XXXVI.
Vastustamattomasti veti Joukoa puoleensa Reita ja hänen kirjansa. Yönsä hän sitä makuuaittansa ylisillä mietti—keväisen yön, kun hyttyset ulkona surisevat, rääkkä narisee, koski kaukana kohisee—ja kun västäräkki päivän valjetessa tuohikatolle hypähti ja malkoa myöten juosta rapisti, niin heräsi hän herkästä unenhorroksestaan ja odotti levottomasti lypsyn loppumista, metsään päästäkseen eiliselle aholle.
Lähtiessä sanoi äiti:
—Kun nähnet vieraan miehen metsässä, anna tämä kannikka ja nämä piiraat,—ja hän pisti ne vyöliinansa alta Joukon kouraan.
—Jo eilen näin.
—Vaan et sanone kenellekään. Ei ole sen tieto paras tieto, mutta parempi on kuin Panun. En minä hänen uskostaan, mutta Annikin on veikko. Suultaan yöllä suosta löysin … sitä paha heittää.
—Mikä paha?
—Heittää ja kiemurteluttaa kuin käärmettä … niinkuin hänen isäänsäkin.
—Heittikö sitäkin kuin käärmettä?
—Ja sitten jäykistyi kuin olisi kuollut. Kun olisi joku, joka sen poloisen siitä päästäisi.
Yhä sekavammin vaeltelivat Joukon ajatukset. Se siitä vain hänen mieleensä selvisi, että Reita on käärmeen kiroissa … että hänellä itsellään on käärme Reidan isän kallossa … että hän sitä siellä vankinaan pitää eikä päästä ja että Reita tahtoo kaikki käärmeet tappaa.
Hän ajaa karjan samalle aholle, jossa eilen oli Reidan kanssa. Reita ei ole siellä, eikä karja pysähdy. Hänen täytyy seurata karjan mukana, mutta kun karja pysähtyy toiselle aholle ja asettuu sinne syömään, heittää Jouko konttinsa kivelle ja rientää juoksujalassa katsomaan, joko Reita olisi tullut. Ei ole tullut, ja Joukon täytyy palata karjan luo.
Kaiken päivää kulkevat lehmät salolla viimekesäisiä syönnöspaikkojaan katsomassa. Vasta illemmalla kääntyvät kotimatkalle, ja Jouko rientää edeltäpäin, sillä karjan ura kulkee ahon kautta.
Reita istuu kivellä ja odottaa. Säteilevin kasvoin ottaa hän vastaan Joukon. Paimenpojat ovat olleet täällä, kertoo hän. He ovat puolen päivää yhdessä tätä kirjaa tutkineet, tämä on Lasten Paras Tavara, se, minkä eilen näit, oli Pyhä Raamattu, hän on heille näitä merkkejä neuvonut, jo ovat muutamia oppineet, ja kun vielä tulevat, niin kohta osaavat itse selon ottaa. Ja on hän muitakin opettanut, on käynyt taloissa naisten luona, kun miehet ovat poissa.
—Lue sinäkin! kehoittaa hän.
—Isä voi tulla kotiin milloin hyvänsä, sanoo Jouko.
Mutta Reita ei sitä kuule. Hän on ottanut laukustaan kirjan, pienemmän kuin sen, mikä hänellä eilen oli, hän avaa sen Joukon eteen ja sanoo:
—Tule oppimaan sinäkin, opetan sinulle nyt Herran rukouksen… »Isä meidän, joka olet taivaissa»…
Ja Reita luki kerran alkuun päästyään rukouksen loppuun asti.
—Missä varauksessa se auttaa tuo loihtu?
—Ei se ole mikään loihtu, se on rukous, ja se auttaa kaikkia pahoja vastaan.
—Auttaako käärmeenkin vihoja vastaan?
—Kaikkia vastaan auttaa.
—Eipähän sinuakaan auta, kun joka yö paha heittää.
—Ei minua paha heitä. Pyhä Henki minut tainnoksiin heittää, ja Jumala puhuu suuni kautta.
—Mitä se puhuu?
—Itse en tiedä, mutta muut sanovat, että tuhoa Panulle puhun.
—Et taida isälle mitään.
—Vielä kerran taidan.
—Hänellä on käärme hallussaan, jossa asuu isäsi henki. Minä ruokin sitä, ja niin kauan eivät pysty isään mitkään vihat, mutta niin kauan se sinua heittää. Se on se käärme.
Reita kävi yht'äkkiä totiseksi ja kalpeaksi. Häntä puistatti kuin horkassa, himmeä kalvo vilahti hänen silmässään ja hän kouristi kiveä, josta sammal irtautui. Mutta kohtaus meni ohi, hän tointui ja virkkoi vielä vähän vapisten ja ikäänkuin puolustautuen ja itseään vakuuttaen Joukolle:
—Missä on se käärme? Ei se minussa ole … ei minussa ole käärmettä.—
Missä se on? sanoi hän melkein tiuskaten.
—En minä sano! sanoi Jouko yhtä tiukasti.—En saa sanoa, lisäsi hän heikommin.
