XXII.
Nyljetty on karhut ja lihat kannettu aittaan orsille riippumaan. Suurella kattilalla, jota vain uhritoimituksissa ja suurissa karhunpeijaisissa käytetään, on karhurokka keitetty. Panu on sen keittänyt tasaisella tulella vettä lisäämättä ja tulta vähentämättä, ja niin taitavasti on hän sen kaikkien asiain hyväksi enteeksi osannut toimittaa, ettei ole vesi yli kuohunut eikä kesken loppunut. Kahteen pitkään pöytään on ateria katettu, toiseen naisille, toiseen miehille. Etteivät karhut kesällä karjaa ahdistelisi, ei ole lehmänantia pöydässä, vaan olutta ovat haarikat täynnä. Eikä ole lupa naisten lihaan koskea ennenkuin miehet sen heidän eteensä lautasilla kantavat.
Kohta syötyä ottaa Panu kaikkien kontioiden päät ja suurimman karhun nahkan ja lähtee niitä uhriksi pyhälle vuorelle viemään, kutsuen mukaansa kaikki tapossa osallisina olleet miehet. Kutsuu Jorman ja Karinkin, mutta uupunut sanoo olevansa Jorma ja Kari sanoo lähtevänsä majalleen hiihtämään. Vouti heitäkse penkille pitkäkseen ja sanoo aikovansa ruokauntaan levätä. Mutta olkoon joku naisista toisessa tuvassa aina valmiina olutta laskemaan, jos häntä sattuisi janottamaan.
—Annikki kuulustakoon, milloin vouti olutta tahtoo! käskee Panu.
Mutta ei lähdekään Kari kotimajalleen hiihtämään, vaikka suksilleen astuu ja rantaan päin laskee. Eikä ole Annikki toisessa tuvassa voudin kutsua odottamassa. Saunan seinämällä odottaa häntä Kari ja sinne hänen jälkeensä Annikki hiipii muiden näkemättä ja kuulematta helliä sanoja haastamaan. Hilpeällä mielellä on Kari, ja mielihyvää hymähtelevät Annikin kasvot. Iloa ja toivoa kiiltelee kummankin silmä. Ei nyt voi enää Panu kauemmin esteitä panna, kun on henkensä pelastuksen velkaa. Eikä ole voudistakaan pelkoa, ei ole pestistään puhunut ja tänä iltana jo lähtenee, koska jo hevostaan valjastuttaa.
Pitkän aikaa seisovat he asioistaan haastaen, eikä ole Kari nähnyt
Annikkia koskaan ennen niin iloisella mielellä.
Silloin kuuluu voudin hevonen ajavan rappujen eteen ja Annikkia huudetaan. Annikki ei ehdi hyvästiäkään heittää, kun kiiruhtaa pihaan.
—Älä mene vielä! kuiskaa vain mennessään Karille,—minä tulen takaisin!
—Tuo, Annikki, voudille lähtöoluet! kuulee Kari Ilpottaren käskevän.
Vouti ilmaantuu rappusille ja heittäytyy rekeensä Ilpottaren häntä soihdulla valaistessa. Annikki juoksuttaa tuvasta oluthaarikan ja ojentaa sen voudille. Kari näkee voudin reen laidalle nousten tempaavan Annikkia vyötäisistä ja hänet rekeen heittävän. Soihtu sammuu, pimeässä parkaisee Annikki:
—Auttakaa, auttakaa! Kari, Kari!—ja hevonen puhaltaa täyteen laukkaan.
Kari karkaa kohti ja pääsee reen perään kiinni, mutta saa samassa kannoilla seisovalta voudin rengiltä iskun kasvoihinsa, kaatuu ja reki pääsee hänen käsistään.
Ja ennenkuin hän ennättää nousta, on reki jo törmän alla rannassa. Raivoissaan rientää Kari jälkeen, jäältä kuuluu vielä kerran Annikin avunhuuto, mutta tukehdutetaan. Juostuaan itsensä hengähdyksiin, niin ettei pääse enää paikaltaan liikahtamaan, pysähtyy Kari eikä kuule enää muuta kuin omain keuhkojensa kohinan ja sydämensä jyskytyksen.
Älytönnä seisoo hän hetkisen, hyökkää taas eteenpäin, pysähtyy, kääntyy Panulaan päin, päättää taas toisin ja lähtee perään. Mutta juostuaan itsensä vielä kerran voivuksiin palaa hän Panulaan.
Siellä on huuto ja hälinä ylimmillään, naiset juoksevat ja voivottelevat ja tukkaansa repivät, sill'aikaa kun Ilpotar on Panulle, joka on vuorelta palannut, selittävinään, miten ryöstö oli tapahtunut.
Silloin syöksee Kari tuvan ovesta sisään ja hyökkää suoraan Panun kimppuun.
—Sinun on työtäsi tämä! kähisee hän ja kohottaa kätensä, johon on karhukirveensä huotrastaan temmannut.
