I
PANKAKOSKI JA KALLIOLAHTI.
»Päivälehti», syyskuun 13 p:nä 1892.
Pielisjärven kirkonkylä oli se paikka, mistä meidän oli määrä lähteä nousemaan Venäjän-Karjalaa kohti. Tämä kylä, jota voisi kutsua suomalaisen viljelyksen viimeiseksi turvapaikaksi idässä, onkin tämän asemansa arvoinen. Se on laaja, hyvin viljelty suuri tasanko, jossa on taloja kuin pienessä kaupungissa, muutamassa Pielisjärven ja Lieksanjoen muodostamassa niemessä. Kaikki näyttää täällä niin rehevältä, että luulisi olevansa parhaalla Pohjanmaalla eikä karun Karjalan äärimmäisessä laidassa.
Mutta ei kauvan tarvitse itää kohti kulkea, ennenkun luonto muuttuu ja muuttuu kokonaan. Ajettuamme suuren laajan sillan yli, jonka alatse Venäjältä tuleva ja monissa kymmenissä koskissa mylleröinyt vesi nyt jo jotakuinkin rauhallisesti, vaikka vähän hermostuneesti virtaa, tulemme tiehaaraan, joka suurelta maantieltä kääntyy Pankakosken tehtaalle. Tämä tie on viimeinen ajotie ja jos ei kulkisikaan sitä edemmä, voisi jo saada käsityksen rajantakaisesta luonnosta. Siinä on vaan kuivaa kangasta ja surullista, pienipetäjäistä suota. Muuten on sekä tuo tie että maisema hyvin tuttua. Sen tapaisen tapaa näet kaikkialla, missä joku vesistö lähteitään lähetessään muodostaa koskia ja synnyttää niihin tuon tähän asti varsinkin ylimäissä melkein ainoan tehdaslaitoksen: rautaruukin.
Semmoinen on nytkin tulossa. Se näkyy siitä, että tielle on vedetty kuonaa soran sijasta ja että metsä on pientä ja ympäristö asumatonta. Eikä aikaakaan, kun alkaa jo kohina kuulua, ja kun vähän vielä ajetaan, vilkkuvat jo vaahtopää aallot petäjikön sisästä.
Pankakoski on epäilemättä meidän mahtavimpia koskiamme. Putous on siinä pitkä ja jyrkkä ja aalto kosken alajuoksussa niin kuohuinen jämähtävä, ett'ei ole ajattelemistakaan siihen venheellä lähteä. Tähän päättyykin se venereitti, joka kaukaa Repolan pitäjästä alkaen tuo tänne saakka. Vasen ranta on jyrkkä, suora törmä, oikea on matalampi ja siinä on tehdas, jonka valssissa pääasiallisesti rautalankaa valmistettanee. Nyt siinä kuitenkin seisoo melkein kaikki liike. Suuret sulatusuunit ovat kylmillään, pitkät ja paksut piiput eivät anna savua. Ainoastaan muuan sirkkelisaha pienenteli halkoja ja sen räikeä, vähä väliä uudistuva säräys kuului kosken äänenkin läpi. Vaelsimme pajasta pajaan. Vasarat nukkuivat tukiensa varassa ja muistuttivat leukaa, joka haukotellessaan on mennyt sijoiltaan. Ainoastaan muuan käsiseppä kalkutteli yksinään joitain pieniä, tilapäisiä takeita. Muut missä lienevät olleet, eikä ollut tehtaan omistajakaan kotona. Tuntui niin omituiselta tuo seisaus paikalla, jossa luonnon voimat ikäänkuin yllyttämällä yllyttävät ihmistä pysymään mukana.
