IV
TUULIVAARASSA.
»Päivälehti», 6 p:nä lokak. 1892.
Yhtä hyvän hoidon kuin meille oli antanut Riion Pekka talossaan, yhtä hyvän hän meille antoi lähdönkin. Meillä oli näet määrä mennä Tuulijärven pohjoispäässä olevaan Tuulivaaran kylään. Matkan saimme kulkea talon höyrypurrella.
Tuntui kerrassaan omituiselta lasketella höyryn voimalla tätä autiota järveä sen lukemattomien saarien lomitse, joissa ei näkynyt vivahdustakaan asutuksesta ja joka oudolle näytti sellaiselta sokkelolta, mistä ei mitenkään olisi voinut omin neuvoineen selvitä. Saattajana oli meillä Pekan kaksi poikaa, toinen perämiehenä, toinen koneenkäyttäjänä. Olihan se meistä vähän nurinperäistä tällainen kulkeminen, mutta se hyvähän siitä oli, että säästyi aikaa. Ja ennenkun osattiin ajatellakaan, niin huudahti jo toinen saattajistamme: »Tuolla on Tuulivaara!»
Tuon kauniilta kajahtavan nimen, Tuulivaaran, johdostako lienen kuvaillut sen kauniiksi paikaksi. En siinä erehtynytkään, sillä kun katsahdin eteeni, oli siellä vihreärantainen lahti, jonka pohjukassa oli hauskan näköinen talo ja talon takana korkeanlainen lehtoinen mäen rinne peltoineen ja ahoineen. Kun olimme monta päivää vaeltaneet yksitoikkoista ruskeaa havumetsätaivalta, niin teki hyvää silmälle tämä hymyilevä vihreys.
Lahden pohjassa oleva talo oli huvittavampi kuin ne, mitkä olimme
Lusmassa nähneet. Ikkunat olivat pienet ja lautaluukuilla varustetut.
Pääty oli leveä ja katonrajassa olevan aukon edessä oli soma pieni
parveke.
Talon ympärillä oli paljon ulkohuoneita: aittoja, riihi y. m. ja vähän matkaa niistä niemen nenässä pienonen kappelikirkko kuusikon keskessä.
Kaikesta päättäen oli talo varakas. Nousimme korkeille, katetuille rappusille eli kuistille. Siitä tultiin isoon porstuaan, jonka toisella puolen oli erityinen kammari, toisella suuri pirtti. Pirtistä vei vielä uunin kupeelta ovi kammariinkin ja senkin kammarin takana oli vielä kammari. Kaikissa niissä oli vanhoja kaappeja, ahdetut sekä päältä että sisältä täyteen kaikellaisia kapineita, nähtävästi enimmäkseen ostokalua ja romua.
Se olikin tämä paikka vanhan rikkaan Sernin ukon entinen talo, jota nyt poika hallitsi. Ukko-vainaja oli ollut suuri turkiksien kauppias, joka melkein kuolemaansa saakka kolusi kaikki Suomen kaupungit ja markkinapaikat, joka viljeli kaskia ja keräsi suuren omaisuuden sekä ahkeruudellaan että suurella tarkkuudellaan, joka meni niin pitkälle, että hän pani pettua leipään, vaikka hinkalot olivat eloa täynnä. Tämän vanhuksen perintöä sitä nyt Sernilässä sekä syötiin että—juotiin.
Kun tulimme pirttiin, seisoi siellä keskellä lattiaa äärettömän lihava, punaisen keltaiseen ja rinnasta avonaiseen hameeseen puettu emäntä. Hänen vieressään oli pitkä, mustaverinen mies, joka tarttui meitä käteen kahdella kämmenellä ja toivotti meitä tervetulleiksi, vähän oudot värähdykset kasvoissaan. Luulin niiden ensin tulevan erinomaisesta ihastuksesta saada nähdä vieraita. Emme kuitenkaan tarvinneet kauvan istua peräkammarissa, jonne hän meidät vei, ennenkun näimme, että hän oli—humalassa.
Seuraavalla hetkellä oli hän jo tuonut pullon viinaa pöytään ja pyysi saada tarjota siitä meillekin ryypyn. Kun kielsimme, ei hän siitä pahastunut sen enempää kuin että otti itse kolme pikarillista yhteen menoon. Ja samassa alkoi hän jo kertoa itsestään.
