XXVII.
Nähdessään miehen hahmon kuin maasta nousseen ja kuullessaan sen jalkainsa alla outoja sanoja puhuvan, karkasi Panu vuoren rinnettä alas ja pysähtyi vasta, kun tapasi itsensä niemen kärjestä taikasaunansa edestä. Hän oli kauhistavan, päättömän pelon ajamana varmasti vakuutettu siitä, että vanha Reita vainaja, jonka hän oli tuhonnut ja iäksi ainiaaksi luullut kaikkine haltijoineen sitoneensa, nyt oli noussut haudastaan häntä vuorostaan tuhoamaan. Ääni oli Reidan, ja samalla lailla se oli loveen langetessaan huutanut ja käsillään huitonut. Yksin ei olisi manan alta päässyt, ei koskaan omin voimin ikiunestaan herännyt, ellei pappi olisi nostanut romahuttamalla maahan hänen vanhan, oman pystyttämänsä jumalan. Siitä oli säikähtänyt, ja se oli kuoleman lumouksen hänen silmiltään luonut ja hänet haudasta päästänyt. Sen hallussa se nyt oli, Kiesuksen papin palveluksessa, jo eläessään oli Kiesusta suosinut ja nyt sen kanssa käynyt kuoloaan kostamaan. Yhdessä he nyt hänen kimppuunsa kävisivät ja hänen ja hänen heimonsa ja koko Karjalan hukkaan veisivät.
Kosto oli tulossa, kosto Reidan taposta, kosto Annikin surmasta, kosto kotohaltijan pilkasta.
Vähitellen Panu kuitenkin säikähdyksestään selvisi. Tänne ne eivät häntä takaa ajaisi, täällä ei Reitakaan mitään mahtaisi, tässä kaikkien salataikain tenhoomassa paikassa eivät auttaisi kaikkien Lapin noitain luotteet, eivät pystyisi Kiesuksen miehen kovimmatkaan kirot.
Panulle muistui mieleen jotakin. Hän riensi saunaan, viritti tulen ja näki Reidan vaatteet vielä paikoillaan nurkassa. Vapisevin käsin nosti hän kauhtanan lievettä, ja siellä oli vielä pääkallokin. Mutta käärme? —tallella oli sekin, longerteli esiin silmän reiästä, ja sen silmät kiiluivat tulta vasten, samalla kun kieli aukeilevassa kidassa kehänä kehräsi. Mutta jos Reidan henki siis oli yhä hänen hallussaan, niin ei se ollut papin hallussa.
Mutta mikä se oli sieltä lovesta puhunut?
Reita se ei ollut.
Putosi kuin painajainen hänen päältään.
Mutta samassa laskihe toinen ja kahta suuremmalla painolla.
Reidan poika se oli! Itse ei päässyt, mutta poikansa lähetti. Isänsä lahjat hänellä on, ei ole hänen mahtinsa maan rakoon mennyt: loveen lankesi ja osasi ennustaa. Se sen oli papin tänne tuonut, ei olisi yksin uskaltanut. Se hänet oli saunalle opastanut, isänsä vanhalle asuinpaikalle. Se oli kanteleen seinältä temmannut ja sillä kansaa lumota yrittänyt. Se hänet tulesta pelasti ja tuonne vuorelle vei. Jos nyt sukuunsa yhtyy ja heimonsa kauan kaivatuksi tietäjäksi tekeytyy … jos siitä uudelleen valtaan pääsevät ja Lapin tiedot ja papin tiedot yhdistävät? Ja jos tiedoksi tulee, että jo ovat jumalan kaataneet,—ja Panu näki jo toteutuvan sen, mitä aina oli pahimmin pelännyt: että valta hänen käsistään juoksee pois ja kansa kääntää hänelle selkänsä.
Mutta pian hän oli siitäkin säikäyksestä tointunut. Jos on isä voitettu, niin voitetaan poikakin. Ei kukaan tiedä vielä Reidasta eikä hänen voimastaan, eikä kukaan siitä, mitä vuorella tapahtui.
Mutta silloin muisti hän, että jumalankuva oli särjetty ja riensi takaisin vuorelle. Nähtyään papin ja Reidan poistuneen, oli hän varma siitä, että he olivat pakoon lähteneet. Ja kun hän tarkasteltuaan kaatunutta ja särjettyä kuvaa huomasi sen pian olevan korjattavissa ja paikoilleen pystytettävissä, palasi hän tyyntynein mielin kotiinsa.
Siellä ei mitään tiedetty, ei oltu nähty pappia eikä Reitaa, luultiin heidän lumipyryyn eksyneen ja päätettiin pyry Panun nostamaksi.
Mutta Jormalta sai Panu kuulla, että hän oli papin ja Reidan Karin majalle hiihtänyt. Ei ollut Kari kotona ollut, vainoteille sanoi äitinsä hänen lähteneen, tietämättä minne. Tässä vielä kummia syntyy. Karilasta oli Jorma miehet Rajavaaralle opastanut, ja siellä öisellä nuotiolla oli Reita loveen langennut ja kostoa ja kuolemaa Kiesuksen vihollisille ennustanut … isänsä lahjat näkyi pojalla olevan.
Jorma katseli tarkasti Panua tätä kertoessaan, mutta Panu katsoi poispäin ja murti mustaa haventa.
