Panu

by Juhani Aho

XXVIII.

Hirviharju oli kapea, jyrkkäreunainen kannas, keskellä suuria selkiä, jotka se jakoi kahtia niin, että vedet vain kaitaisten salmien kautta olivat toistensa yhteydessä. Kun suuret metsäneläimet: hirvet, peurat, ilvekset ja sudet talvisilla retkillään pohjoisesta etelään tulivat selkien pohjoispuolelle ja siellä olivat aikansa oleskelleet, siirtyivät ne harjun honkien suojassa eteläpuolelle vesiä. Ammoisista ajoista oli Hirviharju ollut paras pyydyspaikka niillä seuduin, ja siihen viritettiin loukkuja, satimia ja verkkoja kapeimmille paikoille ja sudenhautoja oli useampia läpi vuoden vireessä. Joka kerta, kun pantiin toimeen iso ajometsästys järvien ympärillä olevilla saloilla, sijoitettiin osa metsämiehiä Hirviharjulle väijyksiin, sillä varmasti tapahtui aina niin, että ahdistetut eläimet lopulta pyrkivät harjua myöten järven toisella puolella oleviin metsiin.

Hiihdettyään levähtämättä talvisen yön sileitä soita, tasaisia kankaita ja järvenselkiä, saapui Panu miehineen päivän sarastaessa Hirviharjulle väijyksiin. Kun hirvenajajat otuksen perässä karatessaan, nopeimmat hiihtäjät ensimmäisinä, yksitellen olivat saapuneet kohdalle, oli heidän kimppuunsa siinä salaa syrjästä käytävä. Siltä varalta, että useampia tulisi yhdessä jonossa, oli väijytyksiä useammissa paikoin pitkin harjua.

Aamu oli kirkas ja tyyni, ja valkoisilla järvenjäillä ja totisissa liikkumattomissa metsissä ei kuulunut hiiskaustakaan, ei etäisintä ääntäkään kuuntelevien korviin. Mutta liikkumattomina istuivat vainolaiset, mitkä lumeen kaivamissaan kuopissa puitten runkojen suojassa, mitkä kaatuneiden honkien alla valmiina vaikka viikon odottamaan siinä varmaa saalistaan.

Silloin alkoi kuulua saloilta kaukaa niinkuin jostakin ilmojen takaa koiran haukuntaa, uikkavata ja kimeätä, niinkuin koira haukkuu silloin, kun se otusta ajaa. Sinne tänne kulki haukku muuttuen milloin äkäiseksi ja rähiseväksi, joka oli merkki siitä, että otus oli vastarintaan pysähtynyt, milloin taas jonkin ajan kuluttua kokonaan vaieten—tietäen sitä, että nopea eläin oli jättänyt ajajansa kauaksi jälkeensä.

Kaitainen salmi oli mantereen ja ensimmäisen kannakseen kuuluvan saaren välillä. Siinä oli ensimmäinen väijymäpaikka Kuisman ja erään toisen miehen hallussa, mutta vähän matkaa heistä ylempänä harjulla oli Jorma piiloutuneena ison hongan haarukkaan varmasti päättäneenä antaa Karille merkin, jos hän vaaraa aavistamatta tästä surmansa suuhun syöksyisi.— »Tappakoot sitten minut, jos tahtovat, mutta Karin pelastan»—oli ukko mielessään päättänyt.

Haukku oli jo lähellä, ja jo luuli Jorma hirvien tulevan, mutta kantautui taas takaisin salolle. Sen sijaan näki hän kaksi hiihtäjää täyttä vauhtia laskevan metsästä jäälle. Ne kulkivat Kuisman väijytyksen ohi, mutta ei Kuisma liikahtanut. Heidän tultuaan hänen puunsa kohdalle tunsi hän Aslon ja Hilapan, reitalaisten parhaat miehet, varustettuina lämsillä, keihäillä ja jousilla ja nähtävästi lähteneinä hirviä vastuuseen. Mitään pahaa aavistamatta suhahtivat he puun alitse, jossa Jorma piili, rientäen kannaksen kapeimpaan paikkaan, asettuakseen sinne otusta odottamaan. Hiljaa ja hievahtamatta istui Jorma ja kuulosti … kuului muutamia huutoja ja sitten oli kaikki hiljaa.