Niinkuin sanoin loppuu rattailla kulettava tie tehtaalle. Vielä sitä sentään oli muuan puoli kilometriä eteenpäin tehtaan lastauspaikalle, yläpuolelle kosken. Tähän kokoontuvat kaikki tehtaan halko- ja hiilivarat pitkiin pinoihin, ja suuriin kokoihin on siihen keräytynyt venheistä heitettyä malmia, joka on muodostanut maan mustanruskeaksi kovaksi kamaraksi. Maalle on vedetty isoja lotjia ja toisia samanlaisia on järvessä, vettä puolillaan. Ihmisiä täällä ei näy muita kuin joitain lapsia, jotka ovat juosseet alas rantaan.
Astumme venheeseen ja lähdemme soutamaan valkamasta. Näköala ja ympäristömme ei ole juuri ilahuttavimpia. Joki, jota alamme kulkea, on leveänlainen, se on tulvillaan ja ikäänkuin läkähtymäisillään vesisateista. Rannat ovat matalata suota ja näyttää siltä kuin se aivan ikään olisi ollut veden alla ja yhtenä järvenä joen kanssa. Suolla kasvaa kuitenkin petäjikköä, joka on niin hoikkaa ja pitkää kuin palmumetsä. Joen niskassa tapaamme tukkilautan ja ponttuun miehineen. Ne ovat tulleet alas rajan takaa, aina Repolan pitäjästä. Ja sitähän todistaa sekin, että ponttuun ohi kulkiessamme siitä hajahtaa tuo Venäjän nahkan tuttu tököttivoide.
Järvi, johon tulemme, on Pankajärvi, ja luonto sen ympärillä on yhtä karua kuin jokivarrellakin. Pitkät matalat lahdet muuttuvat soiksi ja jatkuvat alavana korpena niin kauvas, kunnes viimein nousee joku kaukainen vaara niinkuin korkea saari metsäjärvestä. Sinne on viljelyskin kiivennyt kuivana ja sulana pysyäkseen. Sieltä näkyy taloja, ahoja, kaskia ja peltoja. Järven rannoilla ei näy mitään asutusta. Ne ovat kovat ja sulkeutuneet. Siinä, missä ei ole suota, on kivikkoa ja petäjikköä, joka kääkkyräisenä kasvaa melkein veden partaasta. Saarissakin on kasvullisuus sama. Varsinkin savolaisen silmässä, joka on tottunut suurienkin järviensä rannoilla näkemään luonnon niittyjä ja viljelystä, syntyy säälin sekainen kaipuu. Ainoa, mitä tämä järvi tuntuu antavan, on malmi. Sitä nostetaan yhä ja sen haavimamiehiä näkyy nytkin ahertamassa siellä täällä ponttuitten päällä. Se on raskasta työtä ja alakuloinen nostomies tuskin katsahtaa meihin ohi mennesssämme.
Yksi ainoa viljelyspaikka sattuu tiellemme. Se on Kalliolahden talo Pankajarven itäisellä rannalla ja siihen päättyy venematkamme, kestettyään noin puolitoista tuntia. Pitkä Lieksanjoki tekee näet tässä suuren polven pois matkamme suunnasta ja muuttuu siellä hyvin koskiseksi, jonka vuoksi kaikki matkamiehet oijustavat tästä lähtien jalkasin.
Talo, jonka pihaan nousemme, on niin sanoakseni ensimäinen aavistus rajantakaisista taloista.
Se on aution järven rannalla ainoa meidän huomaamamme asumus. Tuntuu heti, että tästä se nyt jo oikea sydänmaan taival alkaa. Siihen vaikuttaa varsinkin pirtti, joka on täydellinen perikuva vanhasta savutuvasta.
