III
RIION PEKKA.
Se muinaisaikain runollisuus, jonka mielikuvituksemme oli luonut eteemme suurta saloa kulkiessamme ja tullessamme veden niemeen Tuulijärven rannalle, haihtui melkein kohta kun pääsimme lahden yli Lusman kylään. Rannalla kohosi komea punaseksi maalattu talo (ja valkoset ikkunalaudat)—aivan niinkuin paras herrastalo Suomessa. Pellolla oli tuulimylly ja kun lähenimme rantalaituria, josta tie näkyi vievän peltojen läpi pihaan, niin mitä näimme? Höyrypurren!
Höyrypursi täällä, näiden taipalien takana? Niin se kuitenkin oli. Pieni puinen höyrypursi, Varkaudessa tehty, siinä seisoi kuin seisoikin. Ja kun tulimme pihaan, olivat kaikki muutkin laitokset sopusoinnussa tämän kanssa.
Me menimme suuren ulkoporstuan kautta pirttiin. Se oli avara ja puhdas, ikkunat suuret, lattiat, pöydät ja penkit maalatut. Pirtin perällä seisoi kookas, mahtavan näköinen mies. Hän otti meidät erinomaisen kohteliaasti ja ystävällisesti vastaan ja vei kohta porstuan toisella puolen olevaan salonkiinsa, joita oli kaksi huonetta, sisustetut keinutuolien, sohvain, tapettien, uutimien ja kaikkien herrastalossa tavatta vain mukavuuksien kanssa.
Talon isäntä oli nimeltään Peter Grigorieff eli Riion Pekka, joka on hänen suomalainen nimensä.
Hänenlaisiaan hyvinvoipia, tuuheapartaisia, isoäänisiä miehiä tapaa hyvin tiheään Suomen markkinoilla kauppaa tekemässä ja melkein joka hetki tulee niitä vastaan Pietarin kaduilla tai istuu niitä sen lukemattomissa traktiireissä teetä särpien. Olisi luullut hänet täydelliseksi venäläiseksi, ell'ei hänen huuliltaan olisi helkkynyt tuo hauskalta kuuluva karjalankieli täynnä satu- ja kalevala-sanoja. Emmehän olleet tulleet juuri tämänlaisia taloja ja tämänlaisia tyyppejä hakemaan, mutta siitä huolimatta ei tuttavuutemme kummankin kanssa ollut hauskuuttaan vailla, sillä sekä talon että sen isännän tarina on palanen rajantakaisen maan tarinaa ja se kehitys ja edistys, mikä tällä paikalla tuli näkyviin, korkein aste, mihin siellä yleensä on voitu kohota.
Riion Pekka on epäilemättä kauppaan kärkkäiden kansalaistensa joukossa yksi etevimpiä. Tietysti on vaikea sanoa, millä tavalla sellaisissa oloissa kuin missä hän ja hänen vertaisensa elävät, omaisuus kootaan. Mutta että hänen aineelliselle kannalleen tullakseen tarvitaan tavallista suurempaa kauppaälyä, sen osoittaa se, että hän, vaikka alkujaan olikin ollut varaton talonpoika, kuitenkin oh ajanut vertaisistaan niin paljoa edelle, että heidän talonsa hänen talonsa rinnalla näyttävät kuin hökkeleiltä ja hän itse heidän suhteensa kuin pikkuruhtinaalta.
Onni ja äly olivat häntä alussa auttaneet saamaan pientä pääomaa. Kun muutamia vuosia sitten karjalaiset kyläkunnat saivat oman maapalstan lohkaistuksi erilleen valtion yleistnaasta, lienee Riion Pekka käyttänyt tilaisuutta tukkipuita myydäkseen, ennenkun siitä tuli kielto. Tällä tavalla alkuun päästyään pani hän heti rahansa siihen liikkeesen, jota hän nyt suurella menestyksellä harjoittaa.
Samoin kuin niin monet muutkin vähän varakkaammat karjalaiset ostaa hän näet vuosittain suuret määrät tavaraa Pietarista ja palkkaa miehiä niitä kantamaan ympäri Suomea; itse hän tekee suuria kauppoja ostamalla lintuja ja nahkoja sekä kaikilta Suomen markkinoilta, joilla hän talven pitkään matkustelee, että myöskin omalta paikkakunnaltaan, jolle hän siten toimittaa hyvinkin arvokasta rahanansiota. Tuolla tavoin kootut tavarat sitten lähetetään Pietariin ja Sunkkuun ja myydään siellä hyvällä voitolla. Näiden rahalähteiden lisänä on hänellä vielä kolme kauppapuotia, yksi Joensuussa, toinen kotonaan ja kolmas Repolan kirkolla.
