XXV.
Mielissään siitä vaikutuksesta, minkä oli tehnyt, astui Martti-pappi jään poikki takaisin Ilpolaa kohti. Hän oli tahtonut poistua parhaimman vaikutuksen aikana ja jättää kuulijansa keskenään miettimään sitä, mitä olivat kuulleet. Ja hän oli varma siitä, että he tulisivat huomenna hakemaan häntä lisää kuullakseen.
Mutta kun Martti-pappi ja Reita tulivat Ilpolaan, olivat ovet kiinni, ulkoapäin teljetyt, ja tuvan porstuaan suljetut koirat haukkuivat ja ulvoivat, nousten vihaisimpaan vimmaan, kun pastori lukon ripaa kosketti.
—Menemme saunaan odottamaan, kunnes talonväki palaa.
Mutta saunankin ovi oli samalla tavalla suljettu, ja kun he taas palasivat pirtin edustalle, huomasi Reita, että heidän suksensa ja konttinsa oli nostettu nurkkajuureen. Se oli selvä merkki siitä, että heitä ei enää tahdottu ottaa vastaan.
—Odotamme sitten tässä,—ja pastori istahti ovikivelle tuvan porstuan eteen.
Äänettöminä istuivat he molemmat katsellen lahden yli Panulaan, mutta ei ketään näkynyt eikä kuulunut tulevaksi. Panula ja muut talot lahden rannalla olivat kuin autiot ja kuolleet, ei hiiskahdusta mistään päin, ja taivas vetäytyi tuulen liikahtamatta yhä paksumpaan pilveen. Silloin tällöin leijaili lumihiude pilvistä alas. Oli kuin olisi salaisia uhkaavia voimia ilmassa liikkunut.
Hetken kuluttua käski pastori Reidan hiihtämään muihin taloihin katsomaan, eikö siellä olisi ovet auki. Itse jäi hän tähän vielä talonväkeä odottamaan.
Odottaessa alkoi ilta pimetä ja yhä enemmän lunta heittää. Metsänranta talon takana mustui ja tuli kuin lähemmä. Vaara toisella puolen lahden suureni ja suli yhdeksi ainoaksi möhkäleeksi. Hän oli ottanut kontin selkäänsä ja asettanut sukset maahan eteensä. Koko ajan hän kuulosti teroittaen korvansa pienimpäänkin ääneen, mutta ei hiiskahdustakaan, ei liikahdustakaan lähellä eikä kaukana. Ja kuitenkin oli hän varma siitä, että oli jotakin tekeillä.
Reita tuli ja ilmoitti, että hän oli käynyt kolmessa talossa, mutta että jokaisessa oli ovet pantu säppiin hänen nenänsä edessä.
—Täytyykö meidän sitten taivasalle yöpyä keskellä kylää?
—Ei tarvinne. Tuoss' oli poukaman pohjassa sauna, jota kun asutuksi luullen kävin tarkastamaan, näin sen autioksi, vaan kun lämmitämme, saatamme yötä olla.
Pastori ja Reita hiihtivät sinnepäin, mistä Reita oli tullut, ja löysivät ahon alla lähellä rantaa matalan huoneen, jonka seinämällä resotti vanha kaatunut halkopino. Vähän ylempänä näytti olevan palaneen huoneen paikka ja muutamia mustia tulensijoja. Reita seisoi vähän aikaa ajatuksissaan saunan kupeella, katseli ahoa ja metsänreunaa ja loi siitä silmänsä jäälle ja taas takaisin, ikäänkuin miettien ja mitellen jotakin. Sitten astui hän suksiltaan ja otettuaan sylyyksen halkoja meni saunaan.
Sauna oli rapistunut, mutta lämmitettävässä kunnossa. Sill'aikaa, kun uuni lämpisi, kävivät pastori ja Reita noutamassa havuja vuoteiksi.
—Tässähän voimme olla niin kauan kuin haluttaa ja odottaa, kunnes Herra meille uskottomien ovet avaa, virkkoi pastori iloisin mielin, heittäytyen uunin eteen pehmeälle havuvuoteelle, johon katossa lainehtiva savu ei ulottunut.
—Jos eivät meitä täältä nälällä karkoittane, sanoi Reita. Kontti on tyhjä, ovat koirillaan syöttäneet eväämme, ei ole muuta kuin tämä leipäpalanen kontin pohjalla.