Äitelä, ilkeä tunne etaisi Jorman sydäntä… Että hän tulikaan tänne! Pois hän lähtee, pois näiltä maailmoilta, kauas korpientakaisiin korpiin, erilleen kaikesta, pyydystelee ja kalastelee ja kenenkään tietämättä kuusen juurelle kuolemaan kallistuu…

Mutta silloin ulahtivat koirat aivan lähellä korvessa ja suuri, komea härkähirvi loikkasi metsästä rantapensaiden yli jäälle. Se aikoi salmen poikki kannakselle, mutta pysähtyi yht'äkkiä ja vainusi pitkään ja epäluuloisesti eteensä, etujaloillaan lunta potkien. Jorma iloitsi jo mielessään, että se kääntyy, ei nousekaan harjulle, vaan oikaisee jään yli, jolloin eivät takaa tulevat ajajatkaan joudu väijyvien saavutettaviin.

Hirvi tekikin niin ja lähti pyyhältämään harjun ohi. Mutta koirain haukun lähetessä tuli se kammenneeksi niin lähelle maata, että joutui Kuisman nuolen kantaman piiriin. Jousi rämähti, ja tarkasti tähdätty nuoli upposi rintaan lapojen väliin. Hirvi lyykähti polvilleen ja ennenkuin oli ehtinyt tointua, oli lämsän silmukka lentänyt sarviin ja Kuisman metsäpuukko lävistänyt sen sydämen.

Tuskin oli hirvi kaatunut, kun koirat karkasivat jälkiä myöten metsästä esiin ja pyrynä syöksyivät kaatuneen otuksen kimppuun. Mutta ennenkuin ehtivät luo, huomasivat he tappajat oudoiksi miehiksi ja päästivät syrjään karaten äkäisen, ulvovan haukunnan. Kuisma heitä houkuttelemaan ja suosittelemaan, mutta siitä koirat yhä yltyivät.

—Koirat on tapettava ennenkuin meidät ilmaisevat! huusi hän.

Mutta ennenkuin hän oli saanut jousensa vireeseen, olivat koirat pyörähtäneet pois ja kiisivät täyttä kurkkua ulvoen entisiä jälkiään metsään.

Rähinän kuultuaan oli Panu jättänyt väijymäpaikkansa ja rientänyt haukkua kohti, ja vähitellen tulivat siihen muutkin miehet. Kuultuaan, mitä oli tapahtunut, oli hän heti selvillä siitä, että hänen hankkeensa oli mennyt myttyyn. Isäntiään vastuuseen rientävät koirat tulevat heitä varoittamaan, eivätkä he enää käy ansaan.

—Käykäämme mies miestä vastaan, ei ole minusta salamurhaajaksi! sanoi
Kuisma.

—Ei reitalainen koskaan avotaisteluun antau.

—Jos Kari lienee heidän joukossaan, ei meille saalistaan mielisuosiolla heitä.

—Karia vastaan en tappele.

—Enkä minä.

—Pois tästä piiloon! komensi Panu.—Kyllä minä Karin hoidan, kun te muita vastaan puolenne pitänette, mutta yksi jääköön hirven luo.

Ja Panu selitti tarkoituksensa olevan, että kun reitalaiset, jotka varmaankin tulisivat ainakin salmen rannalle ottamaan selkoa siitä, mitä oli tapahtunut, näkisivät vain yhden miehen saaliin kimpussa, tulisivat he sitä anastamaan. Kun kaikki ovat koolla, silloin laukaisee joka mies nuolensa ja sitten hyökätään heidän kimppuunsa ja nujerretaan viimeiseen mieheen.

Kuisma jäi saalistaan vartioimaan ryhtyen sitä nylkemään, ja kaikki muut vetäytyivät hänen äskeiseen suojukseensa suuren kaatuneen kuusen taa niinkuin ampumavarustuksen taa, josta voi nähdä kaikki, tulematta itse huomatuksi.

Ja taas oli kaikki hiljaa, keväinen talvitaivas oli korkea ja sininen, ollen siellä täällä vain hienojen, tyynen ilman kutomien pilviharsojen peitossa, jotka Jorman niihin katsahtaessa näyttivät ikäänkuin odottavan jotakin. Jormakin istui muiden miesten mukana kuusen suojassa. Kuiskasi hän siinä hetken aikaa istuttuaan Joukon korvaan, joka oli ollut isänsä kanssa väijyksissä:

—Tapettiinko ne molemmat?

—Tapettiin.

—Kuka tappoi?

—Taru ampui Asloa sydämeen; siihen kaatui… Isä ampui Hilapan.

—Entä Ilpo?

—Kun kaatuivat, niin Ilpo löi kirveellä takaraivon puhki.

—Sillä sen omalla nuolellako se Aslon ampui?

—Sillä ampui … selästä tuli kärki ulos.

—Vaiti siellä! kähisi Panu latvapuolesta ja pudisti kirvestään.

