XXXI.
Pappilan tuvan seinämällä, herttaisen paisteen siihen hellittäessä, istuu Anna Olai, Martinus Olain nuori rouva, kevään ensimmäisistä lämpimistä iloiten. Ruoho jo vihertää pihamaalla, kärpäset surisevat, västäräkit keikkuvat maassa ja katoilla, ja kiuru visertelee kirkon kohdalla korkealla ilmassa.
Kevät on tullut kuin taikavoimasta. Äsken oli täysi talvi, nietokset huoneen korkuiset, taivas pilvessä. Siitä aukeni taivas, päivä paistoi, hanget sulivat, ja poissa oli talvi. Poissa oli siis viimeinkin kaikkine kammoineen, painajaisineen ja sielua ja sydäntä väristyttävine viluineen.
Yksin oli Anna-rouva saanut suurimman osan talvea olla. Martti kulki pitäjällä, kaukaisissa kylissä vaelteli palavan uskonsa ja intonsa ajamana. Ei rouva häntä siitä estänyt enää, ei moittinut, mutta pelkäsi hänen pitkille taipalille uupuvan, useinkin yksin erämaan kylien väliä hiihtäessään, kun ei enää Reitaakaan tahtonut mukanaan pitää, sitten kun se säännöllisesti joka yö tainnoksiin kaatui, vaikka olisi hankeen kaatunut.
Jotakin outoa oli sillä retkellä tapahtunut; uuvuksissaan, melkein puolikuolleina sieltä palasivat; osan kertoi pastori, mutta ei nähtävästi kaikkia vaarojaan. Rouva uskoi varmaan, että sen pahan noidan työtä oli Reidan tauti. Ja siinä uskossa Rampa-Riitan äiti häntä vahvisti, tuli vähän väliä pastorin poissa ollessa siitä hänelle ilkkuen puhumaan. Siitä saivat, kun menivät isoa tietäjää ahdistamaan… Reita sai jo osansa, vielä pastoriinkin nuoli iskee, iskee silloin, kun vähimmin varoa tietää.
Mutta ei hän nyt enää mitään pelännyt, talvi oli ohi, päivä paistoi, kotona oli nyt taas Martti, kirkossa tuolla rippikoulua pitäen. Oli niin valoisaa, oli taas niin turvallista olla, ja mieli rauhallisena ryhtyi hän työhönsä alttariliinaa ompelemaan, kuunnellen samalla kevätlintujen laulun helinää ympärillään.
Huomio ompelukseensa kiintyneenä ei hän kuullut, kuinka Rampa-Riitan äiti hiljaa hiipi huoneen nurkan taitse ja varovin askelin häntä läheni. Vasta kun kuuli rykäisyn vierellään, säpsähti hän säikäyksestään hiljaa huudahtaen. Siinä se taas oli tuo pahasilmäinen, katkerakielinen nainen, tietysti taas samoine ainaisine asioineen.
—Eihän minua pelätä tarvitse, enhän minä mitään pahaa kellekään, virkkoi vaimo houkuttelevalla äänellä. Saanko istua tähän viereesi?
—Miksi tulit taas, vaikka pastori on kieltänyt? vastasi rouva siirtyen toiseen päähän penkkiä.
—Kieltänythän on, pois ajanut, mutta minä vain tulen. Tulin taas sinua katsomaan, silmäini iloksi sinua katselen, olet niin maire ja ihana, solakka kuin karitsa ja hipiäsi hieno ja valkea kuin yksiöinen kerman riitta, anna, kun kättäsi hivelen.
—Mene pois!—ja rouva vetäisi kiivaasti pois kätensä. Vaimo siirrähti vähän loitommalle.
—Älähän suutu … ja itkun sekaisella äänellä virkkoi hän:—Kaunis olet, mutta miksi lie sydämesi niin kova; et tahdo auttaa, vaikka voisit.
—Olenhan jo monta kertaa sanonut, etten sille asialle mitään voi.
—Voisit sinä, kun tahtoisit. Kun oikein pyytäisit, niin rukoilisi
Riitan puolesta, panisi koko seurakunnan polvilleen ja parantaisi…
Riitan minä kuoriin kantaisin.
—Ei auta toisten rukoukset, ja jos Jumala tahtoo, voi parantaa ilmankin.
—Auttoihan ennen … hurskas erakko, joka ennen vanhaan kuului tällä paikalla olleen, niin kun pani kädet päälle ja rukoili koko seurakuntansa polvistuessa, niin avun sai. Ka, miksei voisi terveeksi rukoilla, kun kipeäksi kirosi!
—Ei hän tahdokaan, kun noitiin turvasit.
—Siitä minua aina soimaatte,—-vaimo purskahti itkuun,—vaan kun ei, raukka, liikahtamaan pääse, ei, onneton, osaa tarpeitaan pyytää, suu vääränä itkee ja silmillään vain apua anoo. Ei kärsi sydämeni nähdä. Terve jo oli, jaloillaan seisoi, mutta kirousta säikähti … sitä ennen vielä omin voimin istualleen pääsi, nyt ei jäsen värähdä … ettekä tahdo kurjan puolesta rukoilla, vaikka teitä Jumala kuulisi! Sydämettömiä teitänne!
—Puhu itselleen pastorille, en minä mitään voi.
—Puhu itselleen! Enkö ole puhunut! Vaan mitä tekee tämä: ulos ovesta ajaa, ei tahdo kuulla, ei nähdä. Kelvoton on, paha hänet periköön!
Rouva nousi poistuakseen.
—Älä mene, älä vielä mene! rukoili taas vaimo.
—Jos sillä tavalla panettelet pastoria, saat heti mennä tiehesi.
—Enhän panettele, en sano mitään pahaa. Kuule, ota tämä huivi!—ja vaimo veti poveltaan esiin vanhan kuluneen liinan.
—Mitä minä sillä?
—Tämä on Riitan ristihuivi … siinä kasteelle kannettiin … se oli päässään, kun ripille meni. Ota se ja pistä salaa alttariliinan alle. Kun rippiviinaa siunaa, sitäkin samalla siunaa. Käärin sen sitten lämpimiltään Riitan ympärille … siitä nousee ja paranee.
Hän oli työntänyt huivin rouvan eteen. Rouva heitti sen inholla maahan ja huudahti:
—Hyi sinua, pyhän sakramentin saastuttaja, kirkon rangaistuksen olisit ansainnut, jos kertoisin!
Vaimo tempasi huivin maasta ja hullu, kiihkoinen ilme silmissään astui hän eteenpäin kumarassa ja kädet suorina kupeellaan rouvaa kohti, sylki maahan ja huusi:
—Hyi itseäsi, hyi pappiasi ja sen pappisi Jumalaa, jotka ette mihinkään kykene! Maltahan, kun Panu tulee … taudit teihin ajakoon, tuhot teihin nostakoon! Sydämetön olet, mutta ei ole lasta sinulla … etkä saa … usko sanani, ette saa … soisin saavasi ja sen käsiisi kuolevan … vaan jos ei kuole, älytönnä eläköön, vaivaisena vaeltakoon!
Kyyneliin purskahtaen lyykähti rouva istualleen penkille ja itki hermostunutta itkua, niin että hänen hento ruumiinsa vavahteli. Kun hän rauhoittui siksi, että voi katsoa ympärilleen, näki hän vaimon kadonneen. Talossa ei ollut kotona ketään muita kuin hän. Ottaen alttariliinansa, joka oli jo melkein valmis, lähti hän käymään kirkolle.
Häntä pudistutti vielä mennessäänkin, mutta sitten alkoi häntä säälittää tuo onneton ihminen. Entä jos hän olisi oikeassa, entä jos kaikkien yhteiset rukoukset sentään voisivat sen ihmeen saada aikaan? Miksei voisi koettaa? Mutta joka kerta, kun hän siitä puhui ja sitä ehdotti, moitti Martti häntä ankarasti. Semmoinen oli Jumalan kiusaamista, sanoi hän, se oli sitä vanhaa pakanallista ja paavillista taikauskoa, joka oli hävitettävä, juurineen nyhdettävä.
Tultuaan kirkolle kuuli hän miehensä äänen heleänä ja voimakkaana siellä rippikoululaisille puhuvan ja istuutui rappusille odottamaan. Puolipäivä oli kohta käsissä, ja silloin päästää hän heidät hetkeksi lomalle.
Pastori kuului juuri puhuvan ensimmäisen käskyn johdosta ja selvittävän, mitä vierailla jumalilla ymmärretään.
—Tälläkin paikalla, puhui hän, on vieraita jumalia palveltu ennenkuin tieto oikeasta Jumalasta täällä asuntonsa otti ja heidät karkoitti. Pakanain jumalia on täällä palveltu, Lempoja, Haltijoita, veden hirviöitä ja Maahisia rukoiltu ja niille uhrattu. Paavin pyhimyksiä, jotka eivät muuta ole kuin tavallisia syntisiä ihmisiä, ovat esi-isämme sokeudessaan kumartaneet.—Mutta miten kuuluu nyt ensimmäinen käsky?
Hän odotti vastausta, mutta kun ei sitä kuulunut, sanoi hän sen itse.
—»Minä olen Herra sinun Jumalasi; ei sinun pidä muita jumalia pitämän minun edessäni. Ei sinun pidä tekemän sinulles kuvaa eikä jonkun muotoa, niitten kuin ylhäällä taivaassa ovat, eli niitten, jotka alhaalla ovat maan päällä, eikä niitten, jotka vesissä maan alla ovat.»
Oppilaat tarttuivat yksi toisensa perästä sanoihin kiinni, ja lopulta kaikki niihin yhtyivät yhdeksi ainoaksi isoksi äänen hyminäksi.
Kun hyminä vaikeni, kuului taas pastori puhuvan:
—Niin sanoo Herra, ja se on hänen korkein ja pyhin ja ankarin käskynsä. Mutta kuinka tämä Herran Jumalan korkea käsky vielä tänä päivänä, kuin on, täytetään ja noudatetaan? Ei kaukana täältä, ei edempänä, kuin että teistä jokainen sinne voi mennä, tämän Herran huoneen omalla alueella, asuu vielä ihmisiä, joita ainoastaan epäjumalan palvelijain nimellä oikein kutsua voimme. Herran käskyä rinnassani totellen minä menin heille ainoan Jumalan sanaa julistamaan ja heidän inhoittavan puisen epäjumalansa maahan kaasin. Nälällä ja vilulla he minut ensin tappaa aikoivat, niinkuin teille jo ennen puhunut olen, tulella he minua elävältä polttamaan kävivät ja salaa heidän noitansa päälleni karkasi. Mutta silloin nosti Herra kuin ihmeen kautta nuorukaisen itsestänsä todistamaan ja kostoa velholle uhkaamaan, ja karkoitti velhon hänen omalta uhripaikaltaan. Ja yhä vieläkin puhuu Herra saman nuorukaisen suun kautta, jonka isän velho tappoi, jonka sisaren surmaan hän syypää on, yhä kostoa ja rangaistusta hänelle, epäjumalan palvelijalle ja kuvain kumartajalle, huudattaa. Kenen korviin hän huutaa? Kenenkäpä muun kuin meidän kaikkien, jotka kristittyjä olemme ja joille perkeleitten ja lempojen valta on kauhistus, mutta jotka Jumala on asettanut kunniaansa puolustamaan ja valtaansa maan päällä tukemaan. Meitä kaikkia Jumala muistuttaa, mutta etenkin teitä, jotka valmistutte hänestä itsestään, hänen hengestään ja verestään osallisiksi tulemaan. Missä siis tavannettekin hänen valtakuntansa vihamiehiä, heidän vehkeensä paljastakaa. Ellemme epäjumalan palvelijoita pois karkoita, Jumalan vihan meidänkin päällemme kokoamme. Usein olemme täällä Suomen maassa maallisia vihollisia vastaan saaneet taistella, jotka kotomme ja kartanomme, tavaramme ja lapsemme tulella ja miekalla hävittivät. Aika voi tulla ja kenties lähelläkin on, jolloin meidän Jumalankin vihollisia vastaan on aseihin tartuttava. Sillä emme ainoastaan siten hänen ensimmäistä käskyään täytä, että itse emme epäjumalia kumarra, vaan meidän velvollisuutemme on estää muutkin sitä tekemästä.
Hän lopetti siihen, ja hetken kuluttua tulvahti rippikansa kirkosta ulos. Joukossa oli nuoria ja vanhoja, parrakkaita ikämiehiä ja sileäkasvoisia poikia, jotka pastori eri haaroilta pitäjää oli opetettavikseen kutsunut. Rouva, joka puheen aikana oli astunut kirkkoon ja istunut ovensuuhun, tunsi pari niistäkin pojista, jotka vasta markkinamessussa olivat kasteensa saaneet. Kynnyksen yli ulos astuessaan kuului eräs heistä huutavan:
—Minä en velhoja pelkää—tuossa kun olisi, niin tappaisin!
Iloisena, silmissä tuo omituinen hehkuva ilme, joka niissä näkyi aina silloin, kun mieli oli täynnä hänen tehtävänsä innostusta, tuli Martinus Olai vaimoaan vastaan.
—Kuulitko, kun heille puhuin? kysyi hän.
—Kuulin, vastasi tämä—mutta miksi heitä sentään niin vihaan kiihoitat? Onko se hyvä?
