II
ERÄMAAN TAIVAL.
Ei pidetty kiirettä metsävahdin mökiltä lähdettäissä, kun Lusman kylään rajan takana ei kuulunut olevan matkaa enemmän kuin pari peninkulmaa, joka kyllä päivässä ennätettäisiin päättää. Saimme oppaaksi ja kantajaksi talon emännän itsensä, joka jo kävi kuudettakymmentä. Epäilimme jaksaisiko hän, mutta eukko heitti keikauttamalla selkäänsä ensin oman kannettavansa ja olisi sitten vielä tahtonut ottaa meidänkin reppumme. Eikä sittenkään olisi kuulema tullut sitä kuormaa minkä hän keruutörkyä tehdessään on tottunut kantamaan virstain päästä kaukaisilta soilta ja mäkien rinteiltä.
Hän oli muutenkin mukava toveri, hauskin koko matkalla. Kun oli päästy pihasta lähtemään ja saatu haihdutetuksi sika, joka väkisinkin pyrki syöttäjänsä jälkeen, valjasti eukko jalat alleen ja lensi edellämme kuin kuiva tuohikääry tuulessa. Meidän muka reippaiden miesten täytyi jo kiellellä häntä, ett'ei sentään niin mennä, kun tässä ennättää vähemmälläkin. Silloin hän vähän hiljensi vauhtiaan ja antoi sen sijaan kielensä laulaa. Hän puhui siitä suuresta »ruunun ransportista», puhui Petroskoin kuvernöörin matkasta, puhui omista elannoistaan ja muiden, kertoi karhujen kaatamista lehmistä, kun siltä ja siltäkin mökiltä oli sinä ja sinäkin kesänä mennyt kaikki elämiset kontion häntään. Oli toki häneltä itseltään säilynyt kaatamatta, mutta monta kertaa oli hän nähnyt elävän metsässä. Äskettäin olivat olleet tyttönsä kanssa marjassa. Silloin oli suon laidasta tullut kolme karhua, emä kahden poikansa kanssa, ja »siihen jäivät marjat, astiat, kun lähdettiin pakoon kursimaan!»
Siltä se näyttikin tämä taival kuin tässä olisi milloin hyvänsä saattanut metsän isäntä perheineen vastaan astua. Maa oli milloin suota, jonka yli kulettiin poikkitelaisia puita myöten, kahden puolen hyllyvä, pohjaton hete, milloin kangasta niin tasaista kuin kammarin lattiaa, jossa kasvoi koskematonta komeaa hongikkoa ja siellä täällä vilahteli pieni metsälammen pyörylä. Välistä, kun noustiin kallioiselle mäelle, ei sieltä näkynyt muuta kuin tätä yhtä ainoata rannatonta metsämerta, ainoastaan siellä täällä näkyi tällainen vähän ylävämpi harjanne ja siitä nousevat ruskeat rungot.
Tie kuitenkin kohosi ja kun ruunun metsät loppuivat, ilmaantui lehtimetsää ja ahoja. Noustiin yhä ylemmä ja oltiin Ruunaan kylässä, joka on viimeinen kylänen kylä Suomen puolella. Talo, johon tultiin, oli korkealla mäellä. Kaikkialla ympäröi sitä metsät ja ainoastaan idän puolella näkyi järvi, jonka toisella puolella jo kohosivat Venäjän puoleiset vaarat. Rakennustapa oli sokkeloista ja monimutkaista, muistuttaen vähän sitä rakennustapaa, minkä sittemmin tapasimme Venäjän-Karjalassa. Vähän matkaa pihasta kasvoi toistakymmentä tuuheata pihlajapensaikkoa, joista meille erityisesti huomautettiin niinkuin jostain hyvin harvinaisesta ilmiöstä täällä havupuiden luvatussa maassa. Ne tekivätkin minuun sen vaikutuksen kuin olisi niissä ollut jotain salaperäistä ja se omituinen ääni, jolla niitä mainittiin, johti mieleeni ajatuksen, että ehkä ne ovat joitain jätteitä vanhain aikain pyhistä puista, vai olisivatko ne vain ensimäisen kasken kaatajan jättämiä käen kukuntapuita.
Isäntä lupautui meille saattomieheksi. Oli ensin kulettava venheellä järveä, sitten jokea, ja kun tuli ensimäinen koski, noustava maihin ja käveltävä noin peninkulma, jolloin oltaisiin Lusman kylässä.