Monilta matkoiltaan Suomessa, josta on kotoisin hänen niinkuin kaikkien muidenkin karjalaisten varallisuus, on Riion Pekka tuonut tullessaan suomalaiset olotkin kotiinsa. Sekä sisällä että ulkona on siinä melkein kokonaan suomalainen leima, tietysti kuitenkin osaksi sekoitettuna venäläisiinkin tapoihin. Niinpä oli esim. hänen vaimonsa, herttaisen ja hyväntahtoisen näköinen ihminen, joka palveli meitä sydämmellisellä ja leppoisella kohteliaisuudella, puettuna aivan suomalaiseen, savolaiseen malliin.
Suomalaisesta vaikutuksesta pisti kuitenkin enin kaikista silmään Riion Pekan maanviljelys. Peltoja oli hänellä talonsa ympärillä useampi tynnörinala ja lehmiä kuului olevan toista kymmentä, jota sikäläisiin oloihin nähden voisi sanoa miltei suurviljelykseksi. Tässä toimessaan on hänellä hyvänä apuna tuo äsken mainittu höyrypursi, jolla hän nopeasti kulettaa työväkensä milloin millekin puolelle tuota kolmea peninkulmaa pitkää ja peninkulmaa leveätä Tuulijärveä, jonka rannoilla olevilta soilta ja joiltakuilta luhdilta hän saa kerätä heinät karjalleen.
Tuollainen suuri hovi keskellä sydänmaata on tietysti mieluisa käyntipaikka kaikille niille, jotka sielläpäin Suomen puolelta matkustelevat. Melkein joka vuosi käy siellä Karjalan herroja karhun ampumaretkillään. Arvokkaimpia käypäläisiä oli kuitenkin ollut pari vuotta sitten Lusmassa vieraillut Kuopion läänin kuvernööri. Emme olleet kauvan jutelleet isännän kanssa, ennenkun puhe kääntyi tähän käyntiin. Sen johdosta tuli isäntämme myöskin kertoneeksi erään seikkailun, joka seuraavana talvena oli tapahtunut Kuopiossa ja jossa hän ja kuvernööri olivat päähenkilöitä.
Riion Pekalle oli näet tullut Pietarista niin kiire lähtö Kuopion markkinoille, ett'ei hän ollut ehtinyt hankkia itselleen passia viranomaisilta. Mutta kun hän alkaa tehdä kauppaansa kaupungin torilla, niin ilmaantuu sinne poliisi ja vaatii papereita. Kun niitä ei ole, täytyy jättää kaupat kesken ja lähteä viskaaliin. Viskaali vaatii passia. Kun sitä ei ole, niin kysyy hän, eikö hänellä olisi jotain tuttavaa, joka voisi taata, ett'ei hän ole mikään vaarallinen mies, joka kulkee luvattomilla retkillä. Olisihan niitä ollut Riion Pekalla kauppalankoja paljonkin, mutta kun ne noin turhanpäiten häntä ahdistelivat, niin pisti hänen päähänsä tehdä pieni kepponen. »Eihän miulla ouolla miehellä ole teällä muita kuin yks ainoa mies, ku milma tuntee, voan enhän mie tiejä, miten heän teille kelvannoo?»—»Kuka se olisi, voithan sanoa edes sen, niin katsotaan sitten, mitä voidaan tehdä.»—»Ka, käihän tuo meillä mennä kesänä kupernyöri, tuntenetteko hänet, mutta varmaan hän minut tuntee.»
Viskaali vähän ällistyi, mutta ei ottanut vielä uskoakseen, ja lähetti hänet poliisin kanssa kuvernöörin luo. Siellä otettiin hänet avosylin vastaan, vietiin kuvernöörin omaan kammariin ja poliisi sai tehdä kunniaa porstuassa. Pekka selitti asiansa ja kuvernööri lupasi antaa viskaalille käskyn, ett'ei Riion Pekkaa saa ahdistaa, vaan saakoon hän vapaasti tehdä kauppojaan. Vaan tämä tahtoi paperia itselleenkin. »Anna sie moaherra miulle oikea paperi», pyysi hän, »anna semmoinen kirja, jota mie soan näytteä kaikille siun rengilles, kun hyö ei milma tuntene kaikki ja ehkä vielä tulloot milma uuvelleen vangitshemaan ja minun täytynöö toas tulla siulla heille sanottamaan kuka mie oun. Niin että anna sie miulle heijän jalkavaivoja säästäessäs, anna miulle se paperi omaan taskuuni.»