—Tapa se käärme!
—En tapa!
—Jos lie hyvinkin käärme … isäsi nostama … se minua vaivaa ja koko sukuani.
Reita tavoitti sydänalaansa.
—Koskeeko sinuun? kysyi Jouko.
—En minä silloin mitään tiedä, mutta ennenkuin se tulee ja kun on ohi, niin kouristaa niin pahasti…
—En minä sille eilen mitään vienyt, sanoi Jouko.
Reita on ottanut kirjan ja alkaa sitä lukea ääneensä hymisten.
—Nyt se herkesi, sanoo hän lakattuaan. Tätä kun luen ja näin painan sydänalaani…
—Se auttaa käärmeen vihoja vastaan?
—Kaikkia vastaan auttaa.
—Anna minulle se! huudahti Jouko yht'äkkiä.
—En tätä anna, tämän on pappi minulle antanut … mutta tämän saat … se on yhtä hyvä.
Hän antoi laukustaan Joukolle yhden niitä pieniä Aapisia, joita hänellä oli useampia ja jotka oli saanut mukaansa pakanoille annettavaksi.
Jouko ymmärtää hyvin, ettei hän tahdo isoa taikakaluaan antaa, niinkuin ei isäkään anna suurta kannustaan. Mutta pienempiä antaa, joita sitä varten valmistaa.
—Onko tämä loihdittu? Lieneehän loihdittu, kun olet papilta saanut.
—Ei ole loihdittu, vaan siunattu on … pyhä kirja.
Jouko katselee kirjaa ja kääntelee käsissään. Silloin kuulee hän liikettä takanaan, ja kun hän käännähtää, näkee hän karjan ahon laidassa metsän rannassa. Härkä on etunenässä, ja suurin silmin ja sieraimin ja korvat pörhöllä ne katselevat häntä.
Hän sukaisee kirjan nopeasti povelleen, hänen suustaan pääsee kirkaiseva huudahdus—silloin härkä hätkähtää ja karkaa pelästyksissään muun karjan seuraamana juoksujalassa kotiin päin. Jouko rientää jäljestä, tuntee rinnassaan eri voimaa, josta ei ole ennen koskaan tiennyt, uskoo, että nyt se ei musta härkä uskallakaan, nyt on hänellä se taikakalu, ettei hänelle mikään mitään mahda, ei pelkää isäänsäkään … olkoon kotona, jos on … en mitään pelkää!
Ja kun hän on aina kaikkia pelännyt, yöllä ja päivällä vapissut taikojen voimaa, niiden tekoa ja tekemättömyyttä, niin tuntee hän nyt vapautuksen, joka huumaa, ja hän ajaa karjan isolla melulla pihaan. Veräjällä hän hotaisee mustaa härkää vielä seipäälläkin selkään, niin että se pakenee tarhan perälle.
—Ka, kun uhrihärkää uskaltaa … jos suuttuisi ja puskisi! virkkaa orjatyttö.
—En pelkää! huutaa Jouko kuin raivoissaan. Nyt en pelkää mitään, nyt se ei enää uskalla!
Oudoksuen häntä hänen äitinsä katselee.
Mutta Jouko rientää saman voiman ja uskalluksen kantamana uhrivuorelle päin. Hän juoksee niityn yli, poikkeaa polulle, jonka ainoastaan hän ja hänen isänsä tuntee ja joka vie vuoren syrjää ja järven rantaa pitkin taikamajalle niemen nenään. Tavallisia tulotaikoja tekemättä, joita hän isän käskystä ei koskaan ennen ole laiminlyönyt ovea avatessaan ja sisään astuessaan, työntää hän oven auki, hyppää kynnyksen yli ja seisoo keskellä taikamajan lattiaa. Vanhan Reidan vaatteet riippuvat nurkassa, hän levähyttää auki kauhtanan helmat, ja pääkallo irvistää häntä vastaan. Samassa pistää käärme päänsä vasemmasta silmästä ja loirahtaa lattialle nälkäisenä suutaan aukoen ja kieltään kierrellen Joukoa kohti, puoli ruumista pystyssä. Joukolla on vielä kädessään seipään pää, jolla mustaa härkää iski, se hujahtaa ilmassa ja sattuu orteen, josta karisee maahan taikakaluja… Jouko iskee toisen kerran käärmeen päätä kohti, keppi sattuu, ja pää menee murskaksi.
—Tapoinhan! huudahtaa hän.
Häntäpuoli vielä kiemurtelee, Jouko polkee kantapäänsä niskaan, tarttuu pyrstöön ja heittää ruumiin huoneen nurkkaan, jossa Panun suuri arpakannus riippuu.
Kannuksen nahkakalvo kumahtaa. Jouko ei älyä, mikä äänen synnyttää, se kuului kuin seinän takaa, kuului kuin maan alta … ja hurjana pelosta, luullen tapetun haltijan äänen kuulleensa, karkaa hän ulos taikamajasta.
