XXIV.
Kun pastori Martinus Olai avasi Panulan tuvan oven ja astui sisään, näki hän sen täynnä väkeä. Väki väistyi hänen edessään, jakautui kahtia, ja käytävän päässä pöydän latvalla seisoi Panu. Käytyään keskilattialle tervehti pastori ensin isäntää ja sitten hänen väkeään ja vieraitaan:
—Toivotan hyvää huomenta ja tuon Herran Jumalan rauhan ja tervehdyksen isännälle ja hänen heimolleen! sanoi hän tyynesti ja rauhallisesti.
—Terve vieraalle! vastasi Panu, käymättä kuitenkaan kättä antamaan ja—terve vieraalle! säestivät useat äänet väkijoukosta.
Hetken kuluttua, jolloin vallitsi täydellinen äänettömyys tuvassa eikä kukaan paikaltaan liikahtanut, uudisti Panu:
—Terve vieraalle, kun rauhan vieraana kulkenet!
—Rauhan vieraana kuljen, vastasi pastori.
—Astuos sitten ylemmä ja nauttios, mitä talo tarjota taitaa.
Emäntä astui esille ja tarjosi haarikan olutta tulijalle, joka oli istunut pöydän eteen penkin päähän, samalla kun Panu oli istuutunut sen toiseen päähän.
Kun Martti Olavinpoika oli antanut haarikan takaisin, kysyi Panu:
—Sallinee vieras kysyäni, millä asioilla hän kulkee?
—Kuljen ainoan oikean Jumalan rauhaa ja evankeliumia julistaen ja kaikki kadotetut tahdon siitä osallisiksi saattaa.
—Luulin sinun minua kiroten tulevan ja sotaa hankkivasi.
—Väärät jumalasi kirosin, en sinua. Tuomitsin taikauskosi ja menosi, joilla ihmisiä pimeyteen sidot. Nyt olen tullut selittämään sinulle ja heimollesi, mikä on minun Jumalani ja mikä sinun ja mikä on ero heidän välillään.
—Turhaan taisit tulla! virkkoi Panu ylenkatseellisen huolettomasti.— Omat jumalamme tiedämme emmekä niistä neuvoja tarvitse; sinun jumalasi eivät meitä liikuta. Jos sitä varten tulit, parasta kun pyörrät entisille jäljillesi.
—Sitä varten tulin ja kysyn nyt, sallitko puhuakseni huoneessasi?
Ja kun Panu ei heti vastannut, lisäsi hän:—Ei vain Panu pelänne minua kuulla!
—Ei ole Panu vieraansa suuta koskaan sulkenut, haastoipa tai hoilotti.
Uteliain silmin seurasi väki tuvassa vieraan miehen liikkeitä ja hänen puhettaan. Outo oli hän nähdä mustassa puvussaan, erilainen muita oli äänensä ja ryhtinsä … tuoko se oli uskaltanut Panun kirota? … mitä mahtoi hänellä olla puhumista, kun oikein pyytämällä pyysi sanan lupaa saadakseen.
Mutta Panu istui kyynärpäitään polviin nojaten ja katseli tuuheiden kulmainsa alta syrjäsilmällä pastoria, samalla kun tutki vaikutusta hänen tulostaan ja esiintymisestään miestensä kasvojen ilmeissä. Oliko hän tehnyt viisaasti vai tyhmästi ottaessaan hänet vastaan? Olisiko pitänyt käännyttää ovelta takaisin? Koko yön hän oli sitä miettinyt. Mutta eihän käynyt koko heimon kahta miestä vastaan sotaan rupeaminen. Ja jos olisi pois ajanut, ovet sulkenut, pelkuriksi olisi hänet leimattu, ja olisivat Jorma ja hänen miehensä alkaneet hokea: »Ei uskaltanut Panu antaa sen puhuakaan, niin pelkäsi hänen tietojaan!» Nyt sanottaisiin: »Omaan taloonsa puhumaan otti, ei pelännyt hänen tietojaan, ei taikojaan: on itsellään paremmat!» Mutta kuka tiesi, mitä hän tulisi puhumaan, millä salaisella sanalla saisi kansan mielen lumotuksi. Mutta olihan vielä aikaa nähdä ja aikaa toimia.