Reita ojensi kannikan pastorille, pastori taittoi sen kahtia ja tarjosi
Reidalle toisen puolen.
—Sen syömme tänään ja annamme Jumalan pitää surua huomisesta.
Ja tuskin oli hän sen sanonut, kun Reita, joka koko ajan näytti olevan varuillaan, teki nopean merkin kädellään, ja molemmat kuulostivat. Saunan seinämältä kuului liikettä ja ääni niinkuin suksensauvan lumeen narahtaessa. Reita hyppäsi ulos ja näki suksimiehen pyyhältävän alas rantaan. Saunan edessä oli mytty, joka oli juur'ikään siihen heitetty. Reita huusi menevän jälkeen, mutta tämä ei pysähtynyt, vaan hävisi yhä tihittyvään illan hämärään.
Kun mytty uunin edessä tarkasteltiin, huomattiin, että se sisälsi leipää, voita ja suuren kimpaleen karhunlihaa ja muutamia nauriita.
—Meillä on täällä salaisia, tuntemattomia ystäviäkin, sanoi pastori,— mutta Reita katsoi häntä ihmetellen; oli, niinkuin olisi se tiennyt sen äsken sanoessaan, niinkuin olisi odottanut sitä.
—Ei tullut sisään tuoja … ken mahtanee olla?
Mutta Reita oli päästänyt auki mytyn ja katseli uteliain silmin vaatetta, johon ruoka oli kääritty. Hän levitti sen lieskaa vasten, käänteli sitä ja tarkasteli huolellisesti sen reunaompeluksia.
—Äidillä oli samanlainen huivi, sanoi hän sitten arvellen. Katsokaa, täss' on poron sarvet kirjailtu ja tässä vinoristi. Se merkki oli kaikissa hänen vaatteissaan … tämä on äiti vainajan huivi!
—Mutta miten olisi se tänne joutunut?
—Panu tuhosi isäni ja poltti talomme … muistan vielä, kun lieska nousi taivaalle ja me olimme äidin kanssa kätkössä metsässä. Tavaratkin anasti, mitä oli, niin äiti kertoi. Tämä ruoka on Panulasta! päätti hän sitten yht'äkkiä.—Ja ennenkuin pastori ennätti lausua epäilynsä siitä, kuka heille Panulasta ruokaa lähetti, huudahti hän yhä kasvavalla liikutuksella:
—Se on Annikin, sisareni laittama! Se on Panulassa orjana! Sisko hellä on veli velloaan muistanut … muistanut on totisesti, on … voi sisar hopea!
Ja Reita suli kyyneliin, suuteli huivia, hyppäsi ylös ja riensi ovelle.
—Näitkö hänet? Tunsitko?
—En nähnyt, vaan siellä lienee ollut. Lähden kohta hänen luokseen … haen hänet tänne … viemme kirkolle siskon … otatko hänet?
—Mene! sanoi pastori. Minä täällä sill'aikaa levähdän.
—Paistan sinulle nauriit ensin!
Mutta kun Reita kohenteli puita saunan uunissa ja puhalsi pois arinalta tuhkan, nauriita siihen kivelle asettaakseen, huudahti hän taas:
—Ja tämähän on meidän sauna! Täss' on vinoristi … katsokaa … tähän se on kiveen hakattu. Saunan sanoi polttamatta jääneen … isän pyhä sauna, tässä taikojaan teki ja sairaita paranti … muualla eivät paranneet, sanoi äiti…
—Olisiko tämä siis vanha kotisi, ja sen rauniotko tuolla aholla?
—On tämä, niin on. Sitä jo äsken silmäni aavisteli…
—Ihmeellistä, että sen näin löysit… Reita, se oli Herra, joka meidät tänne toi, tästä hänen sanaansa julistaaksemme ja valtakuntaansa levittääksemme. Tämän huoneen ovea ei kukaan voi meiltä sulkea!
Reita kantoi puita tulen vireillä pitämiseksi ja lähti. Pastori jäi saunaan pehmoiselle vuoteelle ja nukkui pian sikeään uneen kiukaan tulen häntä lempeästi selkään lämmittäessä.