»Pari kymmentä vuotta, sanoi hän, olen mie ollut viinaan mänövä. Mie en tie päiväkausiin muuta kuin pikaria kallistelen, en muuta kuin kallistelen… näin ikään vaan… En syökään… en kuin välistä vaan kuivaa kannikkaa purasen. Sentähden mie olenkin näin laihtunut… ei näissä käsissäkään ole enää muuta jälellä kuin luu ja nahka… tietäähän sen, kun ei käy syönti… ei muuta kuin luu ja nahka, vaikk' olin ennen nuorra miessä ollessani niin lihava ja hyötyvä kuin siekin (hän osoitti minua)… Vaan eikö vieraat haluttaisi ottaa pientä paukkua matkan päälle… eikö?… no, ei sitten, ei sitten… mie otan vähän väliä… menee kaksi pulloa päivässä… Hohhoo! niin on, niin on!»
Kun meidät kohta kutsuttiin teetä juomaan toiseen huoneeseen, ehdottelimme, että isäntäkin joisi lasin meidän toverinamme.
»Enhän mie saijua, mie otan paukun vieraiden kunniaksi… kas niin… votka haraso… se on minun ruoka ja juoma… Yhhyh!… tahtoo välistä vähän sisuksia korventaa… tähän näin tekee kipeää sydänalaan… pitää ottaa paukku, pitää ottaa paukku…»
Semmoisen isännän kanssa on helppo tulla toimeen, ei muuta kuin antaa puhua ja kuuntelee. Ja hän kertoi meille kaikki asiansa yhteen menoon.
»Mie kun olen näin viinaan mänövä, niin annoin kaiken hallituksen akalleni, että jos rahat olisivat minulla, niin ne hävittäisin. Mie en taho muuta kuin antavat viinoa… sitä ottelen päivät pitkät ja välillä makailen… On meillä ottopoikakin… se on nyt vaaralla lehtiä tekemässä… ei ole ollut eukossa oman perillisen saajaa»… —»Elähän sie nyt kaikkia asioitasi hoasta», huomautti emäntä —»Olehan vait sie… hoastan mitä hoastan… ka, koa vieraille saijua… ettekö huoli… no, no, ei pakoteta.»
Kun olimme ensimäiset virvoitukset nauttineet, lähdimme tarkastelemaan hautuumaata ja kirkkoa. Isäntä oli kirkon vartija ja hän tietysti tuli sitä näyttämään. Mies parka oli jo siihen määrin voimansa menettänyt, että tuskin jaksoi tulla mukana.
Kohteliaisuudesta meidän tietysti täytyi kulkea hänen mukanaan ja vähä väliä seisottua, kun hän veti henkeänsä.
Tuosta seurasta huolimatta teki kuitenkin tämä erämaan kappeli ja sitä ympäröivä hautuumaa miellyttävän runollisen vaikutuksen. Kappeli oli tuskin heinäladon kokoinen, jaettuna kahteen osastoon. Ensimmäinen osasto oli pieni porstua, josta kaitaiset kiertoportaat veivät kellotorniin. Toinen osasto oli itse kirkko, peräseinällä pieni alttari ja sen tausta täynnä pyhimysten kuvia, joiden eteen oli asetettu suurempia ja pienempiä vahakynttilöitä sekä suuri joukko kaikellaista uhrikalua, niinkuin karttuunihuiveja, silkkinauhoja y.m.s. Lattiata oli kirkossa niin vähän, että siihen tuskin mahtui parikymmentä henkeä messua kuuntelemaan, silloinkun sen pitäjä jonkun kerran vuodessa tänne saapuu. Mahtoi se sellainen tilaisuus olla juhlallinen, kun kellot soivat hiljaisen erämaan keskessä kaukaisiin Tuulijärven saariin, missä niiden helinää ei ole kuulemassa muut kuin rannan kivet ja totiset ikihongat.
