XXXVII.
Herättyään kouristuksistaan lepää Jouko toiseen iltaan saakka heikkona, velttona ja liikkumatonna vuoteellaan aittansa luhdissa täyteen tajuunsa tointumatta. Uupunein ja unteloin silmin hän kattoon tuijottaa käsittämättä, mitä on tapahtunut. Katon ruoteita ja tuohia ja niiden välitse kuultavaa päivää katsellessaan on hänestä, niinkuin hän näkisi näkyä koko ajan. Hän ummistaa silmänsä ja odottaa unta, mutta silloin alkaa polttavien luomien alla ilmestyä hänen eteensä päällekkäin, poikittain, sisäkkäin ja sekaisin tapahtumat ja ajatukset: pikku pojat aholla, suuri musta härkä … sitten käärme pää pystyssä … tappoiko hän sen, vai untako se oli? … kaikki menee mullin mallin … koko pyhä vuori horjuu, ja uhrikoivu kaatuu … huutavia naisia … ja taas käärmeitä … häntä kannetaan .. hän avaa silmänsä eikä taas näe mitään, eikä muista, mitä äsken näki … ei pääse selville, missä hän nyt on … ummistaa taas silmänsä siitä päästäkseen. Se uudistuu yhä uudelleen.
Silloin kuuluu naraus niinkuin oven naraus ja hiipiviä askelia jostakin alhaalta. Parahiksi saa Jouko mieleensä selvyyden siitä, että hän on omassa aitassaan ja joku liikkuu alasillalla, kun hän näkee lattian läpi kohoavan tukan, kasvot, parran, kaulan, rinnan ja mustain teräväin silmien pysähtyvän häntä tarkastamaan. Se on joku, jonka hän tietää, kuka se on, vaikkei saa siitä selkoa. Mutta kun viimein tuntee isäkseen, jähmettyy veri sydämessä, hän huutaa, mutta ei saa sanaa suustaan, hän on kuin painajaisen alla, tuijottaa silmät ulkona päästä, ja pakkautuu kauemmas nurkkaan, jossa makasi.
Hän kuulee isänsä kuiskaavan:
—Se on vielä haltijain lumoissa … älä pelkää isääsi, Jouko, pysy lovessa niin kauan kuin henki pitää.
Jouko hypähtää pystyyn ja tointuu samassa.
—Näitkö mitä? kysyy Panu.
—Mitä isä tahtoo?
Jouko vapisee kiireestä kantapäähän … nyt se on saanut kaikki tietää.
Mutta isä sanookin ystävällisesti:
—Pue yllesi puhtaimpasi paita ja ota ne ennen pitämättömät päällysvaatteesi ja tule minun jäljestäni uhrivuoren veräjälle. Kulje niin, ettei kukaan näe. Jos sattuisi olemaan joku näkijä tai kysyjä, niin varo sanomasta, minne menet.
Jouko tuntee täytyvänsä totella. Jos ei isä vielä sitä tiedä, niin saa se sen kerran tietää … tehköön, mitä tahtoo. Ja hän tekee niinkuin isä käski, ja muuttaa vaatteensa. Isä käski tulemaan uhrivuoren veräjälle. Siellä se sen tekee, minkä tekee. Pistää Jouko kuitenkin Reidan antaman kirjan povelleen, jonka se oli sanonut kaikesta varjelevan. Kun muistaisi sen loihdun, jonka se luki, mutta se on unohtunut.
Isänsä käskyä totellen hiipii hän huoneiden taitse, mutta kun hän aikoo aittojen ohi, huomaa hän Reidan kynnyksellä istumassa.
—Minne menet, Jouko? kysyy Reita.
—Jos äiti kysyy, niin sano, että isä tuli ja vei vuorelle.
—Jos hätä tulee mikä, niin sano: »Auta, Kiesus armias!» ja purista kirjaa rintaasi vasten, jonka sait. Minulla on nyt niin hyvä olla. Tuntuu kuin ei enää heittäisikään. Sinä tapoit sen.
Jouko kiiruhti pois. Reita katseli hänen jälkeensä, näki Panun veräjällä odottavan, tarttuvan Joukoa käteen ja menevän hänen kanssaan niityn poikki. Hän pistäytyi aittaan, sukaisi vaatteita ylleen ja hiipi jälkeen.