Mutta ennenkuin hän on ehtinyt iskeä, putoo hänen päähänsä semmoisella voimalla Panun nyrkki, että Kari luuhahtaa maahan kuin irtaunut purje. Ei käy kukaan Karia puolustamaan, ja kenenkään auttamatta hän masentuneena nilkuttaa ulos pimeään porstuaan. Kaikki ovat hätkähtäneet Panun voimaa, joka seisoo tuvan lattialla sieraimet suurina ja silmät voudin viinasta kiiluen.
Mutta silloin virkkaa Jorma:
—Itseäsi löit etkä Karia. Henkesi pelastajaa löit! Tuhoksesi olkoon! Ja sen sanottuaan hän poistuu Karin jälkeen, huutaen häntä, mutta ei saa vastausta. Kuulumattomiin on Kari jo kadonnut.
—Annoit Annikin hyvänimisen! voivottelee karsinassa Panun emäntä huivi silmillä ja ruumistaan edestakaisin huojutellen.
Ja tyytymättömyyttä ja paheksumista ilmaisevat miestenkin kasvot, vaikkeivät uskalla sitä ilmi lausua.
—Välipä orjatytöstä! huutaa Panu. Naiset naisia itkekööt! Pois täältä, ämmät, toiseen tupaan! Me miehet karhun peijaita jatkamaan. Juomatta ovat vielä voudin lahjaviinat! Mäsäksi isken jokaisen, joka tässä minua moittivin silmin jyrää!
Silloin tällöin, kun oli olutta tai viinaa liiemmältä maistanut, joutui Panu pois mielensä tavallisesta tasapainosta ja silloin tiesivät kaikki, ettei ollut häntä aika vastustaa. Naiset vaikenivat ja hiipivät pois, ja useimmat nuoret miehet lähtivät talosta, vaikka oli tapana karhunpeijaat karkeloihin päättää. Ei ollut iloista tämän illan, ei ollut Jorma kannelta soittamassa, ei Kari karkeloa johtamassa, ja sääli oli somaa Annikkia, joka oli voudin raiskattavaksi ryöstetty. Kuiskutellen siitä portailla puhuivat, eivätkä auttaneet Ilpottaren kehoitukset ja houkutukset. Pois lähtivät hiihtämään.
Mutta vanhempain miesten mielet saa voudin viina vähitellen nousemaan, ja innostuneina kuuntelevat he, mitä Panu kertoo kurjan orjan hinnaksi saaneensa. Kauppoja semmoisia ei oltu ennen tehty. Nyt ei puute Panun heimoa paina, kun saaliinsa suoraan kuninkaalle myyvät. Kaikki nahkat Kontojärven markkinoilla ennakolta ostetaan, ostetaan huokeasta ja kalliista myydään.
Eikä tällä puolen Rajavaaran saa kukaan muu joustaan jännittää. Tuho reitalaisillekin, jos sen tekevät!
Mielistellen miehet Panulle puhuvat, ja käy jo Panu itsekin itseään kehumaan.
—Täss' on mies, jonka tekoja vielä taruissa mainitaan ja lauluissa lauletaan! Ennen Väinämöstä ja seposta Ilmarista tarujen tieto loppuu kuin Panusta tietäjästä, kaikkien taikain taitajasta. Ja vielä senkin karsikkoon tuleva kansa kerran uhrinsa kantaa!
Puhuvat ja porisevat, laulavat ja loilottavat miehet olkipahnoilla kellehtien, kun Jorma aamupuoleen yötä astuu tupaan ja jää äänetönnä ovensuuhun seisomaan. Haarikkaa työntää hänelle Panu, juomaan kehoittaa ja mielen kaiveet keventämään. Mutta Jorma työntää takaisin haarikan ja virkkaa liikutuksesta vapisevalla äänellä:
—Annikki on juossut koskeen!
—Mitä se koskeen on juossut? kysyy Panu välinpitämättömästi.
—Voudin jälkiä lähdin seuraamaan, kertoo Jorma. Tulen Korpikosken niskaan, jossa tie jäältä maalle nousee. Siinä näen naisen jäljet, juoksujäljet, hangen halki suoraan koskelle vievän ja jyrkimmän kallion reunaan päättyvän. Irti oli raiskaajan reestä reutoutunut ja kuohuun kurja heittäytynyt. Siellä on Annikki ja kostoa sinulle, Panu, kosken kurkulla huutaa.
—Lieneekö ollut Annikki?
—Kenen lienee tämä päähine?—ja Jorma veti kirjaillun hunnun povestaan.—Katajaan oli tarttunut, siitä sen löysin.
Annikin hunnuksi se tunnettiin.
—Kun lienee ollut Annikki, niin olkoon!
—Viattoman veren pääsi päälle ja heimosi päälle toimitit, sanoi Jorma uhkaavasti ja poistui.
—Välipä orjattarella, Reidan sikiöllä! En naisten henkiä häikäile.