Päästyämme isännästämme erillemme—hän oli vihdoinkin kehittynyt niin pitkälle, että katosi tallin ylisille nukkumaan päivällisuntaan —nousimme lähellä olevalle vaaralle, jossa oli varsinainen Tuulivaaran kylä. Siellä oli viljeltyjä peltoja, useampia taloja yksillä pelloilla. Kahdessa niistä kävimme sisällä ja istuskelimme pitkän aikaa asukkaiden kanssa jutellen. Toinen oli suuri talo, jossa puolikymmentä veljestä asui vaimoineen ja lapsineen kuin yhtenä perheenä. Vanhus oli kuollut, mutta hänen vaimonsa oli vielä elossa. Tämä oli iso, roteva, mustaverinen ihminen, vanhaa sitkeätä rotua. Pojista ei kuitenkaan ollut kotona kuin kaksi, joista toinen, ei kauvan sitten, oli palannut kotiinsa sotapalveluksesta. Kolme nuorempaa poikaa oli vielä sillä tiellään samaa velvollisuutta täyttämässä jossain kaukaisessa sisämaan kaupungissa. Vielä Suomessakin tapaa tuollaisia suurijoukkoisia taloja, vaikka ne meillä tavallisesti hajoavat isän kuoltua useiksi pienemmiksi. Täällä ei näyttänyt erosta olevan puhettakaan siitä päättäen, että entistä, monisokkeloista taloa parhaallaan jatkettiin suurella uudella tuvalla. Kaikkein vanhinkin ja alkuperäisin tupa oli vielä jälellä. Se oli pyöreistä hirsistä tehty savupirtti, joka ei koskaan ole ikkunoita nähnyt, ainoastaan luukkuja. Matala, kiukaan tapainen uuni oli vielä jälellä. Vastapäätä tämän tuvan ovea oli navetta, jolla oli sama porstua kuin tuvallakin.
Mutta vielä alkuperäisempi asumus oli kylän laidassa. Se oli pienemmän mökin tapainen ja tupa oli oikea ihanne vanhasta erämaan asumuksesta. Hirret eivät ainoastaan pyöreät ja kolomattomat, mutta nurkatkin epätasaiset ja kirveen jäleltä; katto turpeesta, joka kasvoi moniväristä kukkaisheinää; rappuna kivi; uunin alaosa puusta; pöytä ristikkojaikain päällä; lattia ja penkit kirveellä halastuista laudoista.
Tämä asumus oli etäisin paikka, johon tungimme tällä matkallamme. Aika ei antanut mennä pitemmälle ja niin minusta tuntuikin, että sitä jo yhdeksi kerraksi riitti sydänmaan luontoa ja sen herättämiä mielialoja. Ne kai olisivat olleet samat, jos olisimme jatkaneet matkaamme. Tänne saakka tullessamme olimme nähneet parhaiten viljeltyjä ja edistyneimpiä paikkakuntia Suomessa. Kuta syvemmälle sukelsimme, sitä alkuperäisemmiksi muuttuivat olot ja me olimme asteettain saaneet nähdä eri kehityskausia kansamme elämästä: rehoittavan kirkonkylän, suuria sydänmaan taloja ja vihdoin tämän pienen torpan, joka edusti sitä tilaa, missä meidän puolellamme elettiin sata vuotta tai pari jälelle päin.
Erittäinkin tuntui siihen olevan hyvä kuva tuo maisema, joka näkyi mökin pihalle. Tässä oli tämän vaaran huippu viljelty ja siinä olevat talot olivat ainoat monen peninkulman piirissä. Koko tuo suuri ympyrä jonka keskipisteessä seisoimme, oli yksitoikkoista tumman ruskeaa havumetsää niin kauvas kuin silmä kantoi. Semmoista se on ollut yleensä Suomen puolellakin, ennenkun se kaskeamalla vähitellen muuttui lehtimaaksi. Järviä ja lampia välkkyi joka taholla, mutta niiden rannoilta ei näkynyt heleän vihreää luhtaa. Ehkä sitä vielä sitäkin löytyy, kun kosket vähitellen perkautuvat ja vedet laskeutuvat. Soita näkyi ja kukaties mitä ne nekin kuivattamalla ja ojittamalla olisivat voineet antaa, mutta vielä ei ole varallisuus ehtinyt niin pitkälle, että se olisi jaksanut ottaa suolta omansa. Karjaa täällä pitää paimentaa kontiolta läpi kesän, ja sittenkin tahtoo se sen käsistä ottaa. Mutta metsän riistaa on niin paljon kuin pyytää tahtoo ja kaloja kuhisee kuin muurahaisia monissa koskissa ja virroissa.