Kuvernööri mietti vähän, repäsi sitten lehden taskukirjastaan ja kirjoitti siihen, että Riion Pekan pitää antaa rauhassa markkinoida markkinoitavansa missä ikänä hänen asiansa Suomen rajain sisällä sitä vaativat.
Ja apu siitä lähti. Joka kerta kun se poliisi, joka oli Riion Pekkaa vankina kuletellut, nyt kulki ohitse, niin nyökytti se jo kaukaa päätään ja teki kohdalle tultuaan kunniaa kuin sotamies upseerilleen.
»Ka, niinhän tuo miulle hyvästi käi sillä kertaa, voan ei tieä, missä oltais kallihit tavarat, jos ei ois sattunut tuttu hyvä herra apumiehekseni.»
Siitä johtui puhe itsestään laukkumiesten vaikeaan asemaan ja me tulimme kaikki siihen päätökseen, että kielto heidän kulkemisestaan olisi poistettava. Ja tuskinpa lienee ainoatakaan Venäjän-Karjalassa kulkenutta ja tämän maan oloja omin silmin nähnyttä, joka ei olisi tullut tähän samaan päätökseen.
* * * * *
Viivyimme Riion Pekan hovissa seuraavan päivän puoliväliin, tultuamme sinne iltasella myöhään. Meitä kestittiin parhaalla mitä talo voi tarjota ja tarjoukset olivat kaikki suomalaiselle suulle soveltuvia, sillä isäntämme näytti kaikessa koettavan harrastaa sitä, että hänen elantonsa näyttäisi niin suomalaiselta kuin suinkin.
Muissa taloissa, joissa pistäysimme, olivat olot tietysti paljoa yksinkertaisemmat. Huoneiden rakennustapa näissä varsinaisissa talonpoikaispaikoissa erosi siinä kohden suomenpuolisista, että kaikki suojat sekä ihmisten että elukkain olivat yhdessä jaksossa ja ikkunat pienemmät kuin meillä. Tuvat olivat meikäläiseen tapaan sisustetut, mutta uloslämpiävät ja paljoa siistimmät. Sisustuskin oli muuten samanlaista, paitse että pöytä ei ollut asetettu pitkin peräseinää, vaan poikittain. Mitä muuten omituiseen karjalaisuuteen tulee puvuissa ja koristeissa, niin näytti siltä että se mikä ei ollut suomalaista, se oli venäläistä vaikutusta. Kotona kudotuista vaatteista ei näkynyt muuta kuin kaikkein karkeimmat alusvaatteet, vaan kenties nekin olivat meidän puolella valmistettuja ja sieltä ostettuja. Kaikki muut vaatteet samoin kuin niiden kuosikin olivat selvästi Venäjältä tuotuja. Venäläisiä karttuuneja näkyivät olevan miesten paremmat paidat ja kaikki naisten vaatteet. Ja mitä kuosiin tulee, niin oli miehillä järjestään sellainen puku kuin minkä voi nähdä jokaisella laukkuvenäläisellä s.o. nuttu oli yleismaailmallinen, housut leveähköt niinkuin venäläisillä on tapana ne pitää ja paita ulkopuolella liivien. Tuota pitkää kauhtanaa, johon Väinämöinen on kuvattu, ei täällä näkynyt. Naisten puvut taas olivat venäläisiä kansallispukuja: hame pitkä, vyöhystä ihan lyhyt ja kaulasta syvälle avonainen. Siitä päättäen, että eräs nuorikko Tuulivaarassa kantoi tällaista pukua, vaikka olikin kotoisin kaukaa sisä-Karjalasta, luulisin että tuo puku on karjalaisilla naisilla aivan yleinen ja ett'ei heillä käytännössä tätä nykyä siis sen ominaisempaa olekaan. Ja jotenkin luonnollistahan onkin, että puvun kuosi on lainattu sieltä, mistä puvun ainekin.