* * * * *
Mutta kun Panu on Joukon kanssa saapunut metsän rintaan, puhuu hän pojalleen näin:
—Kuulin, että olet loveen langennut. Hyväksi kävi mieleni, sillä nyt olet tietäjäksi valmis, ja suuremmat ovat lahjasi kuin minun. Reitain tieto on sinuun tarttunut, tieto kaikista suurin, kun haltija suusi kautta puhuu. Ei nyt mikään siirrä Panun suvusta tietäjän taitoa. Entiset on kaikki taidot hallussamme ja nyt on uuttakin voimaa annettu. Ei nyt tarvitse Lappia pelätä, ei pappi enää mitään mahda, eikä Karin viha mihinkään tunnu. Mutta se on vain vielä vaara tarjona, vaara suuri se, että sinuun Reidan haltija hänen poikansa kautta kulkiessaan toi Kiesuksen väijyviä vihoja tullessaan. Se on pois peloitettava, erotettava sinusta ainiaaksi. En ole sinua ennen tietäjäksi kastanut, nyt sen teen, nyt on aika tullut … ja silloin eivät sinuun pysty kynnet, kuinka terävät lienevät, vaan itsellesi kasvaa kyvyn kynsi, jolla kaikki kouristat. Loveen lankesit, kohta olet isääsi isompi.
—En minä ole loveen langennut.
—Et tiedä vielä itse, mutta kyllä siitä selviät. Tietäjäksi olet kohta valmis, kaikki on alkutaiat tehty siksi tullaksesi. Viimeiset vain vielä tekemättä, lukko kiinni vääntämättä.
—Anna, isä, minun mennä kotiin, minua väsyttää.
—Ei nyt kotiin, nyt on hetki tullut ja aika otollinen.
—Ei ole minusta tietäjäksi, isä.
—Ei ole toista maailmassa tietäjäksi niin valmiiksi varattua kuin sinä. Äitisi kohdussa sinusta jo tietäjä tehtiin. Ennenkuin synnyitkään, seisotin äitiäsi kolmena torstaina ennen auringon nousua paljaan taivaan alla kasvot pohjoiseen päin käännettyinä ja syötin hänelle koirasriekon aivoja. Se on lumoamaton eläin, siihen eivät pysty mitkään kirot, ja se näkee kaikenlaisia haltijoita ja niiden kanssa haastelee. Siitä sait tarkan ampujansilmän. Et syntynyt hammas suussa niinkuin olin toivonut, olit heikko ja huono, niin että kuolevaksi katsottiin—äitisi peruja—mutta silmäsi oli kirkas—isäsi peruja, suuren ja vanhan Panujen suvun—niin vein minä sinut, ennenkuin olit kolmen yön vanhaksi tullut ja ennenkuin olit nimen saanut, kosken partaalle ja otin vaahtoa pyörteestä, joka pyörii myötäpäivään, ja ripautin koivun vitsalla vettä selkääsi ja päähäsi ja loihdin näin— sanon, että muistaisit, kun kerran tietosi pojallesi perinnöksi jätät— loihdin näin:
—Koskesta kovimmat miehet, väeksi vähän urohon, miehen pienen miehuueksi.
He kulkivat tavallista tietään taikamajalle, eikä Jouko älynnyt muuta, kuin että nyt he sinne menevät ja nyt saa isä tietää, että hän on käärmeen tappanut. Oli yö, iltayö, ja rusko näkyi vielä taivaalla, punaten synkkien pilvien reunaa. Ilma oli lämmin ja hikevä, ja ukkosta oli ilmassa. Joukoa hiotti ja raukaisi niin, että vaivoin pysyi isän jäljessä.
—Ja että sinusta näkijä tulisi, joka tietää asiat edeltäpäin ja aavistaa, mitä tapahtuu, ja arvaa ihmisten mielet ja asiat, kun tulevat kysymään, niin otin kolme kiven sirua tuolta uhrikallion takaa, jonne ei aurinko koskaan paista ja jossa on ikuinen märkyys kesänsä talvensa pyhän lähteen vedestä; ja otin kolme muurahaisen lehmää ja panin ne päänalaisesi sisään yhdeksi yöksi. Ei ole vielä tehonut, mutta taika itää, itää kuin siemen; odottanet aikasi, suuri tietäjä sinusta sukeutuu, sukusi kunnia ja heimosi mahti.