Hän luulee itseään takaa ajettavan ja juoksee niemen kärkeen; siellä on vesi vastassa. Hän kääntyy yhä hurjemmin paeten sille tielle, josta oli tullut; sieltä voi tulla isä vastaan. Silloin karkaa hän ylös vuorelle polkua myöten, joka vie taikamajalta uhripaikalle. Vastamäkeä karkaa hän pitkin askelin painaen kirjaa rintaansa vasten. Hän luulee käärmeiden kintereillään tulevan ja ajavan häntä, tuntee kipua kantapäässään, luulee siihen pureutuneen sen, jota kantapäässään polki … pudistaa jalkaansa, on saavinaan sen irti ja rientää uudelleen eteenpäin päästäkseen pyhälle vuorelle, haltijan suojaan, mutta eksyy tiellä, ei tulekaan kukkulalle, vaan jyrkkää kalliota vastaan … ei pääse eteenpäin, kääntyy takaisin, eksyy metsään eikä tiedä enää, missä on, ennenkuin on taas taikamajan edessä, jonka ovi kamalasti ammottaa häntä vastaan ja kallot irvistävät. Uudelleen syöksee Jouko pakoon ja herää vasta hölmäyksistään, kun on kotonaan Panulan pihassa ja kuulee huutoa ja hälinää.
Pihamaalla seisoo ryhmä naisia, kehässä. Heidän keskessään on Reita maassa selällään, hän huitoo käsillään, heittelee ruumistaan ja huutaa ja kirkuu sekavia sanoja.
—Käärme! käärme! käärme! huutaa hän.—Ja Herra Jumala sanoo: kirottu olet sinä, ettäs tämän teit!… Se puree ja jäytää ja syö minua … auta, Herra Kiesus, auta! … josta on kaikki paha maailmaan tullut … auta armias! Voi, kun koskee … köyhyys, kurjuus, sairaus ja synti suuri.
—Mitä se sanoo? kysyy joku.
—Sillä on käärme sisässään, näetkö, kuinka se sydämen alla pullistelee? sanoo Panun emäntä.
—Eikö ole tietäjää, joka tuon kurjan pahasta päästäisi?
—Sinun pitää tappaman ja rikki polkeman … helvettiin te menette … tuliseen pätsiin, jossa on oleva itku ja hammasten kiristys … tulella minä Panun poltan ja hänen huoneensa, sanoo Herra. Kirotut olkoot kaikki, jotka … ei armoa yhtään, ei armoa, ei armoa!
—Ei armoa! ei armoa! uikuttavat naiset, ja muutamat kaatuvat kasvoilleen maahan.
—Kiesukseen turvatkaa! huutaa Reita silloin kimakalla äänellä ja levittää käsiään.—Kiesus auttaa! Kiesus auttaa!—Taivaaseen! Taivaaseen! Siellä enkelit ja kerupiimit ja harput ja kanteleet ja iankaikkinen autuus! Ei kuolemaa, ei kipua, iankaikkinen elämä!
Hänen kasvonsa näyttävät kirkastuvan, hänen silmänsä selviävät, hän hymyilee ja puhuu väliin hiljaisella ja sopottavalla, väliin riemusta vapisevalla äänellä.
Naiset heltyvät, huudahtelevat ilosta, käyvät toisiaan kaulaan.
—Ei kuolemaa, ei kipua! Voi, mitä lupaa!
Jouko on lähestynyt ryhmää ja seisoo Reidan edessä. Reita taas raivostuu, häntä alkaa kouristaa ja heitellä ja suonta vetää niin, että pää ja kantapäät vain ovat maassa, muu ruumis luokkina. Siitä nakkaa hänet istualleen, hän puristaa kädet rinnan yli, levittää niitä, suu vaahtoaa ja hän huutaa:
—Pois, sinä! Pois, sinä! Et tapa käärmettä …. kiusaat ja kidutat!
Kirottu sinä, noidan sikiö, joka et tapa!
Taas retkahtaa Reita selälleen, menee äänettömäksi, on kuin kuollut.
Silloin pääsee parkaisu Joukon suusta, hän hoipertuu maahan ja alkaa huutaa:
—Minä tapoin, minä tapoin!
—Joukoa heittää!—Joukoakin heittää! voivottavat naiset. Jouko lankesi loveen! Nyt se meni siihenkin!
—Reita herää! huutavat toiset.
Reita oli noussut istualleen ja katseli oudostellen ympärilleen. Mutta kun hän yritti nousta, horjui hän. Panun emäntä käski naisten saattaa hänet aittaan vuoteelle. Mutta itse kantoi hän Joukon, joka oli vaiennut ja jäykistynyt kuin korento, toisten naisten kanssa toisen aitan luhtiin, jossa oli Joukon makuusija. Koko yön hourasi Jouko ja puhui käärmeestä ja mustasta härästä.
Mutta kun Ilpotar, joka oli rientänyt järven yli ottamaan selkoa oudosta melusta Panulan pihalla, oli kuullut, mitä siellä oli tapahtunut, lähti hän niiltä jaloiltaan soutamaan sanaa Panulle, joka oli järven saaressa kalassa.