Panun silmät sattuivat Reitaan, joka oli istuutunut papin viereen penkille vähän matkaa hänestä. Ryhdittömän ja heikon näköinen hän oli, eikä ollut silmissä isä vainajansa voimaa. Ei ollut hänestä isänsä kostajaksi.
Ja kalkin puolin tullen siihen päätökseen, ettei mitään oltu vielä menetetty ja että tuossa oli otus kierroksessa ja vielä aikaa tuumia, miten se olisi otettava, kävi Panu odottamaan, mitä tuleman piti.
Martti-pappi oli asettanut kirjansa pöydälle ja asettunut itse pöydän päähän. Avattuaan niistä toisen ja selailtuaan vähän aikaa lehtiä, nousi hän ylös ja virkkoi:
—Ennenkuin puhun, mitä minulla on teille puhuttavaa, veisatkaamme virsi!
Hän aloitti sen ensin hiukan epävarmalla ja värähtelevällä äänellä, mutta varmistui pian, kun Reitakin siihen yhtyi. Muut tuvassa olijat eivät yhtyneet nuottiin, mutta eivät häirinneetkään. Kun hän pari värssyä veisattuaan vaikeni, vallitsi tuvassa yhä sama äänettömyys, eikä Panu liikahtanut.
—Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, aloitti pastori. Jumalan armo, Jeesuksen rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon teidän kaikkien kanssanne. Amen! Ja nyt tahdon minä puhua teille, rakkaat ystävät— sillä ystävänä minä tulen, niinkuin sanoin, vaikka minua on teille vihamiehenä esitetty—tahdon puhua teille siitä Jumalasta, joka tämän maailman loi ja joka sitä yhä vielä johtaa ja hallitsee. Ei ole hän teille tuntematon ollut, vaikka ette ole tahtoneet häntä tuntea. Usein on hän teitä luoksensa kutsunut, mutta te olette häntä ylenkatsoneet ja hänelle sydämenne paaduttaneet, ja jatkaneet niiden väärien henkien palvelemista, jotka teitä eksyksissä ja pimeyden harhateillä kuljettaneet ovat. Mutta ei hän teitä ole tahtonut jättää eikä teitä vielä kovakorvaisuudestanne rangaista, sillä hän on laupias ja pitkämielinen. Sentähden hän on lähettänyt minut teitä luoksensa noutamaan ja käskenyt minun teille itsestänsä ilmoittamaan. Kuulkaa sitten, että hän on suuri ja voimakas Jumala, joka ei asu maan päällä, niinkuin teidän haltijanne, joita jumaliksi luulette ja jumalina kunnioitatte, vaikka ovat vain pahoja henkiä ja perkeleen sikiöitä, ei piile kivissä eikä kannoissa, ei puissa eikä käsin tehdyissä kuvissa, ei maan alla eikä vesissä, vaan korkeudessa hän asuu, taivaassa tähtien takana, joka on hänen asuntonsa. Siksipä ei hän annakaan lumota itseään uhreilla eikä lahjoilla eikä loihduilla eikä taioilla, mutta jos hänen tahtoaan tottelette, niin on hän teille armollinen ja antaa teille parhaan, mitä toivoa voitte, antaa iankaikkisen elämän, niin ettette kuole, vaikka henkenne heitätte ja ruumiinne mullaksi muuttuu.
Hän oli päässyt alkuun ja sai keskeytymättä puhua. Silmät kiinteinä ja kasvot jännitettyinä seurasivat kuulijat hänen sanojaan. Panukin oli kääntynyt päin. Kasvoissa oli tarkkaava ilme, silloin tällöin liikahtivat otsan rypyt ja kulmat; kerran kaksi oli hän aikonut suunsa avata, mutta se aikomus ikäänkuin kilpistyi takaisin puhujan puheen vauhdista ja sanojen voimasta.