—Oliko ilo nähdä ihmisiä tapettavan? kuiskasi vielä Jorma Joukon korvaan, mutta Jouko ei uskaltanut vastata—hänen poskensa vain värähtelivät niinkuin olisivat repeillä tahtoneet suupielistä ja silmäkulmista.

Väijyksissä olevat miehet tähystelivät kuin yhtenä silmänä salmen poikki toiselle rannalle, mistä hirvi oli tullut ja karistanut tullessaan kuin mustan portin lumiseen metsään.

Yht'äkkiä karkasivat koirat taas esiin korvesta ja alkoivat Kuisman nähtyään hurjasti haukkua. Kohta heidän perässään ilmaantui Kari kyyrysissään oksien alla hiipien ja heti hänen takanaan toisia miehiä, jotka kirjavista lappalaislakeistaan tunnettiin reitalaisiksi.

He näyttivät vartovan, vetäytyivät takaisin nähtävästi tuumimaan ja laskeusivat hetken kuluttua eri paikoista jäälle, jättivät suksensa metsän rantaan ja lähestyivät sitten puolikehäksi muodostuneessa rivissä ammuttua hirveä.

Kuisma ei näkynyt olevan heitä huomaavinaan, veti vain rauhallisesti nahkaa hirven koivista. Hän oli melkein saarroksissa, kun nosti päätään ja virkkoi:

—Ka, tulkaapa miehet auttamaan, että saan vuodan irti konin selästä.

—Kenen luvalla sinä muiden riistaa nyljet? kysyi Kari.

—Oma on tappamani.

—Missä ovat Aslo ja Hilappa?

—En ole nähnyt.—Ka, käykää lähemmä!

—Hirvi on meidän!

—Ei ole teillä lupa enää näillä mailla metsästää … kuulittehan voudin käskyn.

—Kuulit vastauksemmekin.

—Siit, koirat!

—Ei ole minulla vihaa vastaasi, Kuisma, enkä tahdo pahaa sinulle, jos astut suksillesi ja lähdet siivolla kotiisi, virkkoi Kari.

—Huono olisin mies, jos omani antaisin… Mutta jos ette ilman tyytyne, niin tuoss' on osanne—siinä viimeisistä tarjouksistanne!—ja Kuisma nakkasi palasen likaista peräsuolta semmoisella tarkkuudella, että se sattui lähimmäistä miestä suoraan silmiin.

Silloin lennähti lämsä Karin tarkasta kädestä Kuisman kaulaan ja vetäisi hänet kyljelleen maahan.

Mutta samassa suhahti parvi nuolia ilmassa kuin yhden jousen ampumina, ja Kari näki kolme miestään horjahtavan hangelle. Ja heti sen perästä hyökkäsi rannalta mieslauma esiin.

Nähtyään Panun tulevan ja käsitettyään siinä silmänräpäyksessä koko hänen juonensa, muistaen Annikin ja kaiken kavaluuden ja konnuuden, karkasi Kari hänen kimppuunsa kirves ojona. Tappara sattui tapparaan, tulta iskivät terät, mutta luiskahtivat ohi otsasta, johon kumpainenkin iskunsa tähtäsi. Panu tavoitteli puukkoaan, mutta ennenkuin sai sen irti, oli Kari rynnännyt häneen sylin, ja kuin koirat kierivät he lumessa milloin polvillaan, milloin seisoallaan, milloin pitkänään maassa, vuoroin päällä, vuoroin alla, estellen toisiaan teräasetta esille saamasta.

Samanlainen sylin ottelu syntyi toistenkin miesten kesken, ja pyrynä pölisi lumi verisen hirven ympärillä, mutta nopeat, vikkelät, vetreäjäseniset reitalaiset luiskahtivat pian kankeampien vastustajiensa syleilystä ja lähtivät nopeasti kuin kärpät kiitämään pakoon. Syntyi kilpajuoksu jäällä, ristiin rastiin suikkelehtivat vainottavat, ollen milloin edessä, milloin takana, takertuivat jalkoihin, iskivät syrjästä haavoja puukoillaan, mutta väistivät itse aina taitavasti tähdättyjä iskuja ja pääsivät yhä lähemmä metsänrantaa, pyrkien sinne suksiensa luo.

