IV

HOVI JA SEN HERRA.

Soudettiin soukkaa jokea, sitten kaitaista järveä ja saavuttiin hovin rantaan. Jo ensi silmäyksellä näki, että oltiin vanhassa talossa. Rannasta vei pihaan miellyttävä polku, kulkien pellon keskitse, jossa nuokkui kellahtava ruis. Kartano, johon kohottiin, oli vakavan ja rauhallisen näköinen, niinkuin vanhat herrastalot tavallisesti ovat. Suuria koivuja kasvoi puutarhassa ja niitten vieressä vielä suurempia haapoja, joiden lehdet meidän lähestyessämme rupesivat lepattamaan ikäänkuin meitä tervehtiäkseen. Tie kulki hyvin tehdyn aitauksen vartta, joka erotti puutarhan pelloista. Minä katsahdin sen yli ja näin siellä täydessä kunnossaan olevan puutarhan herne-, papu- ja kaalipenkkeineen. Talossa on varmaankin nuoria neitosia, ajattelin, kun huomasin keskustassa kukkasia. Ja arveluni toteutuikin samassa, sillä herra huusi takanani:

—Terveisiä kirkosta, tytöt! Minä tuon teille vieraita.

—Kiitoksia, pappa, vastattiin iloisesti ja silloin vasta minä huomasin, että kaksi valkoveristä olentoa nojasi vähän matkan päässä edessämme aitausta vastaan. Minä tietysti kohotin lakkiani ja siinä meidät esitettiin aitauksen yli ilman muita mutkia.

—Onkos mammalla kahvi valmiina? kysyi herra ja kun tytöt olivat yhteen ääneen vastanneet olevan, niin katosivat he syreenipensaikkoon ja me käännyimme samassa nurkan ympäri pihaan. Porstuata nähdessäni ennätin tulla yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että talo oli todellakin vankka ja että kaikki rakennukset olivat hyvässä järjestyksessä kukin lujittuneina tarkasti määrätylle paikalleen. Niinikään ennätin keksiä ruokakellon porstuan päädystä ja siihen katsahtaissani saada suudelman suurelta villakoiralta, joka oli heittää minut selälleen.

—Huut, Pontus! Se on vielä pentu!… Olkaa hyvä ja astukaa sisään.

—Minä olen vähän näin sopimattomassa asussa… pieksuissa, ja…

—Vieläpä tässä nyt lankkisaappaita ja frakkeja sydänmaan keskessä…

—Vai sydänmaan keskessä… ei nämä paikat siltä näytä.

Porstuassa esitettiin minulle talon emäntä, hennonlainen nainen, jonka piirteet olivat hienon ja samalla vähän kärsivän näköiset. Hänen tervehdyksensä oli ystävällinen ja vaatimaton, mutta koko olennossa oli silmiinpistävä ylimyksellinen arvokkaisuus. Sainkin sitten tietää, että hän oli alkujaan aatelisneiti, joka oli saanut kasvatuksensa hienossa maailmassa.

Minut vietiin suoraan saliin, joka näin sydänmaan saliksi oli komea kylläkin. Jänneniekka tuolit ja sohvat, sohvapöydät ja albumit. Ja suuri joukko kukkia ikkunain edessä, joiden astiat oli asetettu koivuisten ja honkaisten pölkkyjen päälle. Muutamassa nurkassa kasvoi kotimaan kataja ja toisessa tuuhea pienonen kuusi.

Tuskin olin ehtinyt istuutua, niin tulivat neitoset sisään ja tervehtivät minua uudelleen. Herra jätti minut kohta siihen naisten kanssa istumaan, sillä hänen piti toimittaa rannasta niittokone pihaan. Jos hän ei ole katsomassa, niin pudottavat ne sen järveen. Rouvakin meni taloutensa toimiin, luultavasti kahvia varustamaan ja minä jäin siis neitosten kanssa siihen istumaan.

