XXXV.
Panu oli määrännyt Joukon tänä kesänä karjaa paimentamaan. Ei uskonut hän sitä naisten eikä pikkupoikain varaan, sillä monet oli kateet käymässä ja monet vihat väijymässä. Piti olla aikuisempi mies metsässä mukana, joka taiat tiesi ja joka ennen kaikkea osasi nuolen sinkahuttaa, jos Lapin susi elukoita uhkaisi tai ahma niitä ahdistaisi, ja joka kontiot torvellaan peloittaisi. Monet taiat hän oli tarkoin Joukolle neuvonut, karhutaiat, metsätaiat, ja neuvonut, miten eksynyt oli metsän peitosta päästettävä, luullen Joukon kaikki opetukset tarkoin mieleensä painaneen, ja käskenyt. Urpona tehdä Ilpottaren kanssa huolellisesti kaikki päästötemput.
Mutta ei ollutkaan Joukon äiti vierasta odottanut, ei Ilpotarta taikain tekijäksi. Urvon aamuna varhain, kun muut naiset Ilpolaan menivät, herätti Panulan emäntä Joukon, ja outoja asioita hänelle ilmaisi. Nyt ei tehtäisikään jumalattomia taikoja, nyt pyhitettäisiin karja niiden suurimpain suojaan, jotka yksin auttaa voivat. Sanoi sen usein salaa tehneensä, mutta nyt ei pelättäisi, kun Panu oli poissa eikä Ilpottarelle mitään ilmaistaisi. Ei ollut Panun haltijain suoja mitään niiden haltijain suojan rinnalla, jotka Panun emäntää suojelivat.
Oudostellen kuunteli ja katseli Jouko äitiään, jonka silmässä kiilti kummasti ja laihat poskipäät paloivat. Kummallinen oli äiti ollut viime aikoina. Uhripäivän jälkeen oli Jouko usein nähnyt hänen öillä metsään hiipivän ja jotakin esiliinansa alla sinne kantavan. Jotakin hän siellä kävi tapaamassa, jotakin puhuttelemassa. Äiti vei hänet nyt navettaan, asetti ovelle, vartioimaan käski ja itse katosi etäisimpään parteen, joka oli tyhjä. Siellä teki tulen jonkin kullan kiiltävän eteen, jossa oli kuin ihmisen kuva. Lankesi polvilleen, kumartui maahan saakka otsaansa lattiaan lyöden ja hoki outoja sanoja, joita ei Jouko ymmärtänyt.
—Mitä sinä, äiti, teet? kysyi Jouko.
—Jumalaani rukoilen, ainoata auttajaani, Neitsyt Maariaa emosta, hänen poikaansa pienokaista ja kaikkia pyhiä miehiä.
Hän rukoili vielä, sammutti sitten tulen, otti kuvan seinältä, otti vesiastian kuvan alta parresta ja kulki elukasta elukkaan, tehden kuva kädessä ristinmerkkejä lehmäin pään päällä ja vettä niiden selkään ripauttaen. Sen tehtyään haki hän parresta öljytuohuksen, joka vielä savusi, ja heilutti sitä joka lehmän kohdalla; meni sitten ulos ja kiersi navetan, tuohus ja kuva kädessä, kiersi kolme kertaa ja aina väliin silmiään ja rintaansa risti.
—Mitä se on? kysyi Jouko taas uudelleen.
—Sen sanon sinulle kerran, en nyt ehdi. Tämä on siunattu kuva ja pyhä, Valamosta, kaikkien kirkkojen saaresta saatu, pyhän miehen lahja. Sinne kerran lähdemme, Jouko, siellä on temppelit, jotka kultaa ja hopeaa kiiltävät, siellä kellot kilajaa ja laulu loppumaton helisee. Köyhä on Kontolan Kiesus Valamon Kiesuksen rinnalla. Siellä asuu iso Jumala, jonka vertaista ei ole Karjalan mailla, sitä minä palvelen, sillä karjani siunautan enkä muita taikoja tarvitse. Mutta älä sano isälle, tappaa minut, jos tietää.
Ihmeissään kuunteli ja katseli Jouko äitiään. Äiti päästi karjan ulos tanhualle ja tuli sitten säteilevin silmin hänen luokseen navetan ovelle ja risti hänenkin kasvonsa ja ripsahutti vettä rinnalle.
—Mennös metsään, kaitse karjaa, eivät pysty vihat eivätkä pahat silmät! Jos uskaltaisin, uskoni sinulle antaisin, vielä kerran uskaltanenkin.