—Muistanetko kaikki, mitä olen sinulle opettanut? virkkoi taas Panu hetken kuluttua. Olen opettanut sinun arpaa ymmärtämään, pyhän kannuksen ongelmoita selittämään … muistanetko, mitä olen opettanut? Miten tehdään taika, kun on karhua vastaan varauduttava? Neuvoin sinulle sen talvella.
Jouko ei jaksa muistaa eikä virka mitään.
—Ei sillä niin väliä, jos et kaikkia muistakaan, kunhan tiedät sen, mikä on missäkin taiassa tärkeintä ja mitä ei saa jättää tekemättä. Niitä olen neuvonut ja neuvon vasta enemmän … vielähän ehditään. Ei teekään oikea taikuri kahta kertaa taikaa samalla lailla, kunhan ne kolme päätemppua tekee. Paha haltija oppii väistämään, niinkuin vanha metso oppii ansaa liisimään, sentähden on uusittava. Kun tauteja parannat, mitä silloin teet…? Entä kun varkaan käden kautta kadonnutta haet?… Et muista, vielä ehdit, olenhan opettamassa. Mielesi nyt muualla vaeltaa.
He tulivat taikamajalle, jonka ovi oli auki Panun kummaksi.
—Kuka täällä on käynyt?
—Lienee tuuli avannut, virkkoi Jouko.
Panu astui sisään ja näki lattialla taikakaluja, jotka olivat orrelta pudonneet.
—Ei vain liene se Kari? sanoi hän, ja hänen silmänsä välähtivät. Mutta sitten hän sanoi:
—Sinut on Reita vainajan vaatteissa tietäjäksi kastettava.
Mutta kun hän kohotti Reidan kauhtanan lievettä, hätkähti hän ja huudahti:
—Missä on käärme?
Mutta samassa hänen kasvonsa kirkastuivat:
—Mitä minä kyselen! Sinussahan se on! On telminyt täällä lähtiessään ja oven auki heittänyt. Henkensä lähtöä temmelsi… Ennen oli käärmeessä Reidan henki ja on nyt Sinussa; mitäs olisi täällä, kun on sinussa!
—Käärmekö minussa?
—Reidan henki on sinussa! Se sinuun meni silloin, kun loveen lankesit.
Ei se silloin ollut mennyt, ennen oli jo mennyt, Jouko tiesi, milloin oli mennyt. Silloin oli paha henki häneen mennyt, kun hän käärmeen tappoi. Hän alkoi vapista, häntä pyörrytti, sydänalaa etoi, mutta kun hän sitä kädellään tapasi, tunsi hän kirjan ja samassa helpotti.
—Sinussa se on … pidä varasi, ettei pääse … pyrki, vaan ei päässyt,—puhui Panu, joka oli huomannut kouristuksen oireet. Joudutaan täältä. Heitä pois hattusi ja riisu vaatteesi! käski hän sitten ja otti nurkan naulasta Reidan lakin ja kauhtanan.—Riisu ihokkaasikin!
Jouko riisui muut vaatteensa, mutta jätti ihokkaan, jonka alle kirja oli kätketty.
Sitten käski Panu hänen pukeutumaan Reidan vaatteihin ja auttoi niitä hänen ylleen. Jouko vähän esteli, mutta totteli kuitenkin.
—Ne pitää sinulla olla ylläsi—kun on sen ydin sisässäsi, niin olkoon kuorikin, muuten voisi luikahtaa pois, eikä tiedä, mihin menisi.
Kun Jouko on saanut ylleen vaatteet, ottaa Panu kannuksen nurkasta, heittää sen hihnasta olalleen, pistää Reidan pääkallon kainaloonsa ja lähtee nopeasti ulos majasta, sulkien oven huolellisesti jälkeensä.
—Tänne mennään! virkkaa hän ja lähtee nousemaan vuoripolkua ylös uhrivuorelle.