Ja pastori jatkoi yhä enenevällä ponnella ja vakaumuksella puhettaan. Hänen täytyi saada kaikki heille sanotuksi, sanotuksi yhdellä kertaa, niin että se jäisi soimaan ainaisena kaikuna heidän korvissaan. Nyt heti tahtoi hän heidän mielensä ja sydämensä valloittaa, ei kuitenkaan väkivallalla, ei kiroten heitä, ei murjoen eikä luotaan peloitellen, vaan niinkuin avosylin ottaen ja sydämet hellyttäen. Eikä Panu, joka oli varustautunut kovia sanoja vastustamaan ja niitä kumoamaan, päässyt keskeyttämään eikä puheeseen puuttumaan.
Hän puhui ensin siitä taivaasta, jossa Jumala asuu ja jossa ihmiset, kurjimmat ja köyhimmätkin uusiin, ihaniin vaatteisiin puettuina yöt ja päivät uupumatta hänen ylistystään laulavat mitään kärsimättä, mitään puutetta tuntematta. Ikuinen on se ilo ja onni, joka siellä odottaa, ja sen voi saavuttaa jokainen, joka uskoo ainoastaan oikeaan Jumalaan ja tekee kaikki, mikä hänen tahtonsa on. Mutta mikä on hänen tahtonsa, ja mistä me sen tietää saamme? Eivät ole sitä meille ihmiset ilmaisseet, eivät tietäjät eivätkä taikurit hänen tahtoaan tulkinneet, vaan itse hän on sen meille ilmoittanut, lähettänyt tänne sitä meille julistamaan oman ainokaisen Poikansa, joka on ihminen, mutta on samalla Jumala, jota Kristukseksi Jeesukseksi sanotaan…
—Ristin-Kiesukseksi—kuului kuiskauksia karsinan perästä.
—Ja kun Poika oli isästään ilmoittanut ja hänen tahtonsa tietyksi tehnyt, niin uhrasi hän itsensä ja kuoli kaikkien ihmisten edestä, ettei heidän tarvitsisi iankaikkisesti kuolla, vaan Isän Jumalan viha lepytettäisiin. Mutta kun hän kuollut oli, nousi hän ylös kuolleista…
—Nousi kuolleista, kuului taas joku ihmettelevä ääni kertovan.
—Nousi kuolleista ja astui alas helvettiin, manalaan, jossa kaikki pahat henget ja heidän ruhtinaansa sitoi ja vangitsi—eikä heitä kenenkään pelätä tarvitse eikä uudelleen sitoa. Ja hän nousi ylös taivaaseen kirkkaana kuin aurinko ja siellä nyt istuu Isänsä oikealla kädellä, ja kun me rukoilemme, rukoilee hän isäänsä meidän puolestamme ja Isä antaa meille, mitä me pyydämme.
—Antaako se metsäonnenkin? kysyi Panu.
—Hän on taivaan ja maan herra ja hallitsee ja vallitsee kaiken, mikä taivaassa ja maan päällä ja maan alla ja metsissä elää ja liikkuu; ja kaikesta hän antaa tarpeen mukaan sille, joka hänen tahtonsa täyttää ja hänen käskyjänsä noudattaa. Tähän hän on käskynsä kirjoittanut, tähän pyhään kirjaan, jota tahdon opettaa teidät ymmärtämään, jos luokseni tulette ja sitä oppia tahdotte.
—Emme kirjoistasi huoli … on arpaseula neuvomme, kun jumalien tahtoa tarvitsemme tietää. Pysymme siinä, mitä olemme esivanhemmiltamme oppineet ja jotka vanhastaan ovat olemassa olleet. Turhaan meille uusia jumaliasi ja heidän oppejaan tyrkyttelet, keskeytti hänet Panu.