Mutta yht'äkkiä hän vavahti, hätäytyi ja kuiskasi:
—Ilpotar tulee! Mene, joudu karjan jälkeen. Älä hiisku kenellekään, tappavat, jos tietävät!—Ja hän kätki esiliinansa alle taikakalunsa ja riensi niitä navettaan piilottamaan.
Jouko kiiruhti karjan jäljessä. Aikansa mellastettuaan ja lehtoja laukkailtuaan, Joukon mukana seuratessa koirineen, joka esti elukoita liiaksi toisistaan hajautumasta, asettui karja ruohoiselle aholle syömään ja lepäämään.
Hän istahti kivelle ahon laitaan vähän matkaa polusta, joka siitä kulki. Ei pidä paimenen koskaan aivan tien viereen eikä tielle istua, oli isä häntä varoittanut. Siitä kulkee pahain henkien tie, siinä väijyvät salaisimmat vihat.
Paljon oli isä neuvonut taikoja vihain voittamiseksi, mutta ei muistanut Jouko niistä nyt ainoatakaan, ei tehnyt mieli muistellakaan, ja tekemättä jäivät ne aina, kun ei isä ollut niitä kädestä pitäen teettämässä. Oli niin paljon vihoja väijymässä, eikä tiennyt milloinkaan, mistä ne tulivat. Miten varautua, kun ei tiennyt, mitä vastaan? Ei arvannut Annikki kuolonsa laatua, Annikki, jonka kanssa ennen pieninä ollessa yhdessä paimenessa kuljettiin. Ei Kuismakaan tiennyt, miten sortuisi, ei vouti, että koskeen suistuisi. Eihän isäkään olisi ilman Karin apua karhun kynsistä pelastunut, vaikka itse oli varautunut ja Kari ei ollut. Ei Jorma vanha taikoihin luottanut, vaan rukoilemaan aina käski. Äidillä oli eri haltijat kuin isällä ja omat taikansa, mistä lienee saanut, joiden tähden pelkäsi isän tappavan, jos tietäisi. Pappi vainosi isää, hänen tietonsa tähden ja kirosi isän; isä kirosi vastaan ja olisi polttanut, ettei toisten tietoinensa tulisi.
Ei tiennyt Jouko, mikä olisi paras kaikista, peloissaan hän kulki aina, ja aina teki mieli paeta jotakin ja jonnekin, vaan ei tiennyt mitä ja minne. Metsän siimeksessä kun jousineen ja nuolineen kulki, niin siellä tunsihe turvalliseksi ja vielä enemmän kalassa, tyynen lammen rannalla, kun istui ongella kaatuneen hongan tyvellä. Mutta paimenessa täytti kaiho mielen, siellä tuli suru rintaan, mistä lienee tullut. Siellä peloitti piennä ollessa, peloittivat karhut ja sudet, ja peloitti härkä, joka aina kulki niska jäykkänä ja silmät synkkinä, tuo suvun vanha musta suuri härkä, vanhaa uhrihärän rotua, josta kaikki uhrielukat polveutuivat. Nytkin se makasi keskellä ahoa, ei vartioituna, vaan niinkuin olisi itse vartioinut karjaa ja paimentakin ja pitänyt häntä silmällä ja jotakin mieleensä painanut sen joskus ilmaistakseen. Joukosta oli, niinkuin se olisi vastenmielisesti ja oudoksuen metsään mennyt niillä taioilla, joita äiti teki, niinkuin se sitä miettisi ja hautoisi ja Panulle jotenkuten tietää antaisi. Jos isä saa sen tietää … jos saa tietää, että äiti papin pelasti ja että Jouko oli ollut apuna ja että Kiesuksen nimeen oli karja laitumelle laskettu … se saa sen tietää kerran, kumma, kun ei jo tiennyt … ja siinä ahdistuksessa ja pelossa oli Jouko elänyt, vapissut isää ja hänen askeliaan ja ollut valmis joka kerta metsään juoksemaan, kun isä jostakin saapui ja varsinkin, kun saapui taikamajaltaan pyhän vuoren niemestä. Siellä se salaisia henkiä haastatteli, siellä niiden kanssa unessa puheli, ne sen sille kertovat.
