XXXII.

Kevään tullen, kun kirret kankailta sulavat, kun mahla puun suoniin kihahtaa ja lehti luomensa aukaisee, herää haltijakin eloon talvisesta unestaan, virkoo kuin perhonen ja pyrkii siivilleen. Ja silloin on sillä nälkä ja jano pitkän paaston jälkeen ja silloin se vaatii uhrinsa ja otollisin mielin sen vastaanottaa. Silloin on suurien kevätuhrien aika.

Laumoittain on Karjalan saloilta, missä Panulan tietäjän valtaa tunnustetaan, useampien päivien kuluessa rientänyt kansaa pyhää uhrivuorta kohti, jonka korkea koivu ja kuusiset rinteet näkyvät kauas yli soitten, järvien ja toisten matalampain kukkulain. Toiset ovat tulleet järviä soutaen ja ylävesistä koskia alas viiletellen, toiset jalkaisin vanhoja uhripolkuja, jotka hiekkaisia harjanteita noudattelevat ja pitkospuita myöten suosalmekkeiden poikki oikaisevat.

Ei miesmuistiin ole uhrikansaa niin runsaasti saapunut, ei sitten vanhain suurten Panujen. Yhtä mittaa, öin ja päivin, toitottelevat tulijain tuohiluikut saloilta ja vesiltä, pajupillit soivat, ja leppätorvet lurikoivat. Täynnä ovat talot vierasta, tuvat, aitat, sannat ja ullakot.

Runsain uhrin ovat he tulleet, isoja uhrieläimiä suuremmat suvut tuoden, pienempiä pienet, eikä kukaan ole tyhjin käsin tullut, sillä hyvä on ollut vuosi ja suuret saaliit ja osansa on haltijalle annettava.

Tavattoman hyvin oli talvimetsästys ja kevätpyynti onnistunut niin metsän kuin vedenkin viljan.

Ei ollut keskeneräinen Lapinretki pitkäksi aikaa saanut Panun mieltä masennetuksi. Karkoitettu oli reitalaiset ja iäksi päiväksi näiltä mailta ajettu, jota kaikki kansa jo kauan oli toivonut. Kiitosta sai Panu siitä heimoltaan, eikä Jorman tekemä suruvirsi »viattomain vainosta» kenenkään korvaan tarttunut, sillä ainainen oli ollut riita reitalaisten kanssa.

Eivätkä reitalaisen kirotkaan, jotka oli lähtiessään hyvästikseen heittänyt, näkyneet mihinkään tuntuvan. Ei toteutunut ennustus viljan vähenemisestä. Oli päinvastoin, niinkuin olisi koko Lappi Karjalan saloille ja kankaille aarteensa tyhjentänyt. Hirviä ja peuroja ilmaantui laumoittain Panujärven ympärille, niiden jäljessä tuli susia, ilveksiä ja ahmoja. Ja kun lunta oli sauvalla mitaten metsissä, oli riista helppo saavuttaa. Suurempi kuin koskaan ennen muistettiin olleen, oli saalis tänä talvena ollut.

Kaikki se luettiin Panun ansioksi. Lapin tieto oli hänellä takanaan, reitalaisten metsäonnen oli anastanut, papin oli peloittanut ja isot edut itselleen ja heimolleen voudilta hankkinut. Ei ollut hätää eläessä, kun semmoinen mies heimon asioita johti.

Ja taitavasti oli Panu metsästyksen järjestänyt. Eivät miehet yksitellen hiihtäneet, eivätkä taloittainkaan erän ajoon lähteneet, vaan kaikki heimon miehet yksissä tuumin ja yhteisen neuvonpidon mukaan. Miehissä otukset saarrettiin, nopeasti kävi ajo, kun ajajat vaihtuivat, toiset jälkeen rientäen, toiset vastuuseen ja huonoimmat hiihtäjät kaadetun riistan kotiin kantaen.

Eivät karhut päässeet käsistä karkaamaan, uupuivat hirvet, ja turkki nujerrettiin susien, ahmain ja ilvesten selästä. Miehiä myöten saaliit jaettiin ja sai osansa nyt vanha Patvakin ja nurisemasta lakkasi. Niin oli taas otuksen ajo käymässä isolla voimalla kuin ennen esi-isäin aikana ja vieläkin isommalla kuin ennen, sillä kun ajoaika päättyi, ei isomman elukan jälkeä enää lähitienoilla tavattu. Muista erillään ja muihin yhtymättä kulki Jorma, nurkuen liikaa haaskausta, ennustellen Tapion tyytymättömyyttä ja metsänviljan vähenemistä vastaisina vuosina. Mutta Jormaa pilkattiin, naurettiin horisevalle ukolle, joka ei ota silloin, kun annetaan.

Kaikki saapuivat nyt Panulaan härkineen, lehmineen, hiehoineen, lampaineen ja lintuineen, ja ne, jotka eivät voineet elävää uhrattavaa kaukaisista kotipaikoistaan kuljettaa, toivat muuta tavaraa, jolla vaihtoivat uhrieläimiä lähempänä asuvilta, niin että oli kuin markkinat Panulan tanhualla. Kaikki uhrattavat elukat vietiin heti tultua pyhälle vuorelle laitumelle, sillä niin vaati vanha taika, että uhrinaudan piti saada haltijain omaa heinää maistaa ja heidän omista lähteistään juoda ennenkuin teurastettavaksi vietiin. Nuoret pojat, kirjavilla nauhoilla koristetut, pantiin Joukon johdolla pyhää karjaa paimentamaan.

Paljon oli työtä Panulla uhripäivän aattopäivinä. Panulan suuressa tuvassa otti hän vastaan sairaita, jakoi lääkkeitä, paranti, teki taikoja, kyseli arpaa ja sen vastauksia tulkitsi, myi taikakaluja ja kannuksia ja opetti uusia taikoja: uusia kalataikoja ja uusia karjataikoja tämän kesän varalle. Aamusta varhaisesta myöhäiseen iltaan hän tuvan peräpenkillä istui, ollen tuvan luukut suljettuina ja tuli takassa palaen. Ja yksi oli väijyvä vihollinen ja paha haltija, josta sanoi kaiken pahan tänä vuonna tulevan: »Ristin-Kiesus, papin peikko, sitä vastaan kun varainnet, et muita vaaroja varanne».

* * * * *

Mutta jo rusottaa kevätaamu ihana. Yön lyhyen ovat laulurastaat uhrivaaran viidakoissa vihellelleet, aamun koittaessa yltyvät kaikki Mielikin käköset koivujen latvoissa kukkumaan. Hiirenkorvalla helottavat koivut Uhrivaaran rinteillä, tyyni on taivas, ja tyynet ovat vedet keväistä voimaansa yli rantainsa tulvehtien. Ei ole uhrikansa hennonut silmää ummistaa. Kantelot rannoilla helähtelee, kirjavissa vaatteissaan parveilevat nuoret pihoilla ja penkereillä, siellä täällä syttyy risukokko palamaan ja toitahtaa tuohitorvi tulien äärestä.

Talonsa pihalla järjestää Panu uhrikulkuetta liikkeelle lähtemään. Eläimet on illalla kytketty ja pihaan tuotu ja asetetaan kuljettajineen ja ajajineen eturiviin. Uhrikarjan jälkeen asettuu Panu heimojen vanhimpain kanssa ja heidän jälkeensä muut miehet, kaikki puhtahimpiinsa, valkeihin sarkakauhtanoihin puetut, jalassa uudet ennen käyttämättömät virsut. Toiset heistä uhrikaluja kantavat: patoja, kattiloita ja hahloja, kuppeja, ropeita ja vakkasia, lusikoita ja kapustoja, joita kaikkia säilytetään eri uhriaitassa Panulan pirtin perässä ja sieltä vain uhrien aikana otetaan esille, toiset soittokaluja ja kannuksia. Mutta aseita ei ole muilla kuin Panulla ja hänen apulaisillaan uhrintoimittajilla, sillä ei saa kynttä terävämpää eikä hammasta purevampaa asetta kukaan pyhälle uhrivuorelle mukanaan viedä.

Mutta jälkijoukossa, erillään muista, ovat naiset ja tyttölapset jotka saavat vain loitolta seurata.

Mutta on heilläkin uhrinsa, joita aikovat miehillä haltijain hyvitykseksi annattaa: millä on kesy kana tai muu lintu, millä elättijänis, millä käsin tehtyjä antimia minkinlaisia.

Yhä enemmän kirkastuu taivaanranta päivännousun pohjolassa. Jo heittää päivätär ensimmäiset säteensä ylös aamupilviin ja ruiskauttaa sieltä niitä kimppusen pyhän koivun latvaan korkean uhrivaaran harjalle … hehkuu taivas, helottaa koivun latva ja vaaran rinteet, kirkastuvat maat ja vedet…

Helähtää Jorman kannel saattueen etupäässä, yhtyy siihen kanteleita jälkijoukosta ja toisia joukon keskestä; aloittaa Jorma ikivanhan uhrivirren vapisevalla äänellään, joka pian peittyy miesten karkeiden ja naisten kimeiden äänten alle, ja kohta laulaa koko uhrikansa:

—Kuule meitä, metsän joukko, Tapio, talon isäntä, metsän kultainen kuningas, Mielikki, metsän emäntä, Kaunotar, valio vaimo, sekä kaikki korven kansa. Ukko pilvien pitäjä, hattaroiden hallitsija, Ahti aaltojen alainen, Vellamo, veden emäntä, edellämme astukaatte, kupehella kulkekaatte, tulkaatte ottamaan omanne, uhrit kaikki kallihimmat, lahjat suuret suotuisimmat.

Ulos Panulan pihasta kulkee jono, läpi uhriportin, joka on koristettu lehvillä, yli alavan niittykannaksen, jonka kahden puolen tyynet vedet välkkyvät, ja alkaa siitä nousta uhrivuorelle leveää polkua, joka milloin lehtoon katoo, milloin kulkee aukean ahon laitaa, milloin vie harvan, viileän hongikon läpi. Kuta korkeammalle kohotaan, sitä jyrkemmäksi käy tie ja viepi viimein pystynä törmänä ylös kukkulan laelle.

Tuohesta punotulla köydellä on uhrikenttä sitä ympäröivine puineen erotettu eri pyhätöksi, jonka sisälle miehet astuvat, mutta naiset ja tyttölapset jäävät ulkopuolelle. Maahan kumartuu Panu haltijan kuvan ja pyhän puun eteen, ja kaikki muut miehet seuraavat hänen esimerkkiään. Panu nousee ylös, lähestyy haltijan kuvaa, heittää hopearahoja kourallisen jumalan maljaan ja rukoilee, sill'aikaa kun muut miehet vielä polvillaan maassa odottavat:

—Annan kullat kuppihisi, hopeat pikarihisi, nämä on kullat kuun ikuiset, päivän polviset hopeat, aartehet on uhrikansan, kullat kannan karjalaisen.— Sulle tuovat tuomisensa, antimensa ensimmäiset.

Uhrikentän keskellä, haltijan kuvan edessä on kivinen arina vuoresta itsestään yhdeksi paadeksi lohjennut, jonka päälle on pinottu puita viisikannan muotoiseen kuvioon, tuohia keskessä ja tuohia halkojen välissä; puut ovat ukon kaatamista hongista pilkotut ja tuohet kiskotut pyhältä vuorelta. Uhriarinan edessä lepää ristiin pantujen puiden varassa pitkä riuku, johon nyt hahlat kiinnitetään ja hahlain koukkuihin kattilat uhrilihain keittämistä varten. Keskelle riukua uhrikiven kohdalle ripustetaan koko heimon yhteinen suuri uhrikattila ja kahden puolen sitä kylien, talojen ja yksityisten kattilat ja padat.

Uhritoimitus alkaa. Kattilat ja padat kannetaan vettä täyteen suuren koivun alla olevasta uhrilähteestä, tulet viritetään niiden alle ja uhrielukat talutetaan, nuora-aitauksen takaa esiin.

Ensin tuodaan koko heimon yhteinen uhri, Panulassa kasvatettu nuori härkä, vanhaa rotua, jota polvi polvesta on tietäjän talossa kasvatettu ja jonka sukuperä on yhtä vanha kuin Panujen. Se asetetaan keskelle kenttää, vastapäätä uhrikiveä ja haltijan kuvaa. Panu asettuu sen eteen. Ilpo on toisella puolella kaulaa, kädessä teurastuskirves ja toisella puolella on Patva, heimon miehistä vanhin, puukko kädessä, ja vähän syrjemmällä seisoo Jouko, hopeinen vedellä täytetty malja kädessä.