Ruunaan järvi on pitkä ja soikulainen. Se kulkee korkeiden vaarain välissä ja eteläpäässä yhtyy siihen kaksi suurta Venäjältä tulevaa jokea, toinen Tuulijärvestä, toinen sen takana olevasta Lieksan järvestä. Rannat ovat vielä kolkommat kuin Pankajärvessä. Me nousemme Tuulijärveen vievää jokea. Vähä väliä on honkia kaatunut veteen. Muutaman ison hongan latvassa on tyhjä petolinnun pesä. Vesi on ruskeaa kuin terva. Turhaan etsii silmä luhtaa joen rannalla, turhaan mitään muutakaan; tämä on täydellistä erämaata, jossa tuskin milloinkaan tulee minkäänlaista viljelystä ilmaantumaan, ei ainakaan ennen kuin soiset rannat ovat maatuneet. Ei kuulu kalojakaan, sillä vaikka meillä on uistin perässä viilettämässä, ei sitä nykäsekään.
Mutta yhtäkkiä ilmaantuu joen käänteessä talo. Se on metsävahdin torppa, yksi noita pakollisia asumuksia korven keskessä. Mökin rannassa juoksee virta vihaisissa härän silmissä, sillä vähän matkaa ylempänä on koski. Kun väkevää virtaa olisi vaikea soutaa ylös, jätämme venheen tähän, nakkaamme reput selkään ja lähdemme jokivartta nousemaan. Jonkun kilometrin kulettuamme hyötyisää sekametsää, olemme Aittokosken rannalla, josta on vain muutamia askeleita rajalle.
Aittokoski on suuri ja voimakas koski. Se kuohuu siinä aivan erikseen synkän sydänmaan sisässä. Rannalle on kyllä kerran koetettu tehdä asumus, on siinä tupaa vähän ja vähän muitakin huoneita, kaikki kuitenkin hajoamaisillaan. Pihamaa ja pieni pelto ovat aivan heinittyneet. Entiseen aikaan kuului koskessa olleen myllykin, mutta kun ei täällä asti ollut kenelläkään mitään jauhattamista, niin hävisi se ja nyt siitä on koskessa vain vähän raunioita jälellä. Istuttiin kappaleen aikaa tässä ja annettiin veden kuohua silmäimme alla ilta-auringon kullatessa valkeita aaltoja ja korkeaa lehtoista vaaraa vastakkaisella rannalla.
Sitten me muutamia kymmeniä askelia otettuamme seisoimme rajalla. Täytyy tunnustaa, että se hetki tuntui hiukan juhlalliselta. Joskus ennen olin kuullut kerrottavan, että Suomen ja Venäjän raja on umpeen kasvamaisillaan. Miten lie ennen ollut, nyt se ainakin oli avattu ja puhdas puista kuin pellon sarka. Se kulki leveänä juovana niin pitkälle kuin silmä kantoi halki äänettömän korven. Tuntui se melkein itsetietoiselta tehtävästään, niinkuin olisi tahtonut sanoa, että tässä minä olen ja tässä minä pysyn enkä mene kiusallakaan umpeen. Ja siinä kai se on ja siinä kai se pysyykin, ja ell'ei siihen »yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi» istuteta korpikuusia kasvamaan, niin kestää varmaankin vuosisatoja, ennenkun se käy näkymättömäksi.
Olemme kuulleet oppailtamme ja muiltakin pitkin matkaa, että olot ja elämä toisella puolen rajan kohtikään muuttuvat. Tottahan se tavallaan olikin. Matkustaja panee ensin huomioonsa tiesuhteet ja nämä olivat hetikohta erilaiset. Suomen puolella oli jalkatie leveätä ja verrannollisesti jotakuinkin hyvin hoidettua. Soiden yli oli asetettu poikkitelaisia pölkkyjä, joita pääsi melkein kuivin jaloin kulkemaan, ja purojen poikki toi tavalliset maantieojasillat. Venäjän puolella tuskin ollenkaan erotti polkua, joka oli kaitainen ja mutkitteleva kuin karjan ura. Ja ensimäiselle suolle tultuamme ei siinä ollut muuta ylimenon apua kuin kaksi kaltaista pitkospuuta, jotka upposivat näkymättömiin jalan alla. Luultavasti oli tällaisen sillan insinööri kuitenkin katsonut työtään hyvinkin tyytyväisin silmin, kun hän melkein jokaisen tämmöisen maahan kaatamansa puun tyveen oli lyönyt pari venäläistä kirjainta, arvattavasti omat alkukirjaimensa. Sillä ennen vanhaan ei kuulunut tällä tiellä, joka kuitenkin välittää hyvinkin vilkasta liikettä keski-Karjalan ja Repolan pitäjän välillä, olleen tämmöisiäkään ylipääsökeinoja. Eräs Repolasta kotoisin oleva varakas pietarilainen kauppias oli kuitenkin testamentannut useita satoja ruplia jalkasiltain tekemiseen ja määrännyt, että ne vetelimmille paikoille ovat tehtävät poikkitelaisista puista. Vaan rajan takaiset olotko lienevät olleet syynä siihen, että vaikka nykyiset sillat tuskin tulivat maksamaan kymmenissä ruplissa sen, mikä oli sadoissa ollut tarkoitus, rahat kuitenkin kuluivat siihen niin, ett'ei näy jääneen tähteeksi ylläpitovarojakaan.
