XXIX.
Koko talven on Kari metsiä harhaillut rauhaansa löytämättä.
Ennen keikkuivat metsät iloisina hänen ohitsensa, kun hän loivia rinteitä hiihti, seisoivat lehdot lempeinä ja ystävällisinä hänen edessään, ja onnellisina ja levollisina siintivät lumiaukot hänen jalkainsa alla, kun hän vaarojen huipuilta niitä silmäili hiihdännästään huoahtaen. Joka puun juurella oli hän hyvän haltijan näkevinään, joka aholla sinipiiat hänen edellään keijuivat. Laulullaan hän heitä hyvitteli ja aina uusilla virsillä omaa mieltäänkin ilahutteli. Nyt seisoivat salot synkkinä, peikot puun juurilla jurottivat, syöjättäret soilla ja mailla häntä seurailivat, ei tehnyt mieli vaarojen rinteitä nousta, eivätkä laulut pakahtuvan poven huolia helpottaneet. Kullervona hän kulki kostotuumia hautoen.
Ei ollut hänen pyynnistään eikä metsästyksestään. Ansamailleen kun sattui tulemaan, maahan repi pyydyksensä ja ne metsään sirotti. Kun riistan jäljet löysi, lähti toki sitä ajamaan, mutta vähän aikaa seurailtuaan kesken jätti. Joskus kun sattumalta jotakin edestään ampui, kotiinsa sen kantoi äidille ruuaksi, yötä viipyi majallaan, unetonna vuoteellaan ujui ja lähti taas aamun tullen harhailemaan.
Korpikosken niskaan hän aina lopulta päätyi, riisui suksensa jalastaan siinä, missä voudin reen jälki vielä häämötti lumen alta, kulki kosken rannalle kivelle, minkä vieritse kuohut vaahtopäinä vyöryivät ja mistä Annikki oli aaltoihin syössyt. Seuraili siitä rantaa myöten, johon oli syvän jäljen polkenut, suvannon reunaan, otti puuta vasten pystyttämänsä pitkän riu'un ja haroi sillä jäähän hakkaamiaan avannoita. Mutta ei hän mitään löydä, ei nouse Annikki aalloista.
Yö yllättää, tuisku ja tuuli kohisee kilvan kosken kanssa. Poistua täytyy Karin, ja hän lähtee taas hiihtämään, hiihtää järviä, maita ja metsiä, kiertää Panulaa ja pyhää uhrivaaraa, väijyy kuin metsärosvo, paras nuolensa kaaren päällä, mutta ei tule tähtäimeen se, jota hän odottaa. Vartijansa on velholla. Hän tietää, missä vaara uhkaa, ja toisia teitä kiertää. Eikä Kari usko häntä vastaan mitään voivansa, voimakasta, taikainsa tukemaa noitaa vastaan, jonka antama isku yhä vieläkin hänen päätään pakottaa.
Kun saisi avukseen jonkun, kun löytäisi kostotoverin jostakin? Ei ole
Jormasta, rauhan on mies. Ei muistakaan heimon miehistä. Eikä ole
Annikilla sukua elossa.
Silloin muisti Kari reitalaiset Lapinpohjassa ja riensi sinne.
Masennuksissa olivat Lapinpohjan miesten mielet. Tukalaksi oli olo jo heille käynyt Panun valtaan tultua. Missä vain voitiin, heille kiusaa tehtiin: poroja laitumilta vietiin, riista usein edestä ammuttiin, pyydykset hävitettiin, parhaat kalavedet anastettiin ja tierauhaa häirittiin. Jäkäläkin alkoi loppua, kun kuloksi oli isot alat kankaita poltettu. Ja jo puhuivat he lähdöstään pohjoisemmille maille.
Eivät suostuneet sotaa nostamaan, eivät uskaltaneet Panua vastaan käydä. Yltyivät kyllä Karin puheista sen verran, että Panun kiellon ja uhkaukset kuultuaan hänen sanansaattajiaan häpäisivät, mutta eivät olisi enää kiertämiensä hirvienkään ajoon uskaltaneet lähteä, jos ei Kari heitä siihen kiihoittanut. Suin päin pakenivat pois, jättivät kaikki ja olisivat tahtoneet hänetkin mukanaan viedä.
Jo miettikin Kari näiltä mailta lähteäkseen, mutta muisti taas jään alla koleassa koskessa olevan Annikin, muisti Panun kostamatta olevan, muisti voudin vielä elävän … ja hyvästiä heittämättä lähti ja Korpikoskelle riensi.
Yhä kohisi se yhtä kolkkona, yhtä ilkkuvan keltaisena. Tuossa oli Annikki voudin reestä riuhtautunut, tuossa oli hankeen harpannut, tuohon huivi jäi, tuohon kenkä, tuossa kaatui, tuossa suin päin koskeen syöksyi.