Ikkunat siinä ensiksikin ovat vain noin puolen kyynärän suuruiset neliöt ja nähtävästi tehdyt siihen aikaan kun lasi vielä oli kallista ylellisyystavaraa. Vaikka tupa onkin tavallisen suuri, on ikkunoita vaan neljä, kaksi pöydänpäänurkassa hyvin lähellä toisiaan ja toiset kaksi samallaista karsinanurkassa. Se, että ikkunat olivat näin lähekkäin, teki, että tuvassa olivat ainoastaan nuo kaksi nurkkaa valaistut ja muu pirtti pitkine mustine seinineen melkein hämärässä. Omassa nurkassaan seisoi sitten suuri uuni, lajiaan huomiota ansaitseva. Se oli tehty yläpuoli kivestä ja pankko puusta. Samalla teki uuni myöskin kuopankaton virkaa, sillä sen kupeella olevasta laatikosta meni raput sillan alle, jossa kuuluttiin säilytettävän perunoita y. m. tarpeita.
Tuo komero muistutti mieleen vanhoja tarinoita sota- ja vainovuosilta, jolloin—ainakin Topeliuksen mukaan—takaa-ajetut karkulaiset pakenivat sillan alle ja siellä piilottelivat. Tietysti ei myöskään puuttunut noita tavallisia yhdestä paksusta pölkystä tehtyjä portaita. Uunin päällä, katossa ja porstuan orsilla oli sitten joukko kaikellaista vanhaa talon kalua, puusta ja tuohesta tehtyjä astioita, jotka kaikki niin hyvin sopivat tähän ympäristöön. Kotona ei ollut muuta väkeä kuin piikatyttö, jonka pajattava puhetapa ja lyhyt ruumis ja hämmästyneet harrottavat silmät muistuttivat metsän alkuasukasta semmoisena kuin sitä tavallisesti kuvaillaan.
Taipaleelle lähtiessämme herätti huomiotamme eräs kapine, joka sitten näyttäytyi aivan omituiseksi ja välttämättömäksi tämmöisille maantiettömille metsätaipalille. Se oli kesäreki, jonka jalakset ja aisat olivat yhdestä puusta, aisat tavallisen pituiset, mutta jalakset niinkuin olisi tavallisesta reestä vain ensimäinen kaplasväli jälellä. Tämän tämmöisen ajopelin valjastaa sydänmaalainen hevosensa jälkeen ja ajaa sillä niin hyvin kuin voi kuormiaan metsäteitä pitkin. Kankaita ja kuivia maita sillä pääseekin aika hyvin ja jos ei olisi soita vastuksina, niin tuskin tuntuisi tien puute kesälläkään kovin rasittavalta.
Kalliolahdesta lähtevä jalkatie olikin samalla tämmöisellä reelläkin ajettava. Ja että sitä oli paljo ajettu, sen osoittivat jälet. Oppaaltamme ja kantomieheltämme saimmekin tietää, että tästä muutama viikko sitten oli kulkenut suuri »ruunun ransportti». Siitä oli näet viety Venäjän puolelle suuri määrä kulijauhoja, jotka ensin tuotiin laivalla Pielisjärvelle, siitä maitse Pankakoskelle, josta venheellä Kalliolahden rantaan. Kalliolahdessa ne pantiin kesärekiin sillä tavalla vietäviksi noin peninkulman verran Ruunaan kylään, jossa ne vielä kerran lastattiin venheisiin ja Lieksanjoen koskia myöten nostettiin Lieksan järveen ja sitten soudettiin Repolan kirkolle.
Vaivaloisempia ja monimutkaisempia taipalia tuskin voi ajatella. Tuon tuostakin oli tiemme varrella hajonneita rekiä, ja kovia koskia myöten on kuletus tietysti vieläkin hankalampaa. Mutta hätä pakottaa riehumaan, sillä rajan takana ei ole viljan saannista puhettakaan ja kaikki leipäaine täytyy kulettaa sinne Pietarista. Sieltä ne olivat nämäkin elot tulleet hätää lievittämään. Hirvittää kuitenkin melkein sanoakin, miten paljo leipä tämmöisten takuusten taa kuletettuna tulee maksamaan. Se kuuluu näet nousseen 21 ruplaan säkki, ennenkun joutui Repolan kirkolle sen hinnan mukaan köyhien kesken jaettavaksi.
Kun tämä niin kallis vilja kuului olevan hätäapuviljaksi aijottua, niin syntyi itsestään kysymys, miksi ei sitä talven aikaan oltu tuotu, jolloin kuletusmaksut tietysti olisivat suuresti alenneet. Suomen puolella eivät osanneet tuohon kysymykseen vastausta antaa, mutta rajan takana tiettiin siihen syy. Oli sitä viljaa valtion puolelta jo kelin aikaan lähetetty, ja sen viljan hinta ei ollut kuin 16 ruplaa säkki. Se olisi riittänytkin Repolan köyhille ensi rekikeliin asti. Mutta keväällä ilmaantui suuria tukkitöitä ja tukkiherrat saivat jotenkuten sellaisilla keinoilla, jotka rajan takana hyvin tunnetaan, ostetuksi sen viljan, mikä ei suinkaan ollut heille aijottu. Makasiinit olivat pian tyhjät ja nälkä ovella. Silloin ei auttanut muu kuin hankkia uutta viljaa, jonka kuletuskustannukset eivät tietysti tulleet muualta kuin köyhäin kukkaroista. Pitkin matkaamme meille tästä asiasta näin kerrottiin, kerrottiin ilman katkeruutta, niinkuin välttämättömänä kovana onnena, joka usein tapahtuu, mutta jota ei voi auttaa. »Ka, se oli sallittua—oli niin sallittu.»
Oli tätä samaa tietä muutamia vuosia sitten kulkenut toinenkin transportti, joka oli hyvässä muistossa siinä talossa, mihin yövyimme matkustettuamme noin peninkulman verran Pankakoskelta. Tuo yöpaikka oli Naarajoen varrella olevan metsävahdin mökki ja näytti jotenkin varakkaalta ja elävältä. Siinä oli hyvin puhelias emäntä, joka tiesi kertoa kaikenlaista niistä monista matkamiehistä, jotka tästä kesänsä talvensa kulkevat Venäjälle ja sieltä takaisin. Niiden joukossa oli monta tuttua miestä, jotka olivat käyneet talossa sadun- ja runonkeräysmatkoillaan.
Mutta kaikista merkillisin oli eräs matkue, joka joku aika sitten oli kulkenut Petroskoin kuvernöörin kanssa.
Tämä suuri herra oli kerran tahtonut nähdä lääninsä laitapuoletkin. Sitä varten hän oli ensin mennyt Pietariin ja sieltä kiertänyt Joensuun kautta Pielisjärvelle ja sitten pyrkinyt rajalle samaa tietä mitä me nyt. Kalliolahteen saakka oli häntä vastassa ollut kaikellaisia ylempiä ja alempia virkamiehiä, jotka kaikki ajoivat selkähevosella. Vaikka kuvernööri kuului olleenkin sotaväen kenraali, ei hän uskaltanut huonoilla teillä nousta hevosen selkään. Kävelläkään ei lihava mies jaksanut. Hän asettui kesärekeen, joka jalaksien päälle nuoritettujen tyynyjen avulla oli koetettu tehdä niin mukavaksi kuin suinkin. Siinä hän istui, yksi mies ajoi rinnalla kulettaen hevosta ja toinen kannatteli takaa rekeä niinkuin auraa, ett'ei se pääsisi kaatumaan. Ja sillä laillahan sitä sitten mennä könyttiin niinkuin parhaiten taidettiin.
Näistä puhellessamme metsämiehen siistissä tuvassa oli jo tullut iltamyöhä ja päätimme jäädä yöksi, kun meille vakuutettiin, että aivan hyvin ennättäisimme huomispäivänä matkamme ensimäiseen määrään, Lusman kylään suuren Tuulijärven rannalle. Syötiin makea maitokokkeli-illallinen ja heittäyttiin pitkäksemme mukaville olkivuoteille.