Kun vain olisi ollut jotakin taikaa, jolla olisi voinut isää vastaan varautua. Koetti Jouko kysyä arpaa, mutta ei saanut siitä selkoa. Mitäs olisi arpaseula sanonut, joka oli isän tekemä? Teki itse arpakannuksen, vaan mitäs se olisi tiennyt, kun ei ollut tietäjän taikoma? Jouko hoiti ja syötti ja juotti Reidan kallokäärmettä niinkuin oli isänsä häntä käskenyt. Sitä isä pelkäsi, pelkäsi varsinkin sen kadottavansa … jos se karkaisi ja kuolisi, olisi siitä tuho suuri. Jos sen saisi haltuunsa, jos saisi sen kuuliaiseksi itselleen? Jos veisi sen pois ja piilottaisi jonnekin? Silloin ei isä uskaltaisi, silloin täytyisi takaisin saadakseen hyväksi herjetä. Mutta jos käärme viedessä katoaisi, luikahtaisi käsistä ja Reidan haltija pääsisi irti… Eikä Jouko uskaltanut.
Tuli taas halu paeta, lähteä, jättää kaikki, mutta minne hän menisi, ettei isän käsi ulottuisi? Jos Kontojärvelle papin suojaan? Kirovaaran tuolle puolelle ei isän valta ylettyisi, kun oli sinnepäin kirouksensa singahuttanut. Mutta ennättäisikö sinne ennenkuin saavutettaisiin? Eikö se ollut pannut mustaa härkää häntä vartioimaan? Ehkä se syöksisi jäljestä, ja sarviinsa seivästäisi?
Ja Jouko oli yhä varmempi siitä, että se tuossa makaa ja tietää hänen mielensä ja mietteensä, eikä hän uskaltanut liikahtaa, ettei se luulisi hänen pakoon lähtevän. Veri kihosi päähän, sydän jyskytti, ja metsänranta alkoi huojua kuin myrskyssä, vaikkei tuulen ääntä kuulunut.
Silloin kuuli hän ääniä aholta ja herähti haaveistaan. Metsän laitaan tuli sieltä parvi kylän poikasia juosten lehmäinsä jäljestä, jotka juuri oli laskettu laitumelle. Lehmät painuivat notkoon ahon alle, mutta pojat jäivät Joukoa huomaamatta aholle, istahtivat tien viereen eväskontteineen ja alkoivat niitä availla.
—Nyt syödään paimenen murkina, sanoi pojista muuan ja veti leipää, voita ja kalaa kivelle.
—Nyyri hoi, sinä! huudahti toinen pojista, joita oli kolme. Älä syö ennenkuin teet taian?
—Mitä varten, Leiro?
—Ka, paha menee sisääsi.
—Johan nämä on taiottu kotona.
—Mutta pitää taikoa metsässäkin. Pannaan kaikki kontit tähän kivelle ja taiotaan.
—Osaatko sinä?
Jouko näki muiden poikain poistuvan sill'aikaa, kun yksi heistä teki jotakin temppuja kiven ympärillä.
Poika otti oman veitsensä ja muiden poikain veitset, sylkäisi teriin, pisti ne maahan kiven ympärille ja loihti jotakin hiljaisella äänellä. Sitten astui hän veitsien väliin, hyppi muutamia ristiaskelia, nyhtäisi veitset maasta, nakkasi ne takaisin terälleen maahan ja huusi:—Itse kukin omansa ottakoon!
—Minkä tähden sinä noin teit?
—Ettei kävisi niinkuin Kullervolle.
—Mitenkä Kullervolle kävi?
—Veitsensä kun kiveen särki. Mutta kun tekee tämän, niin ei säry, vaikka olisi mikä kivi kakussa.
—Vaan sepä suuttui ja loihti lehmät susiksi, ja ne repivät sen emännän, joka oli leiponut kiven kakkuun.
—Ei ole näissä kakuissa kiviä.
—Olisi saattanut paha haltija pistää.
—Oletko nähnyt haltijaa milloinkaan?
—Olen toki monestikin. Kun kesäisenä yönä kauan katsoo alavalla maalla harvan metsän läpi eikä liikahda, niin siellä niitä liikkuvan näkee.
—Oletko nähnyt itseään Tapiota?
—Ei sitä näe kuin aikuiset. Ei kuulu tietäjän Joukokaan nähneen.
—Vielä se kerran näkee, kun itse tietäjäksi tulee.
—Mutta minäpä näin kerran Ahdin … veteen pullahti selän karilta, kun ongelle soudettiin. Kun heitettiin onki järveen, niin riipaisi mennessään ja oli viedä järveen, mutta kun minä huusin:
—Heitä, hiisi, hihnaseni, veden susi, siimaseni:
niin irtautui, mutta ongen vei.
—Näitkös mimmoinen se oli?
—Näinhän toki, kun kalliolta sukelsi järveen ja vedessä pullikoi.
—Mimmoinen oli?