Panu yksin kieriskeli vielä Karin kanssa lumessa, koettaen turhaan irtautua vimmastuneen nuoren miehen syleilystä. Tappaa ei hän tahtonut Karia, oman heimon miestä, peläten toisten tyytymättömyyttä. Saatuaan hänet vihdoin alleen huusi Panu Kuismaa avukseen Karia sitomaan. Kuisma, joka ei ollut ottanut osaa koko taisteluun, vaan mistään välittämättä jatkanut hirven nylkemistä, jonka hän piti omana saaliinaan, riensi köyttä tuomaan. Mutta kun Panu näki reitalaisten olevan pakoon pääsemässä, heitti hän Karin irti ja riensi miestensä jälkeen huutaen:

—Iskekää joka mies, älkää ainoatakaan hengissä päästäkö!

Mutta kun Kari tunsi itsensä vapaaksi, hypähti hän polvilleen, tempasi jäältä kirveen ja aikoi karata Panun jälkeen. Kuisma seisoi välissä ja tapasi häntä lämsän silmukalla. Silloin suhahti kirves ilmassa, ja pää halaistuna lyykähti Kuisma hengetönnä hangelle.

Karikin tahtoi estää reitalaisten pakoa.

—Kostakaa, miehet, kostakaa! huusi hän ja syöksyi veristä kirvestä heiluttaen heidän apuunsa.—Annikki kostakaa! Reidan kuolo kostakaa! Sukunne surmat kostakaa!… Voi raukkoja!

Turhaan huusi hän. Kuullessaan Panun ja Karin huudot, hätkähtivät Panun miehet ja katsahtivat taakseen. Reitalaiset pääsivät hetkeksi rauhaan, saavuttivat suksensa ja pelastuivat metsään.

Yksin jääneenä ja huomatessaan, ettei hän enää mitään mahtaisi ja että Panu vielä nytkin oli päässyt hänen käsistään, raivautui Kari väistyvien miesten välitse ja katosi hänkin metsään.

Panu oli karannut viimeisten pakenijain jäljestä metsään huutaen vielä kerran muille, että seuraisivat häntä. Mutta sakea näreikkö ja syvä lumi estivät häntä pitemmälle pääsemästä.—Vainottavat olivat nuljahtaneet hänen käsistään kuin talvikot kiviraunioon. Juuri kun jaloissa pyörivät, ei ole jälkeäkään näkyvissä.

Miehet olivat kokoontuneet kaatuneen Kuisman ruumiin ympärille, kun Panu palasi metsästä. Kolmesta nuolten haavoittamasta reitalaisesta oli vain yksi kaatunut, toiset kaksi olivat taistelun aikana tointuneet ja kadonneet.

Mutta niinkuin ei mitään olisi vielä menetetty eikä mitään vastoinkäymistä tapahtunut, kävi Panu jakamaan käskyjään.

Hirvi nyljettiin nopeasti ja lihat kätkettiin metsään. Kuisma nostettiin pulkkaan ja kaksi miestä määrättiin häntä kotiin vetämään. Muiden tuli seurata Panua reitalaisten jälkeen Lapinpohjaan, jossa heitä oli uudelleen ahdistettava.

—En yhtä ainoata henkiin jätä … en niin kauan kuin tämä käsi tapparata heiluttaa!

Hän oli ulkoa nähden rauhallinen, mutta silmissä hiillosti kiihko ja vika, jota ei kukaan uskaltanut vastaan sanomalla ilmiliekkiin yllyttää. Vanhastaan tiesivät hänen toverinsa, että häntä semmoisina hetkinä oli hiiskumatta seurattava.

—Entä Jorma? kysyi Panu, kun tämä muiden lähtöä tehdessä seisoi liikkumatonna paikallaan.

—Jorma jää kuolleita hautaamaan, vastasi Jorma sävyisästi ja surullisesti.

—Tullet Lapinpohjaan, niin saat lisätyötä, kun täältä loppuu,—vastasi
Panu pahansisuisesti naurahtaen.

—En luule minua siellä tarvittavan. Et heitä saavuta.

Kun Panu seuraavana iltana—yö oli täytynyt nuotiolla levätä—saapui reitalaisten kylään Lapinpohjassa, ei näkynyt siellä ainoatakaan elävää olentoa. Reitalaiskylän matalat majat, jotka oli korkean kalliorinteen alle rakennettu, olivat autiot. Pienellä kukkulalla suuren kuusen alla oleva jumalankuva oli poissa ja sen sijalla oli risuja poltettu. Kaikki muutkin merkit osoittivat, että asukkaat olivat lähteneet matkalle, jolta eivät kohta aikoneet palata. Syvä porojen polkema tie lähti viemään suoraan pohjoista kohti.

—Sinne menivät! virkkoi Ilpo, ja Panu arvasi hänen ajatuksensa sitä kysymättä.

Sinne olivat menneet viimeiset Karjalan lappalaiset ja vieneet haltijansa ja salatietonsa, jotka Panu oli aikonut heiltä heidät viimeiseen mieheen hävittämällä anastaa. Kovin oli keskeneräisesti päättynyt kauan haudottu hanke.