Muut miehet ovat jo niin päihtyneet, että tuskin ymmärtävät, mitä on tapahtunut ja mistä oli ollut puhe.
—Kuka koskeen? Mitä? Kuka koskeen? hoilottavat he.
Mutta Ilpo on siksi älyssään, että muistuttaa pitävän kotihaltijalle uhrata, ennenkuin uusi päivä nousee, niin ei salli ruveta kuolleen kummittelemaan.
—Uhrata pitää, uhrata, niin pitää, kuin sanot! myöntää Panu.—Mitä mä tässä sille suun tukkeeksi? Jouko, Jouko hei, tule tänne!
—Jouko hoi! hoilottavat miehet.
Jouko tulee toisesta tuvasta, josta oven auetessa kuuluu naisten itkua ja voivotusta. Annikkia kaksittain itkevät; kun yhdet lopettavat, toiset kaksi alkavat.
—Annikki kuuluu koskeen menneen.—Pane kiinni ovi, ettei kuulu akkain ulina.—Vie uhri kuolleen muistiksi saunakuusen juureen haltijalle! Tuoss' on, kaada kaikki, valele, että kerran saa tarpeensa.—Viinaa se on!
—Viinaa! toisti Ilpo.
—Ka, viinaa on, voudin viinaa! Vouti kun tuhosi tytön, niin sen on viina kuolinuhriksikin omansa.
Kun Jouko epäröi ja Ilpo säikähtynein silmin Panua katselee, huutaa tämä rivosti nauraen:
—Annetaan äijälle viinaa, ei ole eläessään ennen viinaa saanut, maitoa on kaiken ikänsä juonut, ei ole liikaa, jos vanha mies kerran saa karvaampaakin.
—Jos ottaa pilkaksi ja suuttuu? Tai humaltuu ja yltyy tuhojaan tekemään?
—Olisi soma kerran nähdä haltijakin humalassa. Jouko, tee niinkuin käsken! Sinun pitää oppia uhraamaan. Älä pelkää, aina minä yhden kotohaltijan hallitsen. Annetaan äijälle viinaa!
—Annetaan äijälle viinaa! huutavat miehet tietämättä, mitä huutavat.
Ei uskalla Jouko olla tottelematta, ottaa haarikan, johon Panu oluen sekaan on viinaa kaatanut, ja menee ulos. Tuuhea, suuri kuusi, joka saunan edessä seisoo ja jonka alla havumajassa ensimmäiset Panut satoja vuosia sitten tähän tultuaan ovat ensimmäistä asuntoaan pitäneet, on talon pyhä puu ja sen alla kotohaltijan asunto. Siihen kaikki kotouhrit kannetaan. Se on tulevia, tapahtuvia asioita tietävä puu, aina pudottaa oksansa, kun joku talosta on kuoleva, sitä suuremman, kuta vanhempi on se, jonka on vuoro kuolla. Nyt se huojuu ja kaikki sen jäähileessä olevat oksat ritisevät niinkuin kaikki katkeamassa olisivat.
Ei olisi Jouko tohtinut sitä lähestyä, itselleen luuli sen päätään ravistavan vihoissaan siitä, että sen pyhyyttä pilkattiin. Mutta ei uskaltanut olla isänsä tahtoa täyttämättäkään. Tuulen puolelle hiipien heittää hän nurkalta uhrin astioineen puun juurta kohti ja juoksee kaiken minkä kerkiää takaisin tupaan.
—Mitäs sanoi? huutaa isänsä hänelle vastaan.
Mutta ennenkuin Jouko ennättää mitään vastata, syöksee Ilpotar sisään huutaen:
—Pappi tuli! Pappi tuli! Ja hengähdyksestään selvittyään kertoo hän heille tulleen kaksi miestä, joista toinen sanoi olevansa Kontojärven pappi ja toinen Reita Reidanpoika, ja että huomenna aikoo pitää jumalanpalveluksen ja kutsuu kaikki lapset kastettaviksi ja aviot Ristin-Kiesuksen nimeen vihittäviksi.
—Siinä se nyt on! kuului Jorma sanovan porstuasta.
Hämmästynyt on Panu eikä ensin tiedä, mitä virkkaa.
—Minä hänet tapan, jos tahdot! huutaa Ilpo, joka, vaikka muuten on hiljainen mies, on käynyt raivopäiseksi voudin viinoista.—Viha ja sota on välillämme!
Miehet huutavat samaa, mutta hilliten virkkaa Panu:
—Et tapa etkä häneen koske! virkkaa hän varmasti ja kylmästi ja lisää sitten Ilpottarelle:
—Mene kotiisi ja anna vieraille, mitä tarvitsevat. Mutta et mene sinä eivätkä muut heitä puhuttelemaan. Mutta jos huomenna tänne tullevat, niin kuulemme, mitä heillä on asiata.
Ja sen sanottuaan korjautti hän pois juomat ja laittoi väkensä, vieraat ja talon joukon, levolle.