III
LAIVAMATKA.
Missähän lienen siellä kirkkomaalla päiväpaisteessa loikoen kulutellut aikaani siihen asti kuin kirkkomenot päättyivät ja tapulista vihdoinkin kuului kolme läppäystä suuren kellon laitaan…
Vaan sitä ennen oli jo hyvän ansaa pursunnut ihmisiä kirkosta ja paksua mustaa savua »Wellamon» piipusta.
Kirkonmäellä syntyi hälinä ja pauke kuin pienillä markkinoilla. Hevosia valjastettiin, kärryjä ratisi pitkin maantietä pois kotiin päin ja pölyä kohosi kuin pilvenä. Rantaan kuitenkin riensivät useimmat osavenheilleen, mutta suurin osa tuli »Wellamoon».
Kun tuli sinne, oli se sullottuna ukkoja, akkoja, voipyttyjä, eväskontteja, tyttöjä ja poikia niin täyteen, että tuskin sopi päätään kääntämään. Ja siinä tungoksessa kuitenkin koneenkäyttäjä hyöriskeli, voiteli ja panetti puita uuniin, tuon tuostakin huudatellen. Eikä ainoastaan kolme kertaa, niinkuin on tavallista, mutta aina vähä väliä, varmaankin puolikymmentä kertaa.
—Mitä ne noin yhtä mittaa sitä huudattavat? kysyin minä lähimäiseltäni.
—Taitaavat kiirehtiä sitä Hovin herroo, sain vastaukseksi.
Minä vähän kummastelin tätä kaunista kansallista tapaa, jota en ollut vielä muualla Suomessa tavannut, mutta kysyin kuitenkin, mikä oikeus hänellä oli tuolla Hovin herralla odotuttaa itseään.
—Sillä on puolet tätä venettä, selitettiin minulle ja sitten arveltiin hänen viipymisensä syyksi sitä, että oli niittokone tuotava kauppamiehestä laivaan.
Kun koneenkäyttäjä, joka näkyi olevan suurempi kapteeni kuin kapteeni itse, oli vielä jonkun aikaa kiukuissaan huudattanut konettaan ja odottanut herraa maan puolelta tulevaksi, saapui tämä vihdoin viimeinkin järven puolelta. Pitkin rantaa soudettiin suurta kirkkovenettä, jonka keskessä näkyi kummannäköinen, punaiseksi maalattu härrykkä, ja perässä seisoi hattu kädessä ja hikeä otsaltaan pyyhkien se usein mainittu hovin herra, jonka jo olin kirkonmäellä nähnyt. Kun venhe tuli likemmä, kuulin että oli aikomus saada punanen härrykkä »höyryyn», mutta väen paljouden takia täytyi sen tyytyä kuitenkin siihen kunniaan, että sai tulla perässä siinä venheessään, johon jo oli sijoitettu. Laittelemista siinä oli kuitenkin kappaleen, ennenkun saatiin rossit kiinnitetyiksi ja ennenkun herra itse oli peränpuolelta otettu höyryvenheeseen.
Kun kaikki oli onnellisesti suoritettu, päästiin vihdoinkin lähtemään »hiljaan etes», niinkuin kapteeni komensi, ja vähän päästä sitten »täyttä kyytiä».
Minä häpeän, että nyt vasta olen päässyt varsinaisesti matkalle, mutta lohdutan itseäni kuitenkin sillä, että taival nyt katkeaa kymmenen hevosen voimalla. Höyryvenhe joka näkyy olevan hyvä-kulkuinen, kyyristyy kuin laukkaava hevonen, joka maha matalana kiitää eteenpäin. Kahden puolen lakoilevat laineet kokan edessä, savua ja kipinöitä pursuaa piipusta ja pistongit veivaavat semmoisella innolla kuin olisivat jo kauvan odottaneet tätä vapautuksensa hetkeä. Rannat jäävät vilisten jälelle eivätkä kauvan pysy kirkkovenheetkään rinnalla, vaikka koettavat parastaan.