—En kiihoita vihaan. Mutta innostuttaa tahdon nuoret, saada heistä pois pelon ja kunnioituksen tietäjiin. Yksin en mitään voi. Tahdon heidät mukaani lähtemään, tahdon saarnata ristiretkeä. Kun miehissä menemme, on sanallani toinen voima. Voi tulla puolustuskin tarpeelliseksi, kun käyn heidän uhrilehtonsa hävittämään. Panu kiihoittaa myöskin. Siltä vanhalta mieheltä, Jormalta, josta olen kertonut, kuulin, että Panu on ikuisen vihan minua kohtaan vannonut. Hän itse on kiinni otettava, jos ei muuten taivu. Nuoret miehet puolelleni tahdon, vanhat eivät uskalla, yksin en voi.
—Voithan olla oikeassa. Minua vain niin peloittaa. Rampa-Riitan äiti oli taas luonani. Hän minua kirosi ja sadatteli. Miksi olet niin kova hänelle?
—Mutta, hyvä ystävä, olenhan niin usein selittänyt, että jos se ei onnistuisi … ihmeet ovat harvinaisia … ja olenhan muuten tehnyt kaikki, mitä voi tehdä, olen puhutellut häntä, olen hänelle ripin antanut ja hänen kanssaan rukoillut. Enhän ole niin kova kuin sanot. Luja ja taipumaton täytyy olla. Olen tänään ojentanut sovinnon kättä voudille.
—Oletko? Olen siitä niin iloinen, onhan hän kuitenkin niin onneton ihminen.
Olai kertoi, minkä merkillisen kalun hän oli kirkon oveen naulattuna löytänyt ja miksi hän oli Reidan voudin luo lähettänyt ja millä terveisillä.
—Mutta kuka se voi olla, joka hänen henkeään uhkaa?
—Sitä en tiedä. Yleinen on viha häntä vastaan. Ehkei se ollutkaan muuta kuin pahaa pilaa; mutta kun Reita luuli tietävänsä, niin tahdoin käyttää tilaisuutta.
Hän on muuten, Reita, pyrkinyt päästäkseen kotipuoleensa, saloille saarnaamaan, sanoi hengen käskevän, ja minä olen ajatellut antaa hänen mennä. Tuolla hän tulee … miksi hän juoksee noin? Mitä se on?
He olivat tulleet pappilaan ja näkivät Reidan juoksevan, minkä kerkesi, voudin talolta päin, samalla kun voudin rannasta kuuluvat huudot ja voivotukset tiesivät, että jotakin outoa oli tapahtunut.
—Vouti putosi koskeen! huusi Reita hengästyksissään pihaan tultuaan.
Heidän rientäessään voudin rantaan kertoi hän, mitä oli voudin pihassa tapahtunut ja että vouti oli vaatinut häntä mukaansa koskelle. Sinne tultua komensi vouti Helunan jäämään kosken alle ja siinä edestakaisin suvannossa soutelemaan. Itse hän meni padolle ja alkoi haavillaan vimmatusti sotkea vettä, kun sai haaviinsa suuren lohen, joka potki ja telmi niin, että haavi repesi ja lohi pääsi padon laidalta putoamaan kalliolle. Silloin se sulin käsin sen kimppuun ja sai puristetuksi syliinsä ja alkoi huutaa:—Se on Annikki … se on Annikki … tule pitelemään, ettei pääse!—Mutta silloin vihelsi joku, niinkuin olisi nuoli ilmassa lentänyt, ja vouti parkaisi ja levitti kätensä ja päästi lohen, joka selällään, vatsa valkeana välkkyen, ui alas kuohuista ja vouti jäljessä mennä pullikoiden kivien välissä kuohujen keskessä.
Kun Martinus Olai ja Reita joutuivat rantaan, näkivät he Helunan soutavan voudin ruumista maihin. Nähdessään voudin koskeen suistuvan oli hän soutanut vastaan ja saanut lahkeesta kiinni, juuri kun virran laine ruumista nosti ja toinen alkoi painaa. Ruumis vedettiin maalle, ja hiljaa ja äänettömästi itkien alkoi tyttö esiliinallaan kuivailla kuolleen kasvoja ja vettä valuvaa partaa. Tarkastaessa huomattiin voudin selässä hartiain välissä nuoli, jonka lehteen oli sidottu töyhtö mustia hiuksia, naisen hiuksia.
Rampa-Riitan äiti oli muiden mukana juossut rantaan. Nähtyään ruumiin alkoi hän ulvoa:
—Ripittä kuoli, ripittä kuoli! Synteihinsä saastainen kuoli!—ja nähtyään papin huusi hän:—Sinun on syysi!