XXI.
Monin tempoin ja juhlallisin menoin valmistautuvat metsämiehet aamun sarastaessa saaliitaan kotiin kuljettamaan. Kun reet ja hevoset ovat saapuneet ja karhu kuhunkin niistä nostettu, lähtee jono liikkeelle Jorman laulaessa ja toisten säestäessä vanhaa karhuvirttä, jonka hän sanan muuttamatta sanoo olevan Väinön itsensä sepittämän.
—Lähe nyt tästä, kuin lähetkin, tästä pienestä pesästä, alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen. Siell' on aitta ammoin tehty hopeaisille jaloille, kultaisille patsahille.
Vouti istuu keskimmäisessä reessä, kahareisin karhun selässä, muut miehet hiihtävät edessä ja takana ja kummallakin kupeella karhuvirsiä laulaen. Mutta kaikista eillimmäisenä hiihtää Kari, paras sankari näissä karhunajoissa, ja lyöpi tuon tuostakin pilkkoja puihin merkiksi tiestä, jota metsän kuninkaat kulkivat.
Jo saapuu saattoväki Korpijärven rannalle, ja tuolla kohoo pyhä uhrivuori ja sen juurella Panula, josta nousevan auringon punaamat savupatsaat verkalleen kiemurtelevat ylös tyyneen ilmaan. Yli järven siitä ajavat Panulan rantaan, mutta ennenkuin pihaan nousevat, pysähtyvät nuottakodan luo, kahden jäälle pystytetyn kuusen väliin. Mustanaan seisoo kansaa Panulan pihalla karhumiehiä odottamassa. Eroo sieltä ryhmä naisia, Annikki etunenässä, kaikki parhaimpiinsa pukeutuneina, ja lähtevät rantaan. Lähestyessään laulavat naiset Annikin esilaulajana ollen:
—Jopa on kulta kulkemassa, hopea vaeltamassa, rahan armas astumassa. Mesiänkö metsä antoi, ilveksen salon isäntä, koska laulaen tulette, hyreksien hiihtelette?
Kari on astunut askeleen tulijoita kohden ja vastaa laululla:
—Sanomiksi on saukko saatu, virsiksi jumalan vilja, sillä laulaen tulemme, hyreksien hiihtelemme. Eikä saukko ollekans, eikä saukko eikä ilves, itse on kuulu kulkemassa, salon auvo astumassa, mies vanha vaeltamassa, verkanuttu vierimässä. Kun lie suotu vierahamme, ovet auki paiskatkaatte.
Annikki vastaa:
—Terve, otso, tultuasi, mesikämmen käytyäsi näille pestyille pihoille, kaunoisille kartanoille.
Kari:
—Minne vienen vierahani, kulettanen kultaseni, tokko laittanen latohon, pannen pahnahuonehesen?
Annikki:
—Tuonne vienet vierahamme, kulettanet kultasemme, alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen. Siell' on syömät suoritettu, juomaneuvot jou'utettu, kaikki sillat siivottuna, lakaistuna lattiaiset.
Sen laulettuaan heittävät naiset esiliinansa silmilleen, asettuvat kahden puolen tietä ja antavat karhusaattueen välistään kulkea, liittyen sitten jälkijoukkona miesten perään.
Mutta vouti, joka on reestään naisia tähystellyt ja Annikilla, hentovartisella, silmiään ilahuttanut, nostaa huntua hänen kasvoiltaan ja virkkaa hänelle vetisesti silmää iskien:
—Joko on tyttöseni minulle saunan lämmittänyt?
Ei osaa Annikki hätäyksissään muuta kuin huudahtaa hiukan, mutta Kari, joka on eillimmäisen reen seville hypännyt metsän suuria vieraita pihaan ajaakseen, heläyttää hevosta selkään, ja vouti retkahtaa selälleen rekeen jalkapohjat edellä pihaan tullen.
Kiroo vouti ja toraa mielessään, mutta kun ei tahdo riitaa rakentaa, yhtyy muiden nauruun.
Tuvan eteen ajetaan reet, ja siitä karhut miesvoimalla sisään kannetaan, kotona olleiden heitä laululla yhä tervehtiessä.
Kehänä seisovat kaikki karvaisten kontioiden ympärillä, miehet etupuolella tupaa, naiset karsinassa peitot silmillä, sillä eivät saa he avosilmin karhuun katsoa eivätkä häneen koskea, ennenkuin pää on pyhälle vuorelle viety ja karsikko sinne vainajille tehty. Mutta liedellä kiehuu jo pata, ja Ilpo odottaa kapusta kädessä.
Ottaa Panu veitsen, jonka ensimmäisen karhun sydämen kohdalle upottaa ja verta laskiessaan laulaa:
—Ei ole veitsi minun tekemä eikä toisten kumppanien. Virossa on veitsi tehty, saatu Saksan kaupungista.