—En tahdo teille mitään tyrkyttää enkä kieltää teitä käyttämästä sitä, mikä vanhastaan on ollut olemassa, kun se vain hyvää ja oikeata on. Mutta ei ole kaikki oikeata, mitä teette, vaan pahennukseksi Jumalalle. Sillä ensimmäinen ja suurin käsky tässä hänen kirjassaan on: »Minä olen Herra sinun Jumalasi, ei sinun pidä muita jumalia palveleman» ja toinen on: »Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi». Esi-isänne ovat pakanoita olleet, niinkuin tekin vielä olette, ja istuneet pimeyden ja pakanuuden varjossa eivätkä mitään oikeasta Jumalasta tienneet, vaan palvelleet, niinkuin teidänkin palvelevan kuullut olen, oikean Jumalan asemesta kiviä ja kantoja ja karhuja, ja kaikenlaista taikuutta harjoittaneet. Mutta ei voida heidän avullaan saada aikaan muuta kuin pimeyttä ja erhetyksiä. Sentähden täytyy teidän heistä luopua ja kristityiksi tulla ja kasteen kautta hänen lapsikseen päästä, oikeaan uskoon ja totiseen Jumalan tuntemiseen. Ja kun kerran olette sen ihanan nimen kristityiksi kutsuttaa saaneet, niin on teidän elämännekin sen jälkeen asetettava ja pakanallisista ja synnillisistä menoistanne luovuttava.
—Pysymme siinä, missä esi-isämme ovat pysyneet!
Mutta pappi ei kuullut Panua eikä hänen vastaukseensa huomiota pannut. Ja sivuitse kuulijainkin korvien se näytti menevän. Yhä enemmän innostuen kävi hän puhumaan siitä toisesta suuresta käskystä, jonka hänen suuri Jumalansa on ihmiselle antanut. Hänen Jumalansa oli rakkauden Jumala, joka kielsi ketään tappamasta, ketään heikompaansa sortamasta, ketään orjanaan pitämästä ja jonka edessä kaikki olivat yhtäläiset, naiset niinkuin miehetkin. Kaikki hän otti yhtä rakkaasti vastaan, kutsui kaikki armo- ja uhripöytänsä ääreen. Ei ollut vaimo saastaisempi kuin mies, ei häntä kelvottomampi eikä huonompi, ja kuta heikompi ja hylätympi olit, sitä suurempi oli hänen armonsa sinua kohtaan.—Ja lopuksi puhui hän vielä uudelleen siitä, miten Kristus Jeesus oli kaikki pahat henget ja haltijat ja heidän ruhtinaansa sitonut ja syvimpään maanalaiseen helvettiin syössyt ja perkeleen, sen suurimman käärmeen pään rikki polkenut.
—Häntä siis kuulkaa! huudahti hän. Ja häntä totelkaa! Ja kun häntä kuulette ja tottelette, eivät haltijat ja pahat henget teille mitään mahda, ja saatte kulkea rauha rinnassa ja toivo sydämessä sen sijaan, että pelko ja koston kammo teidän mieltänne yöt ja päivät jäytää.
Yhä kasvavalla mielenkiinnolla oli väki häntä kuunnellut ja silmin korvin riippunut kiinni hänen huulillaan. Kaikkea he eivät ymmärtäneet, sanat olivat outoja ja oudolla tavalla ne esitettiin. Mutta se, minkä he käsittivät, painui mieleen ja jäi siinä soimaan.
—Tulkaa siis Hänen luoksensa, joka on niin suuri ja laupias ja voimakas, tulkaa itse hänen huoneeseensa, jonka hän teitäkin varten on rakentanut, lähtekää täältä minun luokseni häntä oppimaan ja tuokaa lapsenne hänen nimeensä kastettaviksi! En tahdo teitä siihen väkivallalla pakottaa, vaikka minulla valta siihenkin olisi. En ole tullut luoksenne lain miekka kädessä, vaan rauhan tuoksuvaa tuomen oksaa kantaen. Teidän uskonne, joka vain pakanallista pimeää taikauskoa on, se on kuin synkkä musta kuusi, jonka sisässä huuhkaja öisin huutaa. Kristuksen Jeesuksen usko on kuin keväinen koivu, joka tien vieressä puhtaana ja valkoisena paistaa ja jonka oksilla linnut laulavat ja jonka siimeksessä väsynyt matkamies lepoa nauttii. Sinne minä kutsun teitä, kaikkia ilman eroitusta Jumalan kaikkivaltiaan ja hänen Poikansa Kristuksen Jeesuksen nimessä! Amen!