Kääntyy Panu taas puolittain haltijan puoleen ja sanoo:

—Otollinen uhri ollos, kelvollinen kaiken kansan, jos vähän värähtelevi, päältä vettä puistanevi.

Ottaa Panu maljan Joukon kädestä ja heittää sen sisällön jääkylmää vettä uhrielukan selkään. Elukka pudistaa nahkansa, ja otollinen on uhri, kelpaa sille, jolle se tarjotaan, ja heimonsa puolesta puhuu Panu, uhrieläintä osoittaen:

—Hyväksi katsoit, haltija, uhrimme halvan, kuitenkin parhaan, minkä antaa taidamme kiitokseksi kaikesta, minkä meille soit … paljon soit, suuret annoit … vierasten vihoista varjelit, kirot kiersit, kiukut käänsit, katehet vitahan väänsit. Kalaonnen ison annoit, metsäonnen sitäkin isomman, kauppaonnen kaikista isoimman. Vieras jumala vihoin meitä vainota tahtoi, kiitetty ole, että pois pelästyi! Siitä sinua kiitämme ja siitä sinulle uhrit kannamme. Anna onnea vastaistakin … riista eteemme aja, kalat ainaisille apajille kutemaan kuljeta, kariamme kasvata ja varjele … yhä isommat uhrit, yhä uhkeammat elukat sinulle siitä teurastamme … katso, kuinka komea on elukka edessäsi, kuule, kuinka tuolla toiset vuoroansa vartovat … kuule malttamatonta mylvintää … sinun eteesi polvilleen pyrkivät, sinun jalkaisi juureen verensä vuodattavat!

Panun rukoillessa soivat yhä kanteleet, ja kun hän viimeiset sanansa on lausunut, tempaa hän kirveen Ilpon kädestä ja iskee sillä uhrihärkää otsaan joka siitä maahan lyykähtää ja niitten jalkainsa sijoilla henkensä heittää. Patva sysää puukon sydämeen, ja Jouko jouduttaa astian vuotavan veren alle. Kiireesti nyhtäistään nahka uhrieläimestä ja pyhään puuhun ripustetaan. Lihat paloitellaan luuta rikkomatta ja parhaat niistä suurimpaan uhrikattilaan pannaan. Mutta sydämen ja keuhkot sijoittaa Panu uhripadan päälle, valelee halkoja verellä ja sytyttää tuohet kitkavalkealla, jonka puut ovat vuoden taikamajan orrella kuivaneet. Ja hyvänmielen hymähdys karehtii huulilta huulille, kun savu otollisen uhrin merkkinä kohoo kohtisuorana ilmaan ja kohotessaan pyhän koivun latvuksia pyyhkäisee.

Heimon yhteinen uhri kun on haltijalle uhrattu, tuodaan toiset uhrielukat esiin vuorotellen siinä järjestyksessä kuin olivat saattueeseen asetetut, tapetaan ja paloitellaan, sydämet ja keuhkot annetaan haltijalle ja lihat pannaan patoihin ja kattiloihin. Siinä paloitellaan hiehoja, vasikoita ja lampaita, ja lopulta, kun sukujen ja talojen uhrit ovat tehdyt, ojentelevat naiset sulkunuoransa takaa kukkoja, kesyjä metsälintuja: metsoja, teiriä ja metsäkanoja uhrattavaksi.

—Tässä paras kaluni, tätä haltijalle hoidin ja kasvatin, antakoon haltija parhaansa minulle,—kuiskaavat he uhrieräänsä antaessaan.

—Mitä toivot haltijalta? kysyy Panu.

Mikä pyytää karjaonnea, mikä onnea lapsilleen, mikä itselleen.

Mutta ne, jotka eivät mitään nimitä, vaan sanovat: »Haltija itse tietää», ne itselleen sulho-onnea toivottavat.

Juhlallinen hiljaisuus on vallinnut isompien uhrien aikana, ja alallaan on totisena seisonut uhrikansa. Mutta kun naisten uhria aletaan toimittaa, kun kukot kotkottavat, linnut siipiään räpyttävät ja padat iloisesti porisevat, hilpenee juhlamieli, ja kielet laukeilevat kantimistaan.

Ilpotar, joka seisoo etumaisena naisten joukossa sulkunuoran takana, kutsuu Panua nimeltään ja ojentaa hänelle pienoisen valkeavillaisen karitsan.

—Anna, Panu, uhriksi erinomaiseksi tämä … anna, iso tietäjä, isolle haltijalle tämä vähäinen villavuonani.

Aina oli Ilpottarella jokin erikoinen uhrinsa loppu-uhriksi varustettu, milloin valkea vuona, milloin musta, milloin jänösen poika.

Panu ottaa vuonan, mutta kysyy piloillaan:

—Antaisin, jos tietäisin, onko uhrisi otollinen.

—Kaada vettä koetteheksi, tokko pudisteleisi.

Vuona lasketaan maahan ja pirautetaan vettä sen selkään. Se kyyristäikse, ponnistaikse ja potkaiseikse irti pitäjänsä kädestä. Syntyy naurua ja hälinää, koetetaan ottaa kiinni karkuria, mutta se hyppii sinne ja hyppii tänne, pelastuu käsistä ja karkaa piirin läpi pensaikkoon ja katoo sinne.

—Elävältä otti uhrin! huutaa riemuiten Ilpotar,—elävältä otti, ei sen henkeä hennonut ottaa!

Ja sitä kaikki muutkin sanomaan, että elävältä haltija hempeimmän uhrielukan otti, ei tahtonut siitä muille osaa antaa. Eikä huoli enää lisätä uhrattavaa, vaan on kylläinen siihen, mitä jo on saanut.

—Panuhan sen päästi! sanoo joku, mutta toinen kääntyy päin sanojaan ja virkkaa:—Entäpä jos päästikin, kun haltijain tahdon tiesi!

Padat ovat alkaneet kiehua yhä kiivaammin. Olutta ja makeaa mahlasimaa lasketaan hopeamaljoihin tietäjämiehille ja heimojen vanhemmille ja visakupposiin ja tuohisiin muille miehille suurista tynnyreistä, joita on pyhän puun juurelle pinottu. Kohta ovat lihat kypsyneet, ja uhriateria alkaa. Suurimmasta uhrikattilasta nostelee Panu lihakimpaleita astioihin ja nuoremmat miehet ja poikaset kantavat niitä vanhempain eteen, jotka ovat istuutuneet uhrikentän vihreälle nurmelle. Ei riitä astioita kaikille, mutta sill'aikaa, kun toiset syövät, laulavat toiset odotellessa ja kanteloitaan helkyttelevät:

—Hyvä on meidän ollaksemme, armas aikaellaksemme, kun on ruuat, kun on juomat, kun on hyvät haltijamme! Haihdu huoli, poistu puute, kadotkosi köyhän kiusa, nääntyösi näihin nälkä, näihin juhlajuominkeihin, suurin uhrisyöminkeihin!

Naiset ja tyttölapsetkin pääsevät nyt haltijan uhriateriasta osallisiksi. Mutta kuokkavieraina naisia kohdellaan ja armopalat heille annetaan. Alempana uhrivaaran rinteellä on vihreä niittyaho, koivujen, haapain ja tuomien ympäröimä. Sinne he laskeutuvat, ja sinne heille nuora-aituuksen yli ojennetut ruoka-astiat kannetaan. Ilpotar naisten niityllä emännöi, ruuat jakaa, johtaa ja järjestää, että kukin arvonsa mukaan kestityksi tulisi, vanhimpain naiset ensin ja nuorempain sitten, neidot viimeiseksi. Mutta eivät tyydy naiset yksin uhrilihoihin, on omat eväänsä mukanaan emännillä, on piiraita, on kakkuja, on kalakukkoja, voita ja juustoja on, joita ei miehillä ole, kun ei uhripaikalla muuta syödä saa kuin mitä haltija uhriensa ylellisyydestä tarjoo.

Siitä on kehunta ainainen naisilla, ruokainsa paremmuudesta. Siitä puhe alkaa, ja sikin sokin sanat syödessä lentävät.

—Tuonne meidät eväinemme päästäisivät, niin ei heiltä särvin loppuisi.

—Mitä parempia lienevät poikakakarat haltijan pöydältä syömään kuin me.

—Miehiä ovat pojatkin.