Veren laskettuaan ottaa Panu vispilän ja pirskoittaa sillä ensin itseään ja sitten muita ja käy sen tehtyään käpälää nylkemään, joka ensiksi on pataan pantava, ja laulaa:
—Älä, otso, tuosta huoli, äläkä pane pahaksi, jos tulevi turkin tunti, karvojen katsanto-aika, Ei tuhota turkkiasi, karvojasi ei katsota, herjojen hetalehiksi, vaivaisien vaattehiksi.
Niin tehdään joka karhulle, ja vasta sitten käyvät muut miehet nylkemiseen käsiksi. Luuta ei rikota, jännettä ei katkaista, jota kaikkea Panu suurella huolella ja tarkkuudella valvoo ja ottaa omaan haltuunsa nenän, silmät, turvan, kielen, kallon ja hampaat, jotka kaikki on uhriksi pyhälle vuorelle vietävä.
Mutta sill'aikaa, kun karhuja tuvassa nyljetään, istuu toisessa tuvassa vouti, viinaansa nauttii ja niitä maistamaan muutkin miehet toisesta tuvasta huudattaa.
Punoittavat herran posket, ja isoon ääneen hän porisee, mutta tuon tuostakin haettaa hän Panun ja kysyy, eikö sauna jo ole hänen kylpeäksensä valmis.
—Kohta on valmis, vakuuttelee Panu.
—Joko olet käskenyt Annikin olkia viemään … sano, että pehmoiset vuoteet laittaa, kuiskaa hän.
—Ethän naisten kanssa saunaan, jos huomenna vielä karhun ajoon? Kaksi on kierrettyä vielä kaatamatta.
—Minä viisi karhuistasi!
—Ensin kontion kylkeä maistamme, metsämiehen aterian, miesten valmistaman, nautimme … taika on tehoisa semmoinen, houkuttelee Panu.
—Enkä huoli tyhmistä taioistasi, kun eivät itseäsikään auta. Kohta tahdon Annikin kanssa saunaan!
—Et saa Annikkia saunaan, virkkaa Panu päättävästi.
—Enkö saa? ärjähtää vouti, alkaen kiivastua.
—Turmelet tytön.
—Ja minä en kysy lupaa sinulta, otan hänet vaikka tukasta vetäen.
Mutta Panu seisoi rauhallisena tuvan ovella ja sysäsi hänet tyynellä liikkeellä luotaan, kun vouti näkyi aikovan päälle käydä.
—Olet kovin kiivasta miestä, selvitämme asian tyynesti. Istumme tähän lavitsalle ja haastamme niin, ettei koko heimo kuule.
Vouti totteli väkinäisesti.
—Mikset anna tyttöä, vaikka lupasit?
—Karin on tyttö, ja hän on siitä jo suuret lunnaat maksanut.
—Minun ovat lunnaani suuremmat.
—Henkeni Kari pelasti eilen.
—Välipuheemme oli markkinoilla selvä. Kun et puheissasi pysyne, en pysy minäkään. Ellet minulle tyttöä toimittane, tiedä, että verosi lisään ja tarkkaan otan entisetkin. Etkä saa ainoatakaan oravaa kaupaksi kuninkaalle. Katso, miten siitä suoriunet. Paneta hevoseni valjaisiin!
—Mitäs maksanet tytöstä, jos saat?
—En enempää kuin olet jo saanut.
—En ota heimoni miesten vihoja päälleni sen vertaisesta. Mutta kun kymmeneksi vuodeksi kuninkaan verot lahjoittanet, kun kuninkaan metsästäjäksi minut miehineni ottanet ja luvannet torjuakseni tältä puolen Rajavuoren kaikki, jotka tänne erän ajoon muista heimoista työntynevät…
—Ylen suuri hinta mokomasta…
Mutta Panu huomasi, että vouti vielä on taipuva.
—En ole häntä tarjoillut.
—Viitenä vuotena verosi omasta aitastani maksan.
—Otatkos kuninkaan metsästäjäksi ja annatko omine aseineni torjua vieraat?
Vouti mietti hetkisen, käveli edestakaisin lattialla, pysähtyi, kuuli naisten toisessa tuvassa helein äänin ilakoivan, Annikki lauloi ja muut tytöt säestivät. Siellä oli piirikarkelo jo karhujen ympärillä käymässä.
—Siitä hinnasta saat iki-omaksesi!
—Olkoon menneeksi!
—Kättä lyödenkö luvannet?
—Tuoss' on valan veroinen sanani! Ja nyt häntä saunaan toimita.
—En saunaan … en hinnasta mistään!
Jo kuohahtaa vouti uudelleen, lyö oluthaarikan pöytään, että sen sisältö pöydälle hulahtaa, mutta salaperäisesti Panu tarttuu häntä käsipuoleen, vetää luokseen ja kuiskaa jotakin korvaan.
—Eikö ole parempi niin?
—Mutta jos lähtevät jälkeen?
—Takkala on suksen keli, eivät hevostasi saavuta.
Vouti murahti väkinäisen suostumuksensa, ja Panu lähti jatkamaan karhujen nylkemistä.