Yhä raskaammaksi ja hikevämmäksi on käynyt ilma. Ukkosta ja sadetta piilevät linnut ovat vaiti, eikä kuulu muuta kuin kuikan huuto jostakin kaukaa suurilta seliltä. On kuitenkin outoa suhinaa ilmassa ja puissa, joiden latvat aiheettomasti humahtavat, ja kaukana jossakin myrähtelee lähenevä ukkonen.
—Joudutaan! kiirehtii Panu, kun väsymys viivyttää Joukoa. On jouduttava ennenkuin Ukko saapuu. Se odottaa meitä, mutta saattaa kyllästyä ja tulla ennen aikojaan. Kun salama leimahtaa ja ensi kerran vettä ripahuttaa, silloin tietäjä kasteensa saakoon.
Jouko on vähitellen menettänyt tietonsa siitä, missä on ja mitä tapahtuu, on eksynyt itsestään, näkee kulkevansa vaatteissa, jotka eivät ole hänen … ei tunne omain jalkainsa liikettä eikä osaa omistaa omaksi näkemäkseen, mitä silmään sattuu.
Kuitenkin näkee hän nousevansa vuorelle, näkee ison koivun, jonka alla lähde välkkyy, näkee haltijan kuvan ojennettuine käsineen ja sen edessä uhrikivet. Isä vie hänet haltijan kuvan eteen, langettaa hänet polvilleen ja lankeaa itse hänen viereensä, rukoilee, kumartelee ja loihtii. Isällä on pääkallo kädessään, hän asettaa sen uhrikivelle eteensä ja kiertää kiveä ja Joukoa ja pyhää puuta. Kaiken sen näkee Jouko saamatta sitä itselleen selvitetyksi. Tuntuu vain niinkuin olisi jotakin hänen tähtensä tekeillä. Hän näkee pääkallon edessään kivellä, kummastelee, miksi se siinä on, miksi se hänelle irvistää ja eikö käärme kohta ilmesty sen silmän kolosta?
Nyt ottaa isä kallon käteensä ja menee koivun taa, kumartuu ja ottaa siihen vettä lähteestä. Nyt isä pyörii kantapäillään, nyt ruiskuu vettä ilmaan, ylös puuhun, haltijan kuvan päälle ja yht'äkkiä ruiskahtaa sitä Joukon silmille ja hän hypähtää syrjään uutta ruiskausta pakoon.
Onko hän uhrieläin? Miksi sidotaan häneltä silmät? Miksi hän ei näe mitään? Tapetaanko hänet?
—Olet jumalalle otollinen! kuuluu isä sanovan.
Hänen kaulaansa ripustetaan jotakin—jotakin kumahtaa hänen edessään, hänelle pistetään jotakin kumpaankin käteen ja käsketään lyödä. Hän lyö, ja hän kumahtaa kuin olisi itse ontto kannus.
Nyt älyää hän, että se on kannus, jonka isä on ripustanut hänen kaulaansa ja käskee sitä päristää. Hän kuulee isän kysyvän kumealla äänellä:
—Lupaatko taistella henkeesi ja vereesi Kiesusta vastaan ja tappaa hänen tietäjänsä, missä hänet tavannet?
Ei saa Jouko vastausta annetuksi.
—Lyö, jos luvannet; lyö, jos luvannet! huutaa isän ääni.
Jouko lyö ja isä loihtii:
—Annan sulle suuret lahjat, kaikki taiat, tiedot neuvon, salaiset sanani annan, edessä ison Jumalan, pyhän vuoren viertehellä, tullos suureks tietäjäksi, mahtajaksi mainioksi. Valan vettä, viisautta päästä velhon voimallisen, kallosesta kuulun noidan, tullos vielä viisahammaks, kasvaosi kovemmaksi, ettei pystyis papin loihtu, taiat Kiesuksen tehoisi.
Jouko tuntee vettä päähänsä valettavan, häntä taotaan päähän ja selkään ja hartioihin, hänen silmänsä säkenöivät, hän luulee näkevänsä tulisia käärmeitä ympärillään sähisten kiemurtelevan.