Ja kosken niskasta kulki Kari suvannolle vanhaa polkuaan, haroi ja haki, mutta ei mitään löytänyt, ei Annikki aalloista noussut.
Kosto taas karmaisi mieltä. Vouti elää vielä ja talossaan rehentelee!
Majalleen taas riensi Kari valmistuakseen voutia kostamaan ennenkuin kevät rikkoisi kelin. Uuden teki jousen, kaaren raudasta rakensi, selän vaskesta valoi, että kantaisi nuolen, korpin höyhenillä sulitetun ja käärmeen mustissa mujuissa kastetun ilkiön rintaan, joka Annikkia väkivallalla vastaansa pusersi—eikä ilkiö siitä nousisi.
Äiti poikaansa varoitti lähtemästä, itki lähtiessä vetreät vetoset, veräjälle saattoi ja siitä kauan hänen jälkeensä katseli.
Mutta kun Kari retkellään voutia kostamaan kosken niskaan tuli, näki hän keväisen auringon jo suvantoa aukoneen … tiesi, milloin jo virta peitteensä loisi ja Annikki alavesiin painuisi! Löytämättä jäisi, hautaamatonna harhaileisi, ei ikinä rauhaansa saisi…
Kostoretki jäi, eikä Kari päiväksikään kosken varrelta poistunut. Suvanto hylkäsi jäänsä, mutta ei Annikkia näkynyt. Mutta toisen kosken alla oli isompi suvanto niinkuin pienoinen järvi, jossa jää oli vielä vahvaa ja johon ylhäältä tulevat jäälautat pysähtyivät röykkiöiksi ja korkeiksi padoiksi. Päivä sitä—vähän sulatti, yökylmä enemmän kovensi. Keskellä suvantoa oli pienoinen saari, koivuja ja haapoja kasvava, ja siihen Kari majan laittoi ja odotti.
Maat sulivat, vaarain rinteet paljastuivat, ja heleästi paistoi keväinen aurinko, ja ensimmäiset vesilinnut istahtivat koskeen kuohujen alle. Joutsenkin tuli, ui lähelle saaren rantaa ja Karin havumajan edessä kahakäteen souteli. Kohta hänet löydän, arveli Kari.
Mutta liikkumattomana, harmaana ja synkkänä jurotti vielä suvannossa saaren ympärillä kovan talven rautajää.
Silloin, eräänä kuutamoisena yönä, kun Kari kotona käytyään taas koskelle palasi, oli koski paisunut niin, että sulavesi jo huuhteli suvantosaaren rantoja ja jää lautoissa liikahteli. Astuttuaan venheeseensä, jota oli kevään kuluessa kosken rannalle varustellut, souti hän sillä saareensa. Jää helisi ja sihisi, vesi oli työntänyt jääteleitä rannalle, toi toisia ja irtautti entisiä yhä kohotessaan.
Pieneen poukamaan saaren alla, jossa veden kulku takavirtaan kiersi, oli ajautunut jäälautta, ja sen sisään oli Annikki hautautunut jäätyneen vaahtovaipan sisään, jonka koski kuohuistaan oli talven pitkän hänen ympärilleen kehrännyt. Niinkuin kirstussa, kädet rinnan päällä, hän rauhallisesti siinä lepäsi muuttumatonna ja kirkkaan, suojelevan jään ympäröimänä niinkuin olisi silmänsä vain uneen ummistanut.
Maihin Kari hänet nosti, havuilla peitti ja lähti äidille sanaa viemään. Äiti vei sanan Jormalle ja Jorma Panun emännälle.
Kun nämä kolmisin koskelle saapuivat, oli Kari koivun ja haavan väliin haudan kaivanut, havuilla ja hienoilla sammalilla sen sisustanut ja siihen Annikin laskenut. Karin äidin antamissa kihlavaatteissa hän lepäsi, kasvot itään, että tilaltaan joka aamu armaan auringon nousevan näkisi. Karin äiti oli tuonut mukanaan poikansa pyytämän karhuntaljan, ja siihen käärittiin pieni ruumis. Pantiin mukaan värttinä ja tulukset, pata pienoinen ja tuohivakkanen, Jorman tekemä ja kirjauksilla koristettu, jossa oli eväitä parhaita, piiraita ja rieskoja, toiset puolet Panulan emännän, toiset Karin emännän leipomia, pitkän matkan varaksi varatuita.
Laski Kari vielä kanteleensakin lemmittynsä kupeelle.
—Ethän kanneltasi ainoata? kysyi Jorma.
—Ei ole soitostani enää, ei iloistani, vastasi Kari.
—Ilokanteleesi entisen hautaan laskenet, soitto suurempi surustasi viriää, lisäsi Jorma.