Saimme siis kulkea niinkuin parhaiten taisimme ja aina kuivalle maalle tultuamme istahtaa kivelle kaatamaan saappaistamme varsien yli hulahtanutta vettä.
Tien huonouden korvasi muuten yllin kyllä meitä ympäröivä luonto. En ole sellaista maisemaa vielä eläissäni nähnyt. Oli niitä Suomen puolellakin ollut soita ja metsiä, mutta siihen mahtavuuteen kuin täällä eivät ne missään kohonneet. Siihen vaikutti etupäässä se, että metsät olivat kerrassaan koskemattomia. Kaitaisten suosalmekkeiden välissä, jotka näkyivät kulkevan samaa suuntaa kuin vesistötkin eli luoteesta kaakkoon, ja suurien suojärvien ympärillä oli äärettömiä hietakankaita, joissa metsä oli mitä ihanteellisinta hongikkoa s.o. sellaista, joka ei ikipäivinä näy kirveen kolahdusta kuulleen. Suuret suunnattomat petäjät olivat rauhoitettuina otuksina saaneet kasvaa täällä nähtävästi siitä lähtien kuin Sampsa Pellervoinen
kylvi maita kyyhätteli, kylvi maita, kylvi soita, kylvi auhtoja ahoja,
ja kun hän
mäet kylvi männiköiksi, kummut kylvi kuusikoiksi, kankahat kanervikoiksi, notkot nuoriksi vesoiksi.
Siinä kävellessä näet johtui kuin itsestään Kalevala ja Kalevalan aikuiset ajat mieleemme. Ja jos missään, niin täällä tuntui siltä kuin olisi joka puu ja kivi kätkenyt elävän olennon ja kuin olisivat haltijat meitä metsän sisästä pilkistelleet. Sitä tunnetta kartutti vielä yhä enemmän kesäyön hämärä, joka saattaa kyllä olla viehättävä vesilläkin, mutta joka tällaisen synkän salon sisässä on aivan selittämättömän salaperäinen.
Kuljimme kulkemistamme. Jonkun ajan käveltyämme loppuivat suot ja kankaat ja tie alkoi kohota. Päästyämme suuremman selänteen rinteelle hämmästytti meitä yhtäkkiä omituinen näkö. Kohtasimme näet kasken, suuren suunnattoman hakkion, jossa kaadetut puut olivat kaikki ikihonkia. Vaikka puut olivat pitkällään, muodostivat oksat kuitenkin niin korkean ja sakean metsän, että täytyi kiivetä kivelle sen yli nähdäkseen. Yön hämärässä näytti se kuin tappotantereelta, johon satoja urhoja oli kaatunut päällekkäin, pitkittäin ja poikittain, kädet, sääret ja aseet kamalassa sekasorrossa ja niin uhkaavissa asennoissa, että melkeinpä teki mieli pelottamaan.
Omituinen ahdistus mielessä me taas vaelsimme eteenpäin. Sekin saattoi sydämmen vähän arasti sykkimään, kun oppaan sanan mukaan pian olisimme perillä Lusman kylässä suuren Tuulijärven rannalla. Tällaisen taipaleen takana oleva matkamme määrä alkoi näyttää jonkinlaiselta satumaiselta maailmalta, ja yhtäkkiä rupesi meitä arveluttamaan, mitenkä siellä otettaisiin vastaan, kun sinne saapuisimme, ja miten siellä osaisi olla, kuin eleä. Ei kauvan kestänytkään, ennenkun puiden välistä jo välkkyi veden pinta. Me kiinnitimme kulkuamme, tulimme melkein juoksujalassa rantaan ja samassa loppui tie pieneen ruohoiseen niemeen.
Siinä oli nyt Tuulijärvi edessämme enkä koskaan unohda sitä vaikutusta, minkä se teki. Laaja, tyyni ulappa oli hienon autereen peitossa. Me seisoimme siinä
nenässä utuisen niemen, päässä saaren ternehisen,
ja yhä enemmän muinaisaikaiselta, yhä enemmän kalevalaiselta alkoi ympäristömme tuntua. Ei muistettu ensi hetkellä huutaa venettäkään päästäksemme kylään, jonka talot vaan vähän häämöittivät toiselta rannalta muutaman niemen takaa.
Samassa kuitenkin keksimme kaksi venettä järvellä nuottaa vetämässä, oppaamme huhusi sinne, kylän koirat kuullessaan vieraita ääniä alkoivat ulvahdellen haukkua ja kohta tuli venekin meitä ottamaan ja vei meidät lahden poikki—Venäjän Karjalaan.