Asema on tavallisesti hyvin tukala, kun joutuu tuntemattomien neitosten seuraan, eikä sovi millään muotoa olla vaiti, mutta ei myöskään ole mitään puhumista. Ja se on kahta tukalampaa, kun neitoset pitävät herran velvollisuutena puhella, mutta omana oikeutenaan olla vaiti. Onneksi olivat nämä neitoset kuitenkin niin hyvin kasvatettuja, että molempain tehtävät olivat muuttuneet.—

Neitoset olivat erittäin puheliaita ja vielä enemmän kyseliäitä. Niin että minä tulin heidän kanssa varsin oivallisesti toimeen, kun kysymyksetkään eivät juuri olleet kovin vaikeita. Minä sain muun muassa vastata siihen, mistä minä tulin ja siihen, minne menin. Ja sitten siihen »tykkäsinkö, että nämä seudut olivat kauniita,» johon tietysti vastasin niin, että olin aivan ihastunut varsinkin tähän paikkaan. Ja moneen muuhun samanlaiseen kysymykseen minä annoin sen enempää miettimättä mielestäni aivan oikeat vastaukset. Sillä välin me tarkastelimme toisiamme, he minua ja minä heitä. Enkä minä tiedä, olinko minä heidän nähdäkseen jotenkuten naurettavan näköinen, mutta siltä minusta näytti, että he vähä väliä olivat purskahtamaisillaan nauruun. Kun olen kuitenkin jo usein ennenkin huomannut, varsinkin maaseudun neitosissa, samanlaisen selittämättömän taipumuksen, niin en huolinut siitä loukkaantua. Varsinkin kun he sitten kohta ehdottelivat, että tulisin heidän kanssaan puutarhaan, jossa piti juotaman kahvia. Sillä pappa tahtoi, että hänen kirkosta tultuaan aina juotaisiin lehtimajassa tuomen alla tulokahvit.

En rupea tässä kertomaan näistä neitosista tämän enempää. Ennenkun heidät jätän, täytyy minun kuitenkin saada sanotuksi, että ne olivat erittäin hyvin kasvatettuja tyttöjä, mikä näkyi siitäkin, että he pitivät huolen siitä, että vieras pani kylliksi sokeria kahviinsa ja että hän otti joka »sorttia» leipää; ja että he, vaikka olivatkin käyneet »rouvasväen koulun» läpi, eivät talouden toimia ylenkatsoneet, vaan auttoivat äitiä kaikissa. He olivat /melkein/ toistensa näköiset ja /aivan/ toistensa kokoiset ja pukuiset, hameet hienorantuista pumpulikangasta.

Oli tuo oikea maalaiskuva siinä kahvia juodessa. Isä istuu keskellä kiikkulautaa, polttaa piippuaan, katsoo suoraan järvelle ja antaa ohimennen määräyksiä rengeille, jotka tulevat kysymään, millekkä niitylle huomenna mennään heinään. Äiti vähän matkaa hänestä, kädet rinnan päällä ristissä, pujotettuina villaiseen liinaan, sillä hänellä on iltakosteudesta vähän kylmä. Ja tytöt, jotka hänen takanaan äänettöminä istuvat ja kuuntelevat, mitä vanhemmat ihmiset puhuivat—mutta tytöistähän minun ei pitänytkään enää kertoman. Olen kuitenkin siksi itserakas ollakseni varma siitä, että he odottivat, milloin pappa ja mamma lakkaisivat ja he saisivat anastaa minut taas kokonaan. Mutta jos heillä oli sellaisia toiveita, niin jäivät ne nyt ainakin tällä kertaa toteutumatta, sillä isä ehdotti, että mentäisiin vähän tiluksia katsomaan.

Hm!—niin, no, tietysti täytyi sanoa, että oli hauska mennä tiluksia katsomaan.

Maanviljelijät hyvin mielellään näyttelevät talo jaan ja tavaroitaan. Eikähän tuo kumma olekkaan, sillä mielelläänhän taiteilijakin kulettaa sinut taulunsa ääreen ja yhtä mielellään lukee sinulle kirjailija teoksiaan. Miks'ei sitten Hovin herrakin olisi saanut esittää nähtäväksesi ja ihmeteltäväksesi sitä, minkä oli sekasortoisesta raaka-aineesta luonut sopusointuisaksi kokonaiskuvaksi ja selittää, kuinka hän siinä oli menetellyt. Sillä onhan maanviljelijäkin tavallaan taideniekka. Neroa, mielikuvitusta, aistia ja kätevyyttä tarvitaan viljeltävän talon raatamisessa korven keskestä yhtä paljon kuin kiven kalkuttamisessa tai värien sekoituksessa.