Toi Kari tuohia, valkeita ja sileäpintaisia, jotka oli kosken rannalta koivuista kiskonut ja kattoi niillä haudan. Loivat sitten sanaakaan sanomatta Kari ja Jorma mullan hautaan, naisten istuessa toisen toisessa päässä hautaa, hiljaa itkien ja hunnut silmillä ruumiitaan huojutellen.
Kun hauta oli täytetty, kuusenhavuilla peitetty ja kehä kauniita, kosken hiomia kiviä, sileitä kuin helmiä, kummun ympärille ladottu, istahtivat Kari ja Jormakin haudan viereen kivelle. Silloin kävi Panun emäntä koivuun kiinni, joka vainajan pään pohjissa kasvoi, ja sitä halaillen valitti:
—Voi ainoiseni, Annikkini, lempilapseni, tytär tuiretuinen, onneton sinuas:—hoidin, huolehdin äiditöntä, sanatonta vaalin, varjella koetin—maan alle maireheni, kosken kuohuihin kultaseni, silmäteräni suosittuni—voi omani, voi iloni, sinua ikäni kaiken, elinikäni suren, huolin, hoilaelen…
Hiljaa nyyhkyttäen vaipui vaimo istualleen puun juureen, jolloin Karin äiti halasi haapaa ja itki ja näin valitti:
—Voi toivottuni, tyttäreni, voi lapseni laatuiseni, sydänkäpyni, katsottuni, turpehen alainen ainoiseni—toivoin liekun liikuttajaksi, kehtosien keinuttajaksi, iloksi öitteni yksinäisten—sinne katosit kaunoiseni, kainoseni, suistuit surujen suurihin suvantoihin, et tule takaisin ilmoisna ikänä ilmoille näille ihaloille, kovin kurjille kujille, et pihoillemme pahaisille, armas Annikki omani…
Jorma oli asettanut kanteleensa polvilleen ja virkkoi:
—Itkekäätte te; en minä itke. En katso kuolemaa kamalaksi, ilo mieleni täyttäisi, kun täältä pääsisin. Kadehdin Annikkia, jonka autuaitten asunnoissa jo vaeltavan tiedän. Näin hänet yöllä unessa, laulan teille uneni.
Ja Jorma lauloi:
—Sousin suoduilla vesillä, melon metsärantaisilla, siell' oli niitty niemen päässä, aho vetten viertehillä, aholla impyet ihanat, niemen päässä metsänneiot, sinipiiat pienet, suuret siinä iloja pitivät, karkeloa kassapäiset siellä Annikki ylinnä, hienohelma heilumassa parissa metsän parasten, metsän impien iloissa— Ei oo kuollut, ei kaonnut, ei vesihin vierähtännä— Ota, poika, pyydyksesi, Kari, jousesi kopaise. Sua oottavi omasi, sua impyes, ilosi, viljateille viedäksensä, kupehellas kulkeaksi— Otti Mielikki omaksi, tyttäreksensä Tapio— Hyvä siell' on ollaksensa, asuaksensa ihana.
Kari istui allapäin, vesi vierähti hänen silmäänsä Jorman laulua kuullessa.
—Laula, Karikin, hyvästisi, laulu mieltäsi lohduttaa, sävel sydämesi sulattaa.
Kari tarttui kanteleeseen, odottaen häntä muut katselivat. Vanhan lempilaulunsa lauloi Kari:
—Yks oli ystävä minulla tämän ilman kannen alla, yksi armas ainokainen koko kolmessa kylässä— Kun sa istuit, maa iloitsi, kun kävit, käki kukahti, kussa seisoit, seinät paistoi, kussa tanssit, tanhut keikkui—. Tuost' olet tullut, tuost' mennyt, tuossa istunut aholla.—
Mutta yht'äkkiä parkaisi kieli pahasti niinkuin olisi katkennut, ilkeästi ulvahti kannel, luotaan Kari sen heitti ja hyppäsi pystyyn.
—Käykää purteen, pois lähdemme!
Hän souti heidät maihin, heitti hyvästit äidilleen ja käski mennä kotiin.
—Minnekä aiot?
Heitti hyvästi Panun emännälle, ja kun Jormaa halasi, virkkoi:
—Hoida äitiäni, jos en palaisi.
—Tokihan palannet?
Ei vastaa Kari, majaansa menee, ottaa aseensa ja ne purteensa kantaa. Potkaisee purtensa rannasta ja itse siihen hypähtää, niin että suvanto kokan alla vaahtona irvistää. Melaan tarttuu ja kuohuihin kolmilautansa ohjaa suvannon alle kadoten.
Sanattomina seisovat Jorma ja vaimot, eivät mitään puhu, kosken kohinaa kuulostavat—niin silloin sirahtaa ilmassa iloinen ääni, ja jo virittää ensimmäinen kevätpeippo iloisen viserryksensä suvantosaaren koivussa Annikin haudalla.