Otettuaan suksensa saunan seinämältä ja piilotettuaan pastorin sukset lumeen vähän matkaa saunasta, josta hän ovea raottaen kävi ilmoittamassa, lähti Reita noudattamaan sitä jälkeä, jonka outo ruuantuoja oli tehnyt jäälle laskeutuessaan. Kun täysikuun valo kajasti pilvien läpi, oli Reidan helppo jälkiä seurata. Se vei ensin rantaa myöten IIpolan alle, nousi pihaan, tuli takaisin ja yhtyi toisiin latuihin, joita nyt oli useampia Panulaan päin, vaikka aamulla ei ollut yhtään. Ollessaan lahden keskellä luuli Reita huomaavansa hiihtäjän edellään. Hiihtäjä pysähtyi ja lähti sitten taas liikkeelle, mutta hiljennettyä vauhtia, niin että Reita oli Panulan nuottakodan luona hänet saavuttamaisillaan, kun näki sen suojasta tulevan esiin olennon, joka näytti naiselta. Hän pysähtyi ja kuuli naisen kysyvän:
—Joko veit?—Mitä hiihtäjä vastasi, sitä ei Reita kuullut, mutta silloin virkkoi taas nainen:—Voi hyvänen aika, Jouko!—Mutta samassa keksi hän Reidan ja kysyi:—Kuka se tuolta tulee?
—Vieras on! virkkoi Reita ja oli parilla ponnahduksella nuottakodan edessä.
—Tästäkö menee tie Panulaan? kysyi hän.
—Tästä menee! Mutta kuka se on? kysyi nainen.
—Ketäs te olette? kysyi Reita vastaan. Oletteko Panulasta?
—Emäntä olen … tulin vain vedelle … tämä on Jouko … mutta eikö se ole Reidan poika?
—Se on, vastasi Reita.
—Meillekö aiot?
—Tulin siskoani tapaamaan.
—Annikkiako?
—Annikkia tulin hakemaan … se meille ruokaa toi.
—Joukohan se … tämä Jouko … voi, armias auttajani … veli tuli siskoa tapaamaan … et häntä nyt voi tavata.
—Miksen?
—Jäikö pappi saunalle? Mene pian takaisin … tuhoja hankkivat hänelle … vaan en soisi.
—Mitä, äiti, hätäilet? kysyi Jouko.
—Isäsi on tuhotoimissa … Ilpon kanssa hankkeita hijoi … lähdin vastaasi, Jouko, että kääntyisit ja veisit sanan… Älä tule meille, Reita, ei ole siskosi meillä … vouti rekeensä reutoi, ja Annikki koskeen juoksi,—ja Panun emäntä pillahti itkemään ja lyykistyi kelkkaan, huojutellen ruumistaan.—En uskalla kotona itkeä, tässä itken, itke, velikin, siskosi surmaa.
—Ainoan siskoni … tapaili Reita.
—Sinutkin vielä tuhoavat ja papin … puhui niin kauniisti … joudu sanaa viemään! Rakastin Annia kuin omaa lastani… Heittäykäätte suksillenne, ette kotianne näe, jos viivytte!
—Eivät papille mitään voi!
—Voivat, voivat! Ensin aikoivat vilulla ja nälällä … ei kukaan olisi huoneisiinsa uskaltanut ottaa, mutta kun Reidan saunan lämpiävän näkivät … muita tuumia pitänevät…
—Ei meihin pysty!
—Ei ole sitä taikaa, johon ei terä pysty … mene, tiedä, millä lailla aikonevat.
—Mikä tulenrusko se tuolta nousee? virkkoi Jouko yht'äkkiä järvelle päin osoittaen.
Heikko, mutta yhä kirkastuva tulenloimo valaisi taivasta sieltäpäin, mistä Reita oli tullut.
—Reitalan aholla palaa!
—Mikä siellä palaisi?
—Sauna palaa! Joutukaa apuun! Hirmuja tekevät. Näitkö isääsi, Jouko? huusi emäntä.
—Ilpolassa oli ollut, mutta yhdessä lähteneet, vastasi Jouko.
—Vie sinä, Jouko, sana Kuismalaan ja … minä juoksen Jorman tuvalle!
—Pappi jäi saunaan nukkumaan! sanoi Reita.
—Auta armias, elävältä korventavat … yhä yltyy!
Emäntä työnsi heidät menemään ja riensi itse pihaan.