—Ei sitä osaa haltijan näköä sanoa, vaikk' olisi miten nähnyt.
Kolmas pojista oli toisten puhuessa tehnyt voileivän ja sanoi nyt suu täynnä:
—Osaan minäkin taian tehdä, joka tepsii, kun on metsään eksynyt ja alkaa peloittaa. Ota kivi suuhusi, ota keppi kumpaankin käteesi ja kulje vähän matkaa umpisilmässä.
—Ja suun täydeltä voileipää!
Toiset nauroivat.
—Aukaise sitten ensin oikea silmä ja sitten vasen ja sitten ensin vasen ja sitten oikea, niin siinä on tie.
Pojat alkoivat aukoa silmiään vuoroin oikeaa, vuoroin vasenta ja purskahtivat sitten nauramaan. Mutta yht'äkkiä he vaikenivat.
—Ei saa nauraa ääneen metsässä!
—Minkä tähden ei?
—Hss! Näetkö? Siinä on haltija, se nukkuu.
Vähän matkaa tiestä oli suuri honka kaatunut juurineen maahan. Väärät juuret olivat kuin kymmenkätinen kummitus.
—Sen alla nukkuu haltija … ei saa uhraamatta ohi kulkea, kuiskasi
Nyyri.
—Mitä uhrataan?
—Annetaan kalakukkoa ja pala voita ja piirakkaa ja ripautetaan tätä mahlaa juomiseksi.
—Minä annan tätä petäjän jälttää.
—Sille se on ahne … välistä kuorii itsekin puita juuresta latvaan.
Pojat alkoivat uhreineen hiljaa hiipiä kuuseen päin, kun heidän koiransa haukahti vihaisesti ja he huomasivat polun päässä miehen, jonka Jouko tunsi Reidaksi.
Jouko istui yhä liikkumatonna kivellään.
—Mitä pojat hiipivät? kysyi Reita luo tullen.
—Niin, kun siinä nukkuu haltija tuossa ja sille uhrataan.
—Missä?
—Tuossapa tuossa…
—Paimeniako olette?
—Kukas sinä olet?
—Tunnetteko sen hyvän paimenen, joka tuntee lampaansa ja joka tutaan lampailtansa?
—Emme tunne … minkä hyvän paimenen?
—Ristuksen Kiesuksen maailman Vapahtajan.
Pojat seisoivat äänettöminä ja katselivat suurin silmin häntä, jonka puheesta eivät mitään ymmärtäneet. Sitten aikoivat he mennä.
—Älkää menkö … istutaan tähän kivelle … tulkaa katsomaan.
Hänellä oli laukku mukanaan, ja laukkuun oli ommeltu risti, kalkki ja sydän, papin rouvan ompelema punaisella langalla mustalle kankaalle. Se herätti poikain uteliaisuutta.
—Mitä sinulla on tuossa? kysyä tokaisivat he.
—Tässä on pyhä kirja, tulkaa katsomaan.
Pojat kapaisivat kivelle Reidan viereen. Reita otti raamatun ja aukaisi sen poikain eteen. Uteliaina ja silmät pyöreinä tutkivat he kirjailtuja lehtiä ja kuvia.
—Mitä sinä tällä teet?
—Minä luen siitä teille, kun kuunnellette.—Reita avasi kirjansa ensi lehdet ja alkoi lukea maailman luomisesta. Pojat kuuntelivat haralla silmin, ja kun Reita oli lopettanut, virkkoi Nyyri:
—Sitäkö siinä on?
—Sitä ja vielä paljon muutakin.
Reita jatkoi lukuaan poikain maatessa mahallaan kivellä kyynärpäittensä varassa, päät kallellaan. Joukokin oli tullut uteliaaksi ja läheni ryhmää. Kun he huomasivat hänet, huusi Nyyri:
—Tule sinäkin, Jouko, kuuntelemaan, kun se loihtee.
—Ei tämä loihtua ole, sanoi Reita. Se on Jumalan sanaa.
—Jumalako sen on sanonut?
—Jumala, suuri Jumala, kaikkivaltias ja väkevä, joka maailman loi, kuulettehan.
—Ilmatarpahan maailman loi, virkkoi Jouko oikaisten.
—Minä tiedän, miten Ilmatar teki!—ja poika loihtemaan:
—Kussa kättä käännähytti, siihen niemet siivoeli, kussa pohjasi jalalla, kalahauat kaivaeli, kussa ilman kuplistihe, siihen syöverit syventi.
—Anna, kun minä hoen!—ja toinen poika hokemaan:
—Kylin maahan kääntelihe, siihen sai sileät rannat.