—Iske tulta, ilman ukko, salamoita, suuri äijä, tule tänne toistajaksi, kummiks näihin kastehisin.
Hänen silmissään salamoi, ja hänen päänsä päällä jyrähtää … hän riuhtaisee kääreen kasvoiltaan, näkee isänsä seisovan edessään pääkallo kädessä, syöksee vastaan, tempaa kallon hänen kädestään ja heittää sen metsään, repäisee kannuksen kaulastaan ja potkaisee sen menemään … kumahtaen kimpoo se seipääseen ja puhkeaa … riistää vaatteet yltään ja parkaisee:
—Auta, Kiesus armias!—ja syöksee muutamilla pitkillä hyppäyksillä alas vaaran laelta uhrikentän ympärillä olevaan pensaikkoon ja sinne katoo.
Panu ensin hölmistyy eikä ymmärrä, mikä Joukon tuli. Sitten juoksee hän jälkeen, mutta ei näe häntä missään. Hän huutaa häntä, mutta ei saa vastausta.
—Mikä siihen meni? Mitä se huusi? Huusiko Kiesusta? Huusi kuin olisi avukseen huutanut…
Hän etsii etäämpää vuoren rinteeltä, mutta ei löydä, juoksee jo yhä kiihkeämmin sikin sokin metsässä, vaan ei näy jälkeäkään Joukosta. Hän rientää takaisin vuorelle ja näkee särjetyn rummun, rikki revityt Reidan vaatteet.
—Haltijako sen vei? Käsistä vei!
Silloin löytää hän maasta kirjan, joka oli Joukon povesta pudonnut, ja tuntee sen heti Kiesuksen tietäjän taikakirjaksi. Mutta miten se on tähän tullut? Onko se ollut Joukon hallussa? Sitä vartenko se ei kaikkia vaatteitaan riisunut?
Ja taas muistaa hän Joukon huudahduksen: »Auta, Kiesus armias!»—ja hänelle alkaa selvitä, mitä on tapahtunut.
Juuri kun oli tietäjäksi tulemaisillaan, velhoksi valmistumaisillaan!
Viha, kiukku ja pettymys käpristää kokoon Panun ruumiin. Hammasta purren, nyrkkiä puristaen, maahan kyyristyen ja siitä ylös ponnahtaen syöksee hän suustaan kirouksen, niin kimeän, että näkee omain silmäinsäkin säkeniä syytävän. Hän sadattelee syntymistään, sadattelee kaikkia haltijoitaan, jotka eivät mitään mahda, vaan antavat omalla uhrivuorellaankin vieraalle velholle vallan.
—Sinä Reidan salasuojelija … sinä Kiesuksen kätyri…
Ei saa hän ääntä kiukultaan … raastaa palasiksi kirjan ja heittää lehdet haltijan kuvan silmille, sylkäisten jälkeen … tempaa rummun ja nujertaa sen murskaksi uhripaateen … saa taas sanat suuhunsa ja huutaa:
—Kirottu sinä, kelvoton … epäsikiö … isäsi häpäisijä … sukusi saasta … sinne sinut manoan … vuoren rautaisen rakohon, kahen kallion välihin … kiru siellä kiusajainen … paru siellä painajainen … vuoren rotkoissa syvissä … jost' et pääse päivinäsi, selkene sinä ikänä!
Saatuaan ilmaa keuhkoihinsa juoksee hän taas sinne päin, mihin Jouko oli paennut, hyppää kivelle ja kiljuu:
—Tuonne sun manoan … kosken kuohuhun kovahan… Kivi on keskellä jokea, rautavanne ympärillä … umpilukolla lukittu. Siinä on sija sinulle, jost' et pääse päivinäsi, selviä sinä ikänä … kenenkänä laskemalla … et sanalla suurimmalla … et edes oman isäsi!
Hänen suunsa vaahtosi, tukka seisoi pystyssä, silmät tuijottivat metsän sisään, ja tietäjä vapisi vihansa hengen käsissä niinkuin nuo puut, joita sadekuuron kanssa tuleva ukkostuuli vimmatusti puisteli.