Venäläisen vaikutuksen puheeksi tultua muistuu tässä mieleeni eräs sen vaikutuksen edustajoita, jonka tuttavuuden teimme Riion Pekan talossa. Siellä oli näet meidän ollessamme vieraana Repolan kansakoulun opettaja. Karjalassakin on kansakouluja, mutta tietysti kaikki venäläisiä, opettaja oli ummikkovenäläinen, taitamatta sanaakaan niiden kieltä, joiden opettajaksi hän oli pantu. Hän puhui kyllä erilaisista opetustavoista, niinkuin havaintometoodista y.m.s., mutta kun tuli kysymys hänen antamansa opetuksen tuloksista, niin saatiin selville, että se supistui ainoastaan venäjänkielen opetukseen. Riion Pekallakin oli ollut pikku poika tässä koulussa joitain lukukausia ja sanoi hänkin jo /joitakuita/ sanoja venäjänkieltä oppineensa. Vaimonsa ja pienen lapsensa kanssa oli opettaja tullut kesävieraaksi Lusmaan. Siellä he kuitenkin haikailivat ja kävelivät kuin outojen seurassa eikä keskustelut talonväen kanssa näyttäneet kovinkaan vilkkaasti sujuvan, sillä jos isäntä osasikin vähän venäjätä, ei se emännältä tuntunut juuri ollenkaan käyvän. Mutta vaikka opettajan vaikutus lie ollutkin kuin pisara, joka kalliolle putoaa, niin eihän sentään tiedä, millaisen loven se pisarakin kallioon kaivaa aikain kuluessa.
Muita venäläisyyden edustajia emme tavanneet koko matkallamme. Kerran vuodessako täällä vaan käynee pappi ja toisen kerran metsäherra. Jälkimäinen onkin kaikesta päättäen se, josta ollaan enin riippuvaisia ja joka hallitsee sitä, mistä parhaat ruoka- ja muut tarpeet ovat otettavat, nimittäin metsää. Hän se esittää ne asetukset, joita tuon tuostakin tulla tupsahtaa kuin salamoita kirkkaalta taivaalta ja jotka yhtäkkiä saattavat mitä likeisimmästi vaikuttaa asujanten talouteen.
Yksi semmoinen asetus oli tuo ennen mainitsemani kielto tukkipuiden myymisestä. Kun tuli puheeksi tuo suuri, ikihongista kaadettu kaski, jonka matkallamme olimme nähneet ja kun me kummastelimme, miksi nuo julmat puut poltettiin rangoiksi, kun niistä myymällä olisi voinut saada kasken tuottaman sadon moninkertaisen hinnan, niin kerrottiin meille asian selvittämiseksi seuraavaa.
Liki viisi vuotta sitten olivat talonpojat täällä samoin kuin muuallakin Karjalassa saaneet kutakin kyläkuntaa kohden palan perintömaata viljelläkseen. Tuo pala annettiin asianomaisia kuulusteltua ja nämä valitsivat siinä toivossa, että saisivat menetellä maansa kanssa miten tahtoisivat, enimmäkseen tukkipuita kasvavia kangasmaita, jättäen viljelykseen sopivimmat vaarat sikseen. Pian alettiinkin tukkikauppoja hieroa ja usein mainittu yritteliäs isäntämme oli jo pannut rahoja liikkeelle ostellen useilta kyläläisiltään heidän metsäosuutensa. Tällaisen toimen edullisuuden oli huomannut myöskin eräs asianomainen metsäherra ja kerännyt ja saanut hänkin valtakirjoja puiden omistajilta tarjoutuen heidän asiamiehekseen. Miesten mielet olivat kuitenkin pian kääntyneet ja he vaativat nimensä pois peläten jäävänsä liika vähälle osalle. Suuttuneena tästä lienee metsän herra yhtäkkiä ruvennut metsän palvelijaksi ja vaikuttanut siihen, että tuli julistus, joka kielsi kaikenlaisen metsäkaupan. Julistuksessa sanottiin kiellon syyksi se, että metsät myyden pian häviäisivät ja niiden kanssa metsänriista. Talonpojat saisivat yhdellä kerralla liika paljon rahaa, tulisivat laiskoiksi ja ylpeiksi eivätkä sitten viitsisikään enää tehdä työtä. Kaikki ennen tehdytkin kaupat peruutettiin ja siihen päättyivät haaveet pikaisen kulta-ajan koitosta, joka yhtäkkiä oli noussut säteilemään köyhäin karjalaisten silmissä.