—Älkää nurkuko. Parempihan meidän on täällä olla, siellä keittämään pantaisiin, täällä valmista nautimme, kerran meillekin muut keittämässä.

—Sitkeätäpä tuo on miesten keitto.

—Paremmin uhrimme vaikuttaisi, kun itse saisimme esille kantaa.

—Peloittaisi kai minua haltijan eteen mennä … en mitenkään uskaltaisi.

—Mitä pyysit?

—Sitä en sano.

—Mitä Ilpotar pyysi?

—Pyysin vanhuuden varaa. Pitää tässä sitäkin ajatella.

—Voi, voi, joka toki Ilpotar on naisista nuorin, missä tarvitaan.

—Vanha olen, vanha olen.

Se oli aina Ilpottaren tapa: puhua vanhuudestaan, että muut nuoreksi kiittäisivät.

—Panulan emäntä ei mitään pyytänyt.

—Ei milloinkaan pyydä.

—Ei ole mitään pyytämistä minulla.

—Kaikkiko on onnen antimet?

—Ei tiedä, olisiko antajaa sen, siksi en pyydä!

—Mutta Kiesuksen kirkossa saavat naisetkin olla uhria tekemässä, kuka tahtoo, muistatko, mitä sanoi?

—Muistan toki, näin sanoi, kun täällä puhui: »Kaikki ottaa hän yhtä rakkaasti vastaan, kutsuu kaikki armo- ja uhripöytänsä ääreen. Ei ole vaimo saastaisempi kuin mies, ei häntä kelvottomampi eikä huonompi, ja kuta heikompi ja hylätympi olit, sitä suurempi oli hänen armonsa sinua kohtaan»—niin sanoi.

—Hänen virtensäkin nuotin muistan.

—Soita…

—Näin oli…

—Herkeätkö … sitä tässä soittelet ja suututat haltijat!

—Ei sille suuria uhreja … sääli on hiehoani … ei muuta kuin käyt uskosi ilmoittamassa, niin auttaa. Se kun sitoi kaikki pahat henget…

—Sen poikapa sitoi.

—Ristin-Kiesusko?

—Niinpä niin!

—Niin, kun sitoi, niin siellä ovat maanalaisimmassa manalassa eivätkä taida mitään, kun et vain pelkää. Mitenkäpä sanoikaan! Näin sanoi, sanasta sanaan muistan…

—Kumpiko lienee mahtavampi … Panuko vai pappi?

—Ei Panu papille mitään voinut, vaikka koetti. Ei palanut tulessa, ei paleltunut pakkasessa. Se on niitä varten varattu.

—Joukon oli markkinoilla lumonnut. Ei ole siitä ollut itseensä poika … unissaan haastaa ja hourii usein.

—Nähdä tekisi mieleni vielä kerran. Lähdemme, naiset, kerran
Kontojärvelle katsomahan, kuulemahan.

—Eivät päästä meitä miehet … kielto on kova.

—Salaa lähdemme, kun ovat miehet kevätkalaan menneet, silloin lähdetään.

—Emme tietä tiedä…

Silloin astui puun takaa nuori mies, joka siinä oli hetken seisonut.

—Minä neuvon tien, kun lähtenette.

—Kuka sinä olet?

—Annikin veli! huudahtaa Panun emäntä hiljaa.

Hämmästyneinä katselevat häntä naiset, jotka siinä lähellä istuvat.

—Pois täältä! kuiskaa Panun emäntä. Ilpotar tulee! Mitä sinä täällä?

—Tulin kadotettuja sieluja pelastamaan, sanoo Reita rauhallisesti.

—Jos tapaavat sinut, henkesi ottavat… Mene, hyvä Reita, täältä!

Naiset kurkottelevat uteliaina kaulojaan, mutta silloin tulee Ilpotar ilmoittamaan, että Panu miesten keskessä kivellä seisoo ja tähdellisiä heille puhuu.

Uteliaina kiiruhtavat kaikki naiset Panua kuulemaan, sillä aina on Panulla uhrijuhlassa uusia tuumia tiedoksi annettavana, joista miesten mieltä kysyy ja heidän kanssaan keskustelee.

Emäntäkin on menevinään, mutta kääntyy puolitiestä pois ja lähtee
Reidan jälkeen, jonka oli nähnyt menevän alas vuoren rinnettä metsään.