Mutta silloin huusi Leiro:
—Missä lehmät on?
Ei kuulunut enää kellojakaan notkosts, jonne lehmät olivat painuneet, ja unohtaen kaiken muun lähtivät pojat jälkeen. Mennessään huusi Nyyri:
—Tule meille pihaan sitä loihtemaan!
—Tulkaa te tänne huomenna, minä olen taas täällä.
Joukokin alkoi lähteä. Mutta Reita pyysi häntä jäämään.
—Sinulle minä luen, sinun lehmäsi eivät ole menneet.
—Mitä varten sinä olet tänne tullut?
—Tulin tätä kirjaa lukemaan.
—Mikset tule taloon?
—En uskalla tulla. Isäsi vaanii minua ja tappaisi, jos tavoittaisi.
Minä luen sinulle nyt syntiinlankeemuksesta.
Ja vastausta odottamatta alkoi Reita lukea Joukolle lukua syntiinlankeemuksesta. Jouko katseli häntä hänen lukiessaan ja kuunteli vain toisella korvalla, ajatusten kulkiessa toisia teitä. Tuo se on nyt sen Reidan poika, ajatteli hän … sen poika, jonka isän henki on haltijana taikamajan käärmeessä, tuon isän pääkallossa, jonne minä sitä juotan … tänä iltanakin menen vastalypsettyä maitoa viemään. Se ei sitä tiedä … vai tietäisikö…
Yht'äkkiä säpsähti Jouko. Sehän sanelee käärmeestä, jostakin käärmeestä, joka osasi puhua.
Nyt kuuli hän kaikki, ja joka sana painui hänen mieleensä: »Ja Herra Jumala sanoi käärmeelle: ettäs tämän teit, kirottu ole sinä kaikesta karjasta ja kaikista eläimistä maalla: sinun pitää käymän vatsallas ja syömän maata kaiken elinaikasi. Ja minä panen vainon sinun ja vaimon siemenen välille; sen pitää rikki polkeman sinun pääsi, ja sinä olet pistävä häntä kantapäähän».
—Minkä tähden sen piti rikki polkeman käärmeen pää? kysyi Jouko.
—Sentähden, että käärmeen kautta on kaikki paha maailmaan tullut. Kun käärmeen pään on rikki polkenut, niin on kaikki kirous maailmasta kadonnut.
—Isä on sanonut, ettei saa käärmettä tappaa.
—Isäsi on noita ja velho, joka pahoja henkiä palvelee.
—Käärmeessä asuu haltijan henki, sentähden ei sitä saa tappaa.
—Mutta kuulitko, miten pyhä Jumala sanoo: »Minä panen vainon sinun ja vaimon siemenen välille». Joka kerta, kun käärmeen tapat, tapat pahan haltijan.
—Minä en tapa! sanoi Jouko.
—Minä tapan kaikkialla, missä tapaan.
—Mutta sitä käärmettä et uskaltaisi tappaa.
—Mitä käärmettä?
—Nyt minä menen, sanoi Jouko hätäisesti.
Iso musta härkä oli noussut ylös makuultaan, raapi jalallaan maata, heitti multaa sarvillaan ja lähti karjan jäljessä metsään painumaan. Jouko oli varma siitä, että nyt se lähtee sanaa viemään.
—Etkö antaisi minulle ruokaa? pyysi Reita.
—En anna, sinä olet isän kiroissa.
—Ei minuun hänen kironsa pysty.
—Mutta minuun pystyy.
—Ei pystyisi sinuunkaan, kun oikean uskon omistaisit ja Ristuksen
Kiesuksen suojaan antautuisit ja tämän kirjan tietoja kuuntelisit.
—Senkö salatietoja? kysyi Jouko epäröiden. Onko sinulla ne?
—Kaikki, jotka tahtovat, voivat ne oppia.
Jouko katseli kirjaa ja Reitaa. Sitten otti hän kontistaan leivän ja antoi sen Reidalle.
—Tullet tänne taas huomenna, niin luen lisää, sanoi Reita.
Jouko poistui mitään vastaamatta. Ajatuksissaan astui hän lehmäin jäljessä, aina silmällä pitäen suurta härkää. Ennenkuin hän auringon mailleen painuessa astui pihaveräjästä sisään, kuulosti hän, oliko isä tullut kalasta. Ei ollut tullut, ja vasta sitten uskalsi hän itse tulla.
Kauan hän mietti, veisikö sinä iltana lypsylämpöset kallokäärmeelle taikamajalla; eikä sitten vienytkään. Oli, niinkuin ei olisi tohtinut.