Hän alkoi väsyä vimmaansa, peloitti jo ukkonenkin, joka kietoi koko vaaran laen tuuleen, sateeseen ja salamoihin. Raskaasti hengittäen vaipui hän kivelle, veden valuessa alas täydeltä taivaalta.
Oliko hän poikansa kironnut? Oliko umpilukkoon kironnut? Ehkei se ollutkaan Kiesuksen hallussa? Ehkä oli oma haltijansa sitä heittänyt?
Panulle tuli hätä, hätä siitä, että oli lapsensa umpilukkoon loihtinut.
Nyt se ei koskaan pääse siitä irti, nyt se on kaikeksi iäkseen kirottu!
Vielä kerran lähti hän etsimään ja vuorta kiertämään.
Kun saisi käsiinsä, koettaisi kirojen kahleet katkaista, koettaisi haltijat lepyttää, uhraisi kaikki parhaansa, vaikka omaa vertaan vuodattaisi.
—Jouko! huusi hän.—Tule pois, Jouko, älä pelkää! houkutteli hän.
Jouko makasi hiiskumatonna kahden kiven välissä tuuhean näreikön sisässä, aivan lähellä uhripaikkaa vuoren rinteellä, johon oli kaatunut ja jäänyt siihen makaamaan. Mielipuolena pelosta kuuli hän isänsä kirouksen, isänsä peruuttamattomat sanat, joiden alta ei kukaan enää kykenisi häntä päästämään.—»Auta, Kiesus armias, armias!» supisi hän vain.
Siitä hänet Reita päivemmällä löysi ja otti mukaansa.
* * * * *
Kun Panu tuli kotiin—turhaan Joukoa etsittyään ja kerättyään sitten kirjan lehdet ja kannuksen ja Reidan vaatteet ja ne taikamajaan vietyään, josta löysi tapetun käärmeen ja sen Joukon teoksi arvasi—oli jo ilta käsissä, ja lehmät ammuivat tarhan edessä. Emäntää ei näkynyt kotona. Orjatyttö tiesi kertoa, että hän aamulla ennen auringon nousua oli noussut ylös, pukenut ylleen ja kiirehtinyt pois, minne lienee mennyt, oli tainnut joku oveenkin kolkuttaa ja hiljaista supatustakin muisteli hän ulkoa kuulleensa. Kun tyttö katsahti ulos ovesta, näki hän kahden hengen soutaman venheen poistuvan kiireesti rannasta ja uhrivuoren suojaan katoavan. Lieneekö ollut emäntä veneessä … sillä tiellään tuo oli vieläkin.
Panun kiukku, joka vain hetkeksi oli lauhtunut ja turhasta etsinnästä taas vähitellen noussut entiseen voimaansa, kääntyi nyt emäntää odotellessa häntä kohtaan. Saapui siihen Ilpotarkin ja sai tietää, mitä oli tapahtunut. Kertoi Panu hänelle asian, odottaen saavansa vahvistusta toivoonsa, ettei Jouko ollut umpikiroihin kirottu, että kirous jotenkuten oli kilpistynyt takaisin, että jotakin oli laiminlyöty ja että hän vielä tulee takaisin. Mutta Ilpotar virkkoi kuin ilkkuen:
—Olisit minua uskonut, kun jo synnyttyään sanoin, ettei ole pojasta tietäjäksi … turhaan häntä kasvattelit. Ei naisestasi noidan äidiksi. Heikot olivat hänen verensä … sinne nyt menivät molemmat… Eläisi nyt poika toisen naisen…
—Eihän ollut siinä edes eläjätä … kuoli kuin kärpänen, vastasi Panu halveksivasti.
—Kuinka lienee kuollut … tappoivat ennen vanhain tietäjäin toivotuksetkin, mitä nykyisten tehnevät?
—Sitä aina puhut! kivahti Panu. Vaan sen sanon, että vaikk' olisi elänytkin, ei olisi ikänä tietäjää tehty! Ei siirretä suvusta toiseen Panujen tietoja, se tiedä!
—Pakosta se nyt siirtyy, kenelle siirtynee!
Panu nousi tuvan pöydän päästä, jossa oli istunut, niin kiivaasti kuin olisi vieraan aikonut ulos käskeä.