Niinkuin jo olin ensi silmäyksellä huomannut, oli kartano varsin hyvin rakennettu ja kaikki huoneet siinä asetetut juuri sille paikalle, missä niiden tuli ollakin. Ensin olivat asuinhuoneet, antaen järvelle päin. Ne olivat yhdessä jaksossa niin herrasväen puoli kuin pirttikin, yhden katon alle pantuina eikä niitä eroittanut toisistaan kuin porstua.

—Ja niin sen pitää ollakin, huomautti herra, sillä palvelija on talossa yhtä tarpeellinen kuin isäntäkin ja heidät tulee asettaa niin läheiseen yhteyteen kuin suinkin. Sitäpaitse huojentaa tämä heidän silmälläpitoaan. Vastapäätä päärakennusta oli aittoja ja makasiineja, joiden takaa näkyi peltoja, peltojen perällä niittyjä ja sitten järviä, sillä talo oli isommassa niemessä.

Mutta näitä katasteltiin vaan sivumennen ja mentiin suoraa päätä navettarakennusta kohti, joka oli suorassa kulmassa asuinrakennukseen ja jonka nurkasta oli vain sata askelta pirtin nurkkaan. Navetta oli vähän muista huoneista ylempänä pienoisella ylänteellä ja sen harja kohosi korkeammalle kuin päärakennuksen katto. Se ikäänkuin hallitsi ympäristöään ja oikeushan sillä olikin vaatia itselleen ensimäinen sija, kun oli kaiken muun talouden kannattaja ja keskipiste. Sillä oli sama paikka kuin rautatehtaan pajarakennuksella tai masuunalla, joidenka piiput aina näkyvät yli tehtaanhoitajan asunnon ja sattuvat ennen silmään, olkoon tämä sitten kuinka komea tahansa. Sentähdenpä ilmaantuukin mielestäni useissa uudemman ajan maanviljelijöissä hyvin luonnollinen aisti juuri siinä, että navetta tehdään arvonsa mukaisesti komea ja kauvaksi näkyvälle paikalle. Vasta se talo on mielestäni esteetisesti kaunis, jonka navetta paistaa pitkien matkojen päähän. Jota vastoin semmoinen talo, missä navettaa saa hakea jostain likaisesta notkosta muiden rakennuksien takaa, vaikuttaa epäsointuisesti juuri sentähden, että pääasia on sysätty syrjään, ja että siihen sillä tavalla tulee jotain keskentekoista ja vinoa.

Julkeaksi kuin mikäkin temppeli oli hovinkin navetta rakennettu ja kansa, joka aina osaa antaa asioille ja esineille kuvaavat nimityksensä, puhuttelikin sitä keskuudessaan »kirkoksi.»

—Eikä se olekaan tuhmasti sanottu, selitti minulle herra, sillä sen minä sanon suoraan, vaikka siinä tulisinkin omaani kiittämään, että tämä minun navettani on yhtä hyvä ja tilava kuin monen pienen pitäjän kirkko.

Ja sitä en tarvinne huomauttaakaan, että herra tätä rakennustaan kernaammin näytteli kuin joku rovasti vasta rakennettua kirkkoaan. Enkä suuresti erehtyne sanoessani, että hän ainakin kuusi päivää viikossa eli tämän kirkkonsa uskossa. Jonkunmoisella kunnioituksella sitä minäkin katselin ja täytyy tunnustaakseni, että kuta enemmän sitä katselin, sitä enemmän se rupesi minunkin silmissäni kirkolta näyttämään. Sillä kivestä oli tämäkin rakennettu ja pitkän jyrkän kattonsa tähden se muistutti paljon noita vanhoja keskiajan kirkkoja, joita tavataan Hämeessä ja Etelä-Suomessa.

Iloinen ammunta ja rautakytkyitten kilske kuului meitä vastaamme navetasta. Siellä kytkettiin parsiinsa lehmiä, jotka parhaallaan saapuivat lypsettäviksi. Minä jo olin astumassa kynnyksen yli navettaan, kun herra huusi minut takaisin. Sillä kaikki piti katsottaman järjestyksessään. Eikä se katsottava tällä kertaa ollutkaan vähäinen, kun oli pumppulