II
KIRKON RANNASSA.
Astuin huojuvaa lautalaituria myöten venheen sisään. Se oli jaettuna kahteen osaan eli oikeammin sanoen osastoon, joista perempänä olevata kutsuttiin »salongiksi» ja joka lienee ollut aijottuna herroja varten. Talonpoikia varten oli taas toinen puoli katoksen alustaa ja samassa osastossa oli myöskin kone.
Pari lautamiehen näköistä miestä istui penkillä polttelemassa sikaria, joita heille nähtävästi oli antanut heidän kolmas seuratoverinsa josta en voinut varmuudella päättää, mikä hän oli. Mutta sen voi kuitenkin jo ensi silmäyksellään nähdä, että hän »luuli olevansa jotakin», niinkuin sanotaan.
Minä istuuduin toiselle puolelle konetta ja kuulostin.
Ei mahtanut kolmas mies olla säädyltään muita kahta paljoakaan etevämpi, koskapahan nämä häntä sinuttelivat.
—No, rengikskö sinä nyt ruppeet, vai onko muuta ammattia?
—En tietä minä hyvin rengikskään ruppeemistani… huonot maksetaan tätä nykyä palkat… puolta toista tarjottiin mulle pappilasta, jos oisin pehtuoriksi ruvennut, mutt'en minä ottanut pestiä…
—Voan oishan siinä jo palakkoo ollu yhelle miehelle.
—Kaupungissa maksetaan puotirengille kaksin kolmin.
—Kaupunkiinko sulla on sitte tarkotus männä?
—En tieä… ehkä mennään.
—Etkö sieltä jo kyllääsi soanna, kun olit kolomekkii vuotta.
—Ruununtyö on erittäin.
—Etköön ennee ruppeis toista satsia olemaan?
—Ei ole ennee pakko ruveta… minä olen velvollisuuteni isänmaan palveluksessa jo täyttännä… niin sanoi övestikin, kun heitin hyvästini, että numero kolme Heikkinen on nyt vapaa isänmaan palveluksesta…
—Vai niin sanoi… se oli kolomen numerolla sinun huutos… sit oot ollunnai ensmäisiä miehiä.
—Ensimäisiä… tässä on kellokin, joka annettiin mulle ampumisesta.
—Siinäpähän on…
—Ankkurikello?
—Ankkurikello.
Sitä mahtavuutta, jolla sanottiin tuo »ankkurikello»! Siinä äänessä oli monellaiset vivahdukset. Se sanottiin sekä vähäisellä ylenkatseella, jopa halveksienkin, kuin myöskin niin, että siitä kävi selville: »totta kai ankkurikello!» Ja kello vedettiin taskusta ja annettiin lautamiesten katsella. Mutta ketjun koukku oli kuitenkin napinlävessä kiinni eikä sitä siitä irtautettu. Ja mikä ylevä välinpitämättömyys piirteissä, kun entinen asevelvollinen istui selkä kenossa ja seurasi silmillään kahta puhetoveriaan. Taulut ja »pujetit» tarkasteltiin samalla tarkkuudella ja sitten katsottiin vielä peräimet.
—Eikö tuota pantane jo taskuun, sanoi sitten kellon omistaja.
—Pannaan, pannaan, mutt' mittees siihen on tuohon kuoreen »ravvierattu»?
—Siinä on Hänen Majesteettinsa Keisarin nimi.
—Elä valehtele…
—No, ettäkö ossoo lukkee, vaikka ootte lautamiehiä?
—Niinpähän on… ettäkö oot tämän Keisarilta suanna?
—Minkätähen se ei o'o sitä soattanna soaha…
—Taiat sinä sitte olla hyväi ampuja?
—Toinen mies minä olin Lappeenrannan leirissä.
Ei hän siis ollutkaan mikään vähäinen mies, kun oli toinen mies ampumisessa ja saanut Keisarilta kellon, ajattelin minä.
—Eiköön täältä laivasta soa olutta eli muuta maistamista… minua niin kovasti janottais..
—Missä lie se kapteeni… sillähän sitä on olutta kaupan…
Asevelvollinen meni salonkiin, ja tuli sieltä vähän päästä ulos kapteenin kanssa, joka nähtävästi oli nukkunut. Tämä meni kokkaan ja toi sieltä olutpullon. Mutta kun asevelvollinen sen huomasi, käski hän tuomaan pari kolme yhdellä tiellä. Kapteeni toi, ja kun masinisti, joka nukkui kokassa, rasvariivettä päänsä alla, oli herätetty, vetäytyivät kaikki neljä salonkiin ja painoivat oven tarkasti kiinni jälkeensä. Josta minä päätin, ett'ei anniskelu kirkon rannassa kuitenkaan mahtanut olla aivan niin luvallista kuin minä ensiksi luulin.