—Sinne menivät!

—Sinne olivat menevätkin … näytetään tietä taipaleella!

Miehet näkivät Panun irroittavan kirveen vyöstään, veistävän lastuja kunkin majan ovenpielestä ja keräävän ne kokoon kunkin kynnyksen eteen sen sisäpuolelle. Arvaten sitä taian teoksi seurasivat he tarkasti toimitusta. Nyt teki Panu tulen tervaiseen tappurasoihtuun, pyörähytti sitä päänsä päällä kolme kertaa, kiersi kolmesti huoneryhmää ja loihti:

Pala Lappi lapsinesi, Pimentola poikinesi, syty synkkä syntyinesi, tapa Turja tietoinesi, suistan sun suin sytehen työnnän sun päin tulehen, polvin kuumihin poroihin!

Kolmatta kierrosta tehdessään pisti hän lastukasat tuleen, ja pian hulmusivat lappalaisten saunat ilmitulessa, työntäen ensin ovista ja rei'istä paksua, sakeata savua ja sitten heleillä, räiskyvillä liekeillä punaten takana kohoavaa kallioseinää ja sen harjalla kasvavia kääkkyrämäntyjä, jotka näyttivät kuin kauhistuksesta epätoivoisiin liikkeisiinsä jäykistyneiltä olennoilta.

Silloin kuului miesten tuleen tuijottaessa vuorelta liekkien yli huuto kuin huuhkajan suusta—sitä seurasi ääni kuin ulvovan suden—ja yht'äkkiä nauroi harakka.

Säpsähtäen vetäytyivät miehet tulen piiristä ulomma ja näkivät vuoren laella suuret poronsarvet ja niiden edessä lappalaisen miehen täydessä tulen valossa. Hän huitoi käsillään, pui nyrkkejään alas palavia huoneita kohti ja manasi:

—Hoi, Panu pahanniminen, Lemmon saastainen sikiö… Reidan tapoit,
Annikin anastit, surmaan olisit syössyt koko sukumme suuren, tappanut
Tapion lapset … meiltä tietosi opit, ei sinulla omia ollut … yhä
enempi himosit … et saanut siruistana, et siruistana!

—Kuka sinä olet, hullu mies? huusi Panu ylös vuorelle.

—Jäin sinulle hukkaasi huutamaan… Pois lähemme, kauas kulemme … pois viisautemme viemme, ikipäiviks' piilotamme! Meidät luulit tappavamme, oman tietosi tapoit, oman onnesi pilasit, hävitit heimosi onnen! Erehdyit, iso isäntä! Kun lintu edestäsi lentää, Lappiin lentää —kun kala apajastasi katoo, Lappihin katosi—kun orava oksalle kurahti, pois Karjalasta kurahti! Kirotut sinun metsämaasi, kirotut kalavetesi! Riista juoksi rinnallamme, erä eillämme ehätti, hiiret heitämme sinulle!

Panu lähetti nuolen hänen jälkeensä, mutta se ei osunut. Yhä kiihtyen huusi ääni vuorelta tulen ja savun läpi:

—Kiesus kiusaksi sinulle, ristin hiisi heimollesi! Helvetti sun haudaksesi, tulipätsi pojallesi! Pappi Panulle sijahan, kirkko talosi tanhualle! Lapin luulit polttavasi, oman pirttisi poltit! Kuule viimeinen vihani: huuhkaja kun huutanevi, sulle hukkaa huutakohon, kun susi ulvonevi, sulle surmaa ulvokohon, kun harakka nauranevi, sulle nurja naurakohon!

Huuhkaja huusi vuorella, susi ulvahti, harakka nauroi, ja kun tuulen henki taivutti tulta ja savua syrjään, oli kirooja kadonnut.

Oli Panu aikonut yönsä viettää sytyttämiensä nuotioiden ääressä, vaan ei kärsinyt jäädä. Komensi miehet suksilleen ja lähti taakseen katsahtamatta kotiaan kohti hiihtämään.

Itsekseen jäivät sytytetyt lapinsaunat korven keskessä palamaan, paloivat synkkiä kummastuneita kuusia valaisten ja punaten korkeata kallion seinää; putosivat katot, luuhistuivat seinät, sammui tuli sammumistaan, kitkerää savua tupruten, haihtui savukin yön ollen kiukaiden ympäriltä, jotka mustina muistomerkkeinä jäivät kertomaan karkoitettujen lappalaisten viimeisistä asuinpaikoista Karjalan kankahilla.