Silloin aukeni ovi, ja emäntä tuli sisään. Hän oli märkä ja saveutunut, tukka riippui pitkinä suortuvina kaulalla ja poskilla.
—Missä olet ollut? jyrähti Panu.
—Olinpa, missä olin … mitä se sinuun!
Ensi kerran kuuli Panu vaimoltaan semmoisen sanan ja semmoisella äänellä. Hän hyökkäsi häntä vastaan, käsi ojona. Mutta emäntä huusi, astuen puolestaan hänkin Panua vastaan, huusi ihan hänen suunsa sisään:
—Poikaasi olin saattamassa!
—Joukoa?
—Joukoa, jonka olet hulluksi kironnut, umpikiroihin kironnut. Reita tuli sanaa tuomaan. Poika houri ja höpisi. Ei tuntenut äitiäänkään. Käärmeen sanoi sisäänsä menneen, isänsä sanoi sen sinne ajaneen.
—Missä hän on? Mikset tuonut häntä tänne?
—Mikset tuonut? Ettäkö olisit vielä tappanut?—Enkä saanut tulemaankaan. Reidan matkaan lähti, papin luo sanoi menevänsä käärmettä ajattamaan.
—Mitä tietä menivät?
—Kysy arvaltasi, se tiennee.
—Pahat henget kimppuusi!
Emäntä nauroi:
—Ja minä viisi hengistäsi, haltijoistasi! Itselläni on paremmat! Niiden suojaan jos poikaasi kasvatin, ei olisi nyt sillä jäljellä, onneton. Miksen omaan uskooni neuvonut?—ja hän vaipui epätoivoisena penkille, kädet helmassa.
—Mihin uskoosi?
—Ainoaan oikeaan ja autuaaksi tekevään! Kastettu olen! huusi hän. Kastettu Valamon luostarissa! Sinne menen ja sinne vien Joukon, siellä parantavat! Siellä kirosi peruutetaan!
—Valehtelet siinä!
—Vai valehtelen! Katso tätä!—ja hän repäisi vaatteensa auki ja tempasi rinnaltaan ristin ja ojensi sen Panun eteen. En pelkää sinua! En ole milloinkaan pelännyt! Pappiakin autoin! Ruokaa lähetin! Kiitä minua siitä, ettei palanut Reitalan aholla. Vai olenko milloinkaan taikojasi tehnyt? Vai olenko pakanallisia uhrejasi uhrannut? Neitsyt Maarian nimeen—(hän risti silmänsä)—ja hänen poikansa Jeesuksen Kristuksen nimeen—(hän risti taas silmänsä)—olen karjan siunannut. Heitä olen palvellut, heille pyhää tuohusta polttanut, salaa olen sinulta pyhimyksiä palvellut, mene navettaan, niin näet!
Raivoissaan riisti Panu ristin hänen kourastaan, heittäen hänet samalla tuvan lattiaa pitkin karsinaan menemään.
Mutta kuin villitty kimposi emäntä sieltä ylös ja huusi ulos ilmoille vuosikausia pidätetyt kärsimyksensä:
—Tapa minut! huusi hän Panun edessä terhentäen, tapa, niinkuin Annikin tapoit. Niinkuin Reidan tapoit! Niinkuin Joukon tapoit! Orjanasi olet pitänyt! Väkisin minut sinulle naitettiin! Paljon pyysit, et mitään saanut, et rahtuista rahoa, petyit kaupoissasi! Valamon kirkonkelloissa kelluu myötäjäiseni, ota sieltä, jos yletät!
Siihen katkesi emännän ilkkuna. Surkeasti uikahtaen vaipui hän hengetönnä lattialle saatuaan sydänalaan potkauksen Panun kengän kärjestä.
—Kuoliko se? kysyi Ilpotar. Räähkää, miten rääkkyi. Nyt siitäkin pääsit!—Eikä Ilpotar saanut ilon salamaa silmistään sammumaan. Mutta Panu karjaisi hänelle:
—Pois täältä, portto! Inhotat minua, epäsikiö sinäkin! Itkisit, et ilkkuisi!—ja heitti hänet ovesta ulos, niin että etehisen irtonaiset siltapalkit kolisivat.