—Reidan poika! virkkoi Jorma merkitsevästi ja lisäsi:—uhkasivat takaisin tullakseen!
Mutta Panu kulki mietteissään sen päivää ja toisen, ja nähtiin hänen arpaa kysyvän ja yhtä mittaa vuorelle hiihtävän.
Jo kypsyivät hänessä mietteensä päätökseksi. Sota oli Lapinpohjan reitalaisia vastaan nostettava, ja sukupuuttoon olivat hävitettävät. Silloin eivät salatietoineen ja haltijoineen mitään mahtaisi, ja yksin olisi Reita avuton, kun hänen sukunsa tuki olisi tyhjäksi tehty. Eikä silloin olisi sitä taikaa eikä tietoa, joka Panua vastaan tehoisi.
Panu kutsui kokoon miehensä ja esitti asian. Kertoi uudelleen, että vouti oli heidät kuninkaan metsästäjiksi ottanut ja antanut luvan kaikilta muilta eränkäynnin kieltää, ja jolleivät hyvällä tottelisi, niin olisi pahalla pakotettava. Miehet vastustivat vainotielle lähtemistä, mutta Panu sanoi tietävänsä, että kuninkaan oli tahto se, ettei kaikki maailma riistaa haaskaisi. Edun oli vouti antanut, mutta veronkin siitä vaati. Ei jaksettaisi sitä veroa suorittaa, jos ei itse saataisi ottaa, mitä oli saatavissa. Nyt oli otollinen aika siihen, mitä oli kauan aikaa mietitty, nyt oli Lapin viimeinen valta kukistettava. Mene tiedä, milloin herrain mieli muuttuu, milloin vouti puheensa peruuttaa ja tarjoo etunsa toisille…
Sinne tänne tuumittua päätettiin niin, että ensin kieltosana Lapinpohjan reitalaisille laitettaisiin ja vainon uhalla evättäisiin erää metsistä kaatamasta ja viljaa vesistä pyytämästä. Otollinen oli nyt aika kaikin puolin, kun hirvenajon aika oli kohta käsissä ja peuratkin Lapista rintamaille rantautuivat.
—Kuka sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan? kysyi Kuisma.
—Kuisma sanan saatantahan, Taru Kuisman kumppaniksi, itse Ilpo kolmanneksi!
vastasi Panu tekaisten runon runolle vastineeksi—ja hilpein mielin lähtivät sanansaattajat hiihtämään Lapinpohjaan.
Mutta surkea oli heidän tilansa, kun he kolmen päivän kuluttua retkeltään palasivat. Vaatteet oli revitty, parrat pahoin sotkettu, aseet riistetty ja sukset katkottu, niin että jalan olivat saaneet hankia kahlata. Ivalla ja pilkalla oli heidät otettu vastaan, tarjottu tuliaisolutta haarikasta, jonka uurteissa madot matelivat, pantu eteen haisevaa lihaa ja homehtunutta leipää. Pahoin oli Panua pilkattu ja naurettu ja rähisty hänen käskyilleen, ilkeästi olivat ukot urhoja häväisseet, ja viimein oli Kari heidät koirina ovesta ulos heittänyt.
—Kari? huudahti Panu hämmästyen.
—Kari oli siellä, ja hän se kaiken aikaa heidän puolestaan puhui ja nämä lähetti terveiset: »Sano Panulle, pahannimiselle, ettei Kari ennen päätään maahan kallista kuin on Annikki kostettu, eikä sitä katso, kohtasiko hänet nukkuvana vai valveilla, aseetonna tai aseellisena, iskikö niskaan vai otsaan, ja saman sanan vieköön voudille, jos tahtoo!»
—Vieläkö muuta virkkoi?
—Näin käski sanoa vielä Kari: »Sano Panulle, että reitalaisilla on vanhempi oikeus metsänkäyntiin Karjalan saloilla ja että missä hirven, peuran, ilveksen tai majavan tapaammekin, olkoon vaikka Panun pihassa tai hänen pyhällä vuorellaan, tapamme kuin omamme!»
—Oliko niitä siellä monta?
—Tupa oli täynnä miehiä ja hirvenajoon lähdössä kaikki.
—Saitteko selvän, minnepäin olivat lähdössä?
—Vielä huuti Kari jälkeemme: »ja sano vielä Panulle näin: Hirvenajoon lähtee koko Lapinpohja, Hirviharjulle rientää, tulkoon Panu sinne saaliinjaolle … hirven häntäluun hänelle pyhitämme!»
—Lähdemmekö saaliinjaolle? kysyi Panu.
—Lähdemme! vastasivat miehet yhteen ääneen.
—Vai otammeko koko saaliin?
—Koko saaliin otamme!
Ja niin pian kuin olivat viimeiset valmistuksensa tehneet, ja Panu itsensä ja heidät kaikkia vaaroja vastaan varannut—Kuisma vain ei varauksista välittänyt—astuivat vainoretkelle lähtijät suksilleen täysissä sota- ja metsästystamineissaan ja lähtivät yön selkään hiihtämään, ollakseen aamun valjetessa väijyspaikallaan Hirviharjulla.
Jormakin liittyi muiden seuraan, mutta aseetonna.
—Mitä ukko miesten mukana tekee? kysyi Panu tyytymätönnä.
—Lähtee urhojen mukaan heidän urotekojaan laulaakseen, virkkoi Jorma pilkallisesti.