Hän lopetti siihen ja aloitti heti virren, saman virren uudelleen, minkä alkaessaan oli veisannut. Nyt olivat jo sanat ja nuotti kuulijakunnalle tutut, ja joku ääni siellä täältä yritteli siihen yhtyä. Reita oli papin puhuessa sujunut hänen viereensä, hehkuvin kasvoin häntä kuunnellen. Ikkunan pielessä riippui kannel. Hän huomasi sen, tempasi sen naulasta, asetti polvelleen ja kävi sillä virren säveltä säestämään.
Värähdys kävi läpi karsinanpuolen tupaa, joka oli naisia täynnä, ja miehetkin muuttivat jalkaa, kävivät kiinni partoihinsa ja katsahtivat toisiinsa, niinkuin olisi ollut aikomus jotakin virkkaa. Uskalsivat jo useammatkin äänet säveleen yhtyä, nuottia hyräillen ja sanojakin tapaillen. Kanteleen tuttu ääni oli mielet jännityksistään laukaissut ja pannut ne epämääräisesti, itsetiedottomasti uusia mielialoja väräjämään.
Pappi kokosi kirjansa ja valmistui lähtemään. Ennenkuin poistui, ilmoitti hän huomenna tulevansa edelleen puhumaan niille, jotka halusivat kuulla. Mutta tänä päivänä odotti hän Ilpolassa lapsia kasteelle.
Sen sanottuaan pisti hän kirjat kainaloonsa, ojensi kätensä Panulle, kiitti häntä siitä, että oli sallinut Jumalan pyhää sanaa kattonsa alla julistettavan, ja lähti, väen väistyessä hänen tieltään.
Aikoivat ovensuussa olijat papin ja Reidan jälkeen lähteä, kun Panun ääni heille jyrähti:
—Pysykää paikoillanne!
Menijät peräytyivät takaisin tupaan. Panu otti uuniluudan sopelta ja pyyhkäisi sillä kahden puolen kynnystä. Se oli kaikille selvä merkki siitä, että vieras, joka oli mennyt ulos, ei toista kertaa isännän luvalla saisi astua samaa tietä takaisin. Samalla tavalla pyyhki hän penkin ja pöydänpään. Sitten otti hän kanteleen, jolla Reita oli virttä soittanut, ja heitti sen hiiltyvään uuniin.
—Väinön vanhan kanteleen poltti! kuultiin kuiskattavan.
—Annoin papin puhua, kun mielensä teki, ettei sanottaisi meidän hänen sanojaan pelkäävän, sanoi hän sitten äänellä, joka koetti olla tyven, vaikka tarkimmat tuntijat kuulivat, että hänen mielensä oli kuohuksissa ja silmänsä välkkyi. Tiesin loruksi luottehensa, nyt tekin ne tiedätte. Ensin kiroten kävi päälleni, nyt mesisuuna viehättelee. Ei pysty Panuun kumpikaan. Menköön rauhassa kotiinsa, jos osannee, emme kättämme aseetonta vastaan kohota, vaikka vihan tielle neuvoikin arpa. Pidämme toki arvan mielen mielessämme, jos toiste tarvitaan.
Panu puhui niinkuin olisivat kaikki olleet samaa mieltä siitä, mitä olivat kuulleet. Eikä uskaltanutkaan kukaan papin käyntiä ottaa puheeksi hänen kuultensa. Olisi kuitenkin monen mieli tehnyt kuulla lisää siitä Jumalasta, joka oli niin suuri ja mahtava ja taisi niin paljon antaa. Väki hajausi, ja karhun pyyntiin tulleet miehet lähtivät koteihinsa hiihtämään. Mutta kauan kaikuivat heidän korvissaan oudot sanat ja seisoi silmien edessä pitkä ryhdikäs mies, jonka otsa melkein kattoon ulottui.
—Olisiko tuon jumalat paremmat kuin omat? arveli Patva Jormalle hiihtäessään pois hänen kanssaan.
—Ei ole hänen tietonsa Väinön tietojen veroiset, vastasi Jorma.
—Entäpä ovatko paremmat kuin Panun?
—Yhdeksi arvostelen.
Mutta kun Jorma erosi omalle ladulleen kotimajalleen mennäkseen, virkkoi hän:
—Mutta kaunis oli hänen virtensä … oikein sydämeheni herahti.