otson omaksi, salon kullan saalihiksi. Otsoseni ainoiseni, mesikämmen kaunoiseni, älä suutu suottakana, en minä sinua kaannut, itse vierit vempeleitä, hairahit havun selältä, puhki puiset kaatiosi, halki haljakan havuisen.»
Vielä oli huuliparta leikkaamatta. Se oli kaatajan leikattava ympäri turvan ja hattuunsa kiinnitettävä. Ensimmäisen karhun kaatajina kun olivat kaikki yhdessä olleet, annettiin kunnia Kuismalle, joka oli ensimmäiseksi keihäänsä ojentanut. Toisen karhun kaatamiskunnia tunnustettiin Jormalle, joka oli estänyt karhun pakenemasta. Kolmas oli Karin.
—Olihan siinä Panukin osallisena, pistätteli Jorma.
—Karin oli kaatama, virkkoi yhä vähän häpeissään Panu.
Mutta nyt tahtoi vouti, joka havuisella vuoteella tulen ääressä loikoi ja hyvillä mielin siinä jäseniään oikoili, tietää, miksi piti karhua rengasvitsoilla hutkittaman ja miksi ei saanut naisia nähdä ennen metsään menoa.
—Sen tietänet, sanoi Jorma, että taikoja ovat ne, joita minäkin taioiksi tunnustan … vanhaan tarinaan perustuvat ja isäin perintönä kulkevat.
—Kerro, Jorma, voudille tarina … kerro yön kuluksi, illan iloksi.
—Ka, kertonen, kun kuunnellette. Tämä on tarina: Oli kerran kolme veljeä, joilla oli vain yksi ainoa sisar. Mutta veljet vihasivat sisartaan ja niin pahoin pitelivät, että täytyi tytön erämaahan paeta, pois kotoaan korpeen painua. Kulki päivän, kulki toisen, niin jopa päivänä kolmantena kontion pesähän yhtyi. Uupuneena paneutui tyttö siihen levähtämään. Tuli kontio pesälleen, otti tytön vaimokseen, ja sai tyttö kontiolle pojan. Kului aikaa vähäisen, pirahteli pikkuruisen, niin jo kasvoi poika mieheksi, ja isä vanheni. Sanoi isä eräänä päivänä vaimolleen:—»En jaksa elää minä, vanhuus vaivaa, ikä uuvuttaa. Lähden ensi vitilumella liikkeelle, kierrän soita, kierrän maita, jotta veljesi jälkeni löytäisivät ja minulle surman antaisivat.» Kielteli vaimo, vaan el totellut, teki niinkuin oli luvannut, ja lähti liikkeelle vitilumen langettua. Vieri soita, vieri maita ja viimein pesällensä takaisin päätyi. Pian löysivät vaimon veljet jäljen ja otson pesään kiersivät. Silloin sanoo otso vaimolleen:—»Kiinnitä otsaani tämä messinkirengas, että poikani minut muista karhuista tuntisi eikä tappaisi minua, jos vastahani tulemaan sattuisi.» Vaimo teki, niinkuin kontio käski, mutta aina itki katkerasti. Satoi siitä paksun lumen, niin jo kuulee kontio vaimonsa veljien häntä tappamaan tulevan. Kysyy vaimoltaan:—»Kuka sinulle ilkein veljistäsi?»—»Kaksi vanhinta ilkeämpiä kuin nuorin», vastaa vaimo. Kun veljet tulevat pesälle, hyökkää otso ulos, puree pahasti vanhinta veljeä ja peräytyy takaisin pesäänsä. Hyökkää kohta taas toisen kerran ulos ja puree keskimmäistä veljeä yhtä pahasti. Mutta kolmatta kertaa ulos lähtiessään ottaa otso vaimonsa syliinsä ja kantaa hänet ulos pesästä asettaen hänet vähän matkan päähän kannon nenään istumaan. Mutta kun ei uskalla vaimo katsoa kontion kuolemaa, niin peittää silmänsä esiliinallaan. Ja siitä on tullut tapa, ettei nainen saa katsoa otsoa ja otson tappajia.
—Entä vitsat? kysyi vouti.
—Ka, kun veljekset olivat otson tappaneet ja nahkan nylkeneet ja lihat panneet kattilaan kiehumaan, niin jo tulee otson oma poika metsältä, missä oli ollut sill'aikaa, kun hänen isänsä tapettiin. Veljekset kaikki kertomaan tappaneensa kummallisen elukan, jolla oli messinkirengas otsassa. Poika siitä sanomaan, että isäni tapoitte ja vaatimaan osaansa lihoista. Eivät suostu veljekset antamaan. Mutta silloin poika uhkaamaan, että jollette osaani anna, eloon isäni herätän.—»Mitenkäpähän tapetun henkiin herättänet?» ivaavat veljet. Ottaa poika hienon vitsaksen, solmeaa sen messinkirenkaaseen ja alkaa sillä otson nahkaa piestä loihtien:
»Nouse, luojani, lovesta, tekijäni tainnoksista, ylös ilmoille, isäni!»
Silloin alkaa liha kattilassa keikkua ja kiehua, niinkuin tuossa paikassa pois hypätäkseen. Jo tulee veljille hätä käteen, ja kiireen kautta he pojalle osaansa antamaan. Siitä on tullut tapa, että metsämiehet kohta, kun otso on kaadettu, alkavat sitä hutkia vitsoilla, joihin on messinkirengas solmittu. Ja sen pituinen oli se vanhain tarina, jota nuoretkin aina mielessään pitäkööt!
Niin puhui Jorma, miesten tuttua tarinata uteliain korvin kuunnellessa. Ja vielä monta muutakin karhutarinaa kerrottiin roihuavien nuotioiden ympärillä pitkän talvisen yön kuluksi, niinkuin oli tapana tehdä, kun saaliit olivat korjuussa hyvät ja miesten mieli siitä iloisena keikahteli.