Vaan ne ovatkin vanhan ajan kulkuneuvoja ja tässä viedään suomalaista talonpoikaa kirkosta kotiinsa uuden ajan airoilla, joista ei vielä muutama kymmenen vuotta takaperin ukoilla ollut aavistustakaan.
Niin, koska tuli uusi aika puheeksi, niin saanen tässä höyryvenheen suurta selkää kyntäessä ja jättäessään kirkonkylän kirkkoineen sinne niemeensä pienenemään, esittää muutamia mietteitä, jotka tulivat mieleeni istuessani siinä »Wellamon» kokassa. Minä näet ajattelin, että jos viljelyksestä ja sivistyksestä eli yleensä sekä aineellisesta että henkisestä edistyksestä meidän kansassamme voisi luoda jonkun keskimääräisen kuvan, niin sopisi sellaiselle ehkä paraimmaksi malliksi tuollainen kirkonkylä maaseudulla. Siinä on nähtävänä ikäänkuin tulos meidän kultuuristamme semmoisena kuin se saataisiin, jos kaupunkien sivistys ja kehitys laskettaisiin siihen sivistykseen ja niihin tietoihin, jotka tavataan kaukaisimmassa korven mökissä—
Ja niinikään on samassa paikassa toteutunut kuva meidän aineellisesta viljelyksestämme, kulkuneuvoista, y.m. uuden ajan antamista eduista, joka syntyisi sekin siten, että verrattaisiin kaupunkien etuja ja maaseudun puutteellisuuksia toisiinsa. Jos siis esim. mitä oppinein teologian professori liitettäisiin semmoiseen korven jätkään, joka ei ole saanut kolmessakymmenessä vuodessa rippikouluaan suoritetuksi, ja tästä taikinasta muodostettaisiin uusi ihminen, jolle molemmat elementit ovat antaneet itsestänsä kaiken sisällyksensä, niin luulen, että tästä uudesta ihmisestä tulisi pappi, joka näyttäisi melkein maaseudun rovastin näköiseltä. Samaten saataisiin rikkaasta Helsingin tukkukauppiaasta, jolla on kauppatietoja ja kauppasivistystä Saksaa ja Englantia myöten ja joka nauttii lain ja asetusten suojaa kehuen aina niitä noudattavansa, ja maata kuljeksivasta reppurista—saataisiin näistä sekoitus sellainen, että siitä syntyisi tuollainen kirkonkylässä asuva maakauppias, joka lain nojalla laukkuvenäläistä vainoo, mutta joka voikaupassaan saattaa käyttää vääriä mittoja ja pitää luvatonta rommin ja oluen kauppaa. Taikka jos vielä kaikki maailman tieteet lukenut filosofian professori ja ensimäisiin opin alkeisiin perehtynyt kiertokoulun opettaja lyötäisiin yhteen ahjoon sulamaan, niin en luulisi suuresti erehtyväni sanoessani, että näistä takeista muodostuisi kansakoulun opettaja.
Samanlainen olisi asian laita muillakin aloilla, esim. maanviljelyksen. Siinäkin pitäisi luullakseni kirkonkylän edustaa keskimääräistä tulosta Suomen eri maanviljelystavoista, nimittäin enin uudenaikaisista ja kaikkein alkuperäisimmistä. Ja mitä kulkuneuvoihin tulee, niin luulen että suurimman höyrylaivan ja pienimmän soutuvenheen edut ja puutteet, pantuina yhteen vaikuttamaan, tuottaisivat lopulliseksi tuloksekseen tällaisen maaseutuhöyryn kuin esim. tämä »Wellamo.» Eli lyhyesti sanoen: suurin ja pienin edistys eri aloilla meidän maassamme antaisi keskimäärin sellaisen edistyksen, joka on kirkonkylässä tavattavana.
Jotenka siis esim. tuo kirkonkylä, joka yhä enemmän on jäämäisillään tuonne auringon sumun peittoon, oikeastaan tulee mainita sekä meidän henkisen että aineellisen elämän diagonaaliksi. Eikä suinkaan Helsinkiä tai muuta suurempaa kaupunkia. Siltä ainakin minusta /näyttää/, vaikka en sitä nyt tässä osaa numeroilla /toteen/ näyttää. Vaan ehkä joku nuori maisteri ottaisi siitä kirjoittaakseen väitöskirjan tohtorin arvoa varten.
Mutta näitä miettiessäni oli jo saatu ensimäinen selkä kuletuksi ja vedet alkoivat vähitellen kaveta ikäänkuin sisämaahan tunkeakseen. Kulettiin pieniä järviä, jokia ja salmia ja käytiin yhtä mittaa laitureissa, joihin riputettiin pari kolme ihmistä kerrallaan. Yhteen ahdettu elämä höyryvenheessä siitä vähän väljeni, niin että pääsi jo sääriäänkin oikomaan. Minä tein sen ja tarkastelin sitten maisemaa. Oli kulettu pari tuntia ja kun kello oli kirkolta lähtiessä ollut 4:n paikoilla, kävi se nyt 6:tta. Oli siis tuollainen ihana sunnuntain iltapäivä, joka on meidän maisemillemme niin omituinen. Päivä ei enää paahda, ainoastaan valaisee ja lämmittää. Vähäinenkin tuuli on jo paneutunut levolle ja kaikki mitä vaan rannoilla on, kuvastuu tyyneen veteen. Niittyiset rannat, tuuheat lehdot ja jonkun kivikkoniemen nenässä yksinäinen nuottakota ja sen takana pari vanhaa vääntynyttä petäjää. Ylettyvät talotkin vähän ylempää kuvastumaan veteen ja niitten mukana seuraa aina joukko lapsia, jotka rantatietä juoksevat alas rantaan nähdäkseen ohitse kulkevaa laivaa niin likeltä kuin suinkin. Niityt ovat huolellisesti raivatuita, pellot näyttävät hyvin viljellyiltä, ja sarat eroavat suorin ojin tarkasti toisistaan. Kaikesta näkyy, että kuletaan seudussa, joka ei lue itseään sydänmaahan. Minä huomautan tästä muutamalle miehelle, joka seisoo vieressäni ja hän sanoo, että »onhan tämä tok' kaupunkia syömmoan suhteen». Ja sitten sanoo hän, että »ei nämä talot tok oo vielä mittaan hovin rinnalla… siellä se vasta emätalo on.»
Kun minä toisen kerran kuulin tuota hovia mainittavan ja kun minulle oli sanottu, että siinä sopisi olla yötä, niin vetäysin tuosta salonkiin, jossa itsensä »herran» olisi pitänyt olla. Siellä hän olikin ja kun näki minut herrasmieheksi, niin esitteli itsensä ruotsiksi ja mainitsi itsensä »possessionaatiksi,» niinkuin jo olin arvellut kirkkomaalla hänet nähdessäni. Tätä pientä turhamaisuutta lukuunottamatta oli hän kuitenkin aika miellyttävä mies. Kun sai kuulla, että matkani veti hänen talonsa kautta, pyysi hän minua tekemään hyvin ja seisottumaan heille yöksi, lisäten, että kunhan sinne tullaan, niin ehkä siellä näyttää saattavan yönsä nukkua niinkuin muuallakin. Minä tietysti kiitin ja sanoin kuulleeni, että siellä oli hänellä komea talo sydänmaassa.
—Onhan se, vaikka ei mitään erittäin, sanoi hän vähän siihen vivahtavalla tavalla kuin oli sanonut tuo ennen mainittu asevelvollinen ankkurikellostaan.
Minä olisin ruvennut juttelemaan kaikellaista seudun maanviljelys- ynnä muista asioista, mutta herralla olivat omat asiansa niin sydämmellä, että puheet yhtä mittaa keskeytyivät. Venhe siellä perässä vaati hänen alituista huomiotaan.
—Varo sinä, Pekka, siellä perässä, ett'ei kipinät polta vehnäjauhosäkkiä! Pitäisi olla vielä yksi mies lisää tuonne venheeseen…
Ja sitten oli asiaa joka toiselle miehelle tien varrella. Ei sitä pysäyspaikka, jossa ei hän lähtenyt salongista ja huutanut nimeltään milloin mitäkin rannalla olijaa. Milloin oli siellä joku Matti, jota kutsuttiin kasakaksi, milloin joku Taavetti, jonka piti tulla maanantaina mökkinsä puolesta päivätöitä tekemään, milloin taas joku Liisa tai Mari, joilta tiedusteltiin eivätkö ottaisi piiaksi ruvetaksensa.
Ja niiden tähden keskeytyi puhe vähä väliä, sikarin pätkä, joka lyhyytensä tähden jo aikoja sitten olisi joutanut piipunperän purijalle, sammui yhtä mittaa ja jäi viimein pöydän nurkalle, josta vähitellen koneen tärinästä vieryi yhä täperämmälle, pudoten siitä sitten likaiselle lattialle. Ei herrakaan pitkään aikaan joutanut salongissa käymään, ja kun ei siellä muitakaan ollut, heittäysin pitkäkseni penkille. Epämukavanlainen oli ollakseni ja pää minulla tutisi laivan liikkeestä kuin vanhalla ukolla.
Huvikseni aloin tarkastella huonetta. Se oli parahiksi niin pitkä, että juuri sovin sohvalla jalat suorana loikomaan. Ja muita huonekaluja ei täällä ollut kuin pari kokoon käännettävää tuolia ja pöytä. Tämän viimemainitun puhtaus oli alle keskimäärän. Puolet sen pinnasta oli yhtenä ainoana olutlammikkona, ja toisessa puolessa kuljeskeli edestakaisin kaksi pulloa ja kolme lasia. Koneen jyskytys pani ne liikkeelle, mutta muuten niiden kulku näytti olevan joidenkuiden minulle tuntemattomien luonnonlakien vaikutuksen alaisena. Toinen pulloista ja lasit olivat tyhjät, vaan toinen pullo oli puolillaan olutta. Ja tämän ympäri nuo tyhjät kiertelivät. Milloin tulivat aivan likelle sitä, kilistivät sen kupeeseen ikäänkuin jotain anoakseen. Lasit varsinkin olivat yhtämittaa pullon kimpussa. Houkuttelivat ja houkuttelivat, mutta kun eivät mitään saaneet, tulivat niin kovasti kiihkoihinsa, että luulin niiden siihen paikkaan halkeavan. Mutta sitten näytti siltä kuin olisi puolillaan oleva pullo heille virkkanut jotain vihaista ja vastenmielistä, koskapahan nämä lähtivät kuin yhteisestä päätöksestä mennä kalkuttamaan, aina pöydän laitaan saakka. Mutta juuri kun olivat putoamaisillaan, kääntyivät takaisin ja lähtivät yksissä tuumin taas täydempää toveriaan kosioimaan. Vaan silloin laiva vähän kallistihe, pöydällä olevasta oluesta syntyi ankara luodevesi, joka tulvi yli toisenkin puolen pöytää ja siihen tarttuivat sekä pullot että lasit, pääsemättä enää paikaltaan liikahtamaan.
Jonkun aikaa kun siinä olin antanut takaraivoni jyskyttää venheen laitaa vasten, tuli taas ihmisiä salonkiin. Niitä oli kaksi tyttöä ja kaksi nuorta miestä, olivat nähtävästi naimakansaa, joita oli kirkossa kuulutettu. Tytöt istuutuivat penkille, vaan toinen pojista haki peräpuolelta kapteenin käsiinsä. Jonkun aikaa kuiskuttelivat he keskenään ja katsoivat aina minuun. Mutta minä painoin silloin silmäni kiinni ja olin nukkuvinani. Sitten tuotiin olutta ja tarjottiin tytöille. Vähän kipristellen nämä sitä maistelivat ja sanoivat olevan »pahhoo». Mutta pojat ottivat suun täydeltä.
—Juokee työ, tytöt, olutta!
—Eipä tuo oo ies hyvän makuistakaan…
—Vai ei oo hyvän makuista… jota tok särpää kuin sinukkata…
Kun pullo oli tyhjennetty, menivät tytöt ulos, mutta pojat kävivät taas kolkuttamaan sitä ovea, joka vei perään kapteenin seisomasijalle …
—Kuulkeepas, kapteeni, eikö teilloo viinoo?
—Eijoo viinoo.
—No entäs konjakkia?
—Konjakkia on…
—Paljonko sitä putel maksaa…
—Ei anneta putelittain, vaan ryyppy maksaa 25 penniä.
—Otetaanko myö?
—No antoo tänne!
Ja kapteeni laski heille ryypyn kullekin ja kun se oli yhdellä siemauksella tyhjennetty, antoi toinen pojista kapteenille markan ja käski kaataa vielä toisen »satsin». Seisovilta jaloilta se sekin haukattiin. Hipristelivät siinä miehet vähän aikaa suutaan ja katsoivat toisiaan silmiin. Vaan silloin kaivoi kukkaronsa se, joka ei ollut äsken maksanut ja sanoi:
—Koatoos häntä minunnii rätinkiin…
—En minä ennee juo, sanoi toinen.
—Juo pois!
—Voan jos männöö peähän?
—Tämän vertainen… (ja silloin he taas kallistivat) nyt ei mää kennenkään peähän… pankoo vielä, kapteeni, yhet ryypyt.
—Elekee panna… minä en ota…
—Etkö ota, jos minä tarjoan…
—En ota… soat olla vissi siitä, ett'en minä ota.
—No, kun et ota…
Ja niin he poistuivat. Mutta en minä ollut kauvan yksinäni, ennenkun taas tulee sisään viimeinen tarjooja ja ryyppää kapteenilta yhteen perään kolme ryyppyä. Minusta näytti, että hän jo hiukan horjahti ovesta mennessään. Mutta kun laiva laski ensimaiseen seisauspaikkaansa, näin minä salongin ikkunasta saman miehen hyppäävän tasakäpälässä laiturille, vaikka laiva oli vielä ainakin sylen päässä maasta. Ja laiturille päästyään hän hyppäsi vielä kerran ilmaan, löi kahta kämmentään yhteen ja hihkasi niin, että seutu kajahti.
—Kuka se on tuo hurja? kuulin jonkun vaimonpuolen kysyvän.
—Sehän se on Hietapuron renki, vastattiin,—jo on taas juonna ihtesä humalaan…
—Jahah! sanoi samassa Hovin herran ääni takanani. Nyt se on tämä taival lopussa…
—Eikö tämä höyryvene kulje enää eteenpäin?
—Ei kulje, ei kulje…huhhuh, kylläpä ovat tuota olutta tuohon pöydälleen töhrineet… niin, ei tämä kulje, mutta nyt tästä lähettäisiin venheellä… ja jos teidän sopii… ei meillä ole mitään erikoisempaa tarjottavana… vanlig bondkost…
—Kiitoksia vaan…
—Niin no, jos sopii, niin lähdetään tästä veneeseen, jonkun tunnin perästä ollaan perillä… minulla on hyvä vene ja riskit soutajat… muiden veneiden edelle me ajetaan niin että hurahtaa…
Lähdettiin siitä sitten salongista ja kun olin suorittanut markan kyytirahaa kapteenille, astuttiin Hovin herran veneeseen.