Reita ja Jouko lähtivät voimainsa takaa potkimaan loimoa kohti, joka välistä väsähti, mutta sitten taas kasvoi. Reita riensi vanhaa latuaan, mutta Jouko kampesi Ilpolaan päin ja katosi pian näkyvistä. Jos tuli oli isän sytyttämä, oli isäkin siellä. Ei ikänä uskaltaisi hän mennä sitä sammuttamaan … ei edes sanaakaan viemään.
Ei Reita edes huomannut Joukon eroamista hiihtäessään tulta kohti. Outo tunne kantoi häntä, kuin ei olisi ollut suksia alla, niinkuin sauvat eivät olisi maahan sattuneet ja niinkuin ei hänen matkansa olisi edistynyt ja hän itse ei ollut oma itsensä, vaan joku toinen, vieras, joka käsin ja jaloin ilmassa huitoi. Hänhän se oli kuitenkin, vakuutteli hän itseään epäselvästi, vaikka joku koetti häntä lumota, vaikka Panu koetti estää apuun pääsemästä … hänelle tuli kurkkua kuristava hätä, hän pakeni petoa, joka kintereillä läähätti … yht'äkkiä tuli metsä vastaan lumisateen sisästä ja suksen kärki töksähti rantakiveen. Hän kaatui, nousi ylös, tointui siitä, oli taas oma itsensä, mutta tuli oli kadonnut ja tiheä näreikkö oli edessä. Hän tempasi suksensa, paarusti näreikön läpi, huomasi taas tulen ja riensi taas hiihtäen metsän läpi, jonka tunsi edessä olevaksi niemeksi, minkä äsken oli kiertänyt. Ja kaitaisen kannaksen poikki tultuaan oli hän taas lahden rannalla, ja vähän tuonnempana lahden pohjassa paloi sauna täydessä tulessa liekkien hulmutessa mustalle lunta tuiskuttavalle taivaalle. Saunan ympärystä, aho ja metsän ranta olivat valaistut, iso kanki oli saunan oven edessä, mutta ei ainoatakaan ihmistä näkynyt.
Mutta ahon reunassa tuuhean suuren kuusen alla, jonka oksat maahan ulottuvat, kyyröttää mies väijyksissä, mustat pienet silmät välkkyen harmaiden kulmien alta ja huulet irvistellen tulta vasten. Hän tuijottaa kuin lumottuna tuleen, jonka on nähnyt seinäviereltä tuohirykelmästä syttyvän, tarttuvan kuivaan seinään, lahonneisiin räystäisiin ja hienon lumen peitossa olevaan tuohikattoon, joka nyt rätisten hulmahtaa kolmelta taholta isoon liekkiin ja paukahtaa kuin kasken keskessä yhtyvä palo. Tuli huikaisee hänen silmiään, hän ei näe muuta kuin liekit ja niiden keskessä palan mustaa seinää ja pönkitetyn oven ja odottaa vain, milloin se alkaa liikkua … mutta on se niin lujassa, ettei sisästä aukea, sinne palakoot, pappi ja Reidan poika … sitä tulivat täältä hakemaan… Ja hän nauraa hiljaa ja äänettömästi työnsä menestystä ja kiitosta, jonka on saava Panulta. Katsohan, minkä keksi … voi viisasta miestä, voi tietäjää mainiota … otapas vastaan kuin parasta vierasta, ettei kukaan aikeitasi aavista … panetapas ovet kiinni … ja sitten lumoo vanhaan saunaan, sikeään uneen nukuttaa … sitten polttaa kuin hiiret kasken lahokantoon … ei kukaan aavista täällä olleenkaan.—»Kun ovat porona, vie luut avantoon!»—ja nostaa vielä tuiskun jälkiä peittämään…
Ilpo tuijottaa tuleen yhä suuremmalla jännityksellä ja riemulla, seuraa silmillään liekkejä ja odottaa joka hetki katon putoamista. Yht'äkkiä kuulee hän huutoa ja ryskettä, mutta ei saa selkoa, mistä se tulee, ennenkuin savupilvi, joka on tuprahtanut saunan ympäri ja peittänyt ovenkin, väistyy tuulessa ja hän näkee miehen tempaavan pönkät, ovi potkaistaan auki, ja kaksi miestä karkaa nyt silmiään suojellen ahon poikki pois näkyvistä jäälle päin. Samassa putoo katto, ja musta savu ja pöly peittää hetkeksi tulen, ja kauhistuneena ja piiloansa peläten syöksee Ilpo metsään ja rientää kotiinsa.
Ilpolassa odottavat häntä Panu ja Ilpotar, seisoen pirtin perässä ja tulen loimoa katsellen. Siinä tapaa heidät Ilpo ja saa hengästykseltään vaivoin kerrotuksi, mitä on tapahtunut.
—Voi kuhnusta mieheksi, voi raukkaa, kurjimusta!
—Pönkän panin, mutta en tiennyt toisen ulos lähteneen!—puolusteli
Ilpo.
—Ja itse pakoon juoksit?
—Niinhän käski Panu, etten näyttäytyisi, jos pääsevät.
—Näkivätkö sinut? kysyi Panu.
—Eivät nähneet … jäälle katosivat.
—Ole vaiti, sanoi Panu Ilpottarelle, joka taas alkoi sadatella miestään.—Mitä ei tuli tehnyt, sen tekee pyry ja pakkanen.
Tuuli tuntuikin yhä kiihtyneen ja ulvoi jo myrskynä nurkkajuurissa pyrytellen lunta isoissa pyörteissä. Loimo Reitalan aholla oli sammunut, pieni tuikahdus silloin tällöin vain vielä ruiskahti taivaalle.
—Mitä ei tuli tehnyt, sen tekee pyry ja pakkanen, uudisti Panu vielä pirttiin tultuaan.
Pirtissä seisoi Jorma keskellä lattiaa ja Jouko pankon kupeella. Jouko ei ollut uskaltanut mennä palopaikalle eikä Ilpolaan, vaan oli jäänyt rantaan tulen loimoa katsomaan ja odottamaan, kuulisiko kenenkään rientävän paloa kohti. Siellä tapasi hänet Jorma, jonka Panun emäntä oli ajanut liikkeelle. Molemmat kuulivat he Panun sanat ovessa.
Panu säpsähti ja kysyi tiukasti:
—Mitä sinä täällä, Jouko?
—Tulen näin palavan … mutta johan taisi sammua, sopersi poika.
—Paloiko pappi saunaan? kysyi Jorma.
—Mistä minä tiedän…
—Tiennet, kun sytytit.
—Ja entä, jos sytytinkin! Parempi polttaa kuin palaa. Uhkasi polttaa minutkin.
—Pois pääsivät, virkkoi Ilpo.
—Ei ollut miestä miehessä, tuhkasi pilkallisesti Ilpotar.
Mutta silloin astui Jorma Panun eteen kädessä päre, jota oli ollut pihtiin panemassa, ja surumielisesti päivitellen ja päätään pudistaen virkkoi hän:
—Ei ennen näin vihamiestä vastaan käyty, eivät totta tosiaan Kalevan urhot nukkuvaa vierasta saunaan salvanneet ja elävältä polttaneet … ilmiotteluun vaativat, miekkansa mittasivat ja vuorotellen iskivät… Häpeän sukuani!
—Aika aikaa kutakin…
—Etkä sittenkään saanut surmatuksi … katsoin miestä ja kuulin hänen mielensä. Suurempien suojassa on … ei tulesi tehonnut.
—Mitä ei tuli teknyt, sen tekee pyry ja pakkanen.
—Et saa sitä miestä koskaan surmatuksi sinä.
—Vaan sinäkö!
—Minä hänet pelastan, vaikka viimeiset voimani menkööt. Älkööt
Panulassa käynyttä ja Panun olutta juonutta saako Panun miehet tuhota.
Ja sen sanottuaan otti Jorma rukkasensa ja lähti.
—Mene kotiisi, Jouko! karjaisi Panu syösten vihansa ja pettymyksensä poikaansa; ja nyrkki vapisevan Joukon leuan alla sähisi hän:
—Ja muista se, että jos tästä hiiskahdat sanankaan, niin niskasi nujerran.
Jouko katseli isäänsä pelosta jäykistynein silmin.—Jos tietäisi, niin tappaisi … ei tiedä vielä … mutta jos saa sen tietää!
—Lähden papin jälkeen,—päätti hän.—Tappaa äidinkin, jos saa haltijaltaan tietää,—johtui hänelle sitten mieleen. Ja hän survaisi suksensa jäälle, mutta kadotti sauvansa hankeen, ei kääntynyt sitä ottamaan ja hiihti sauvattomin suksin, kaatuen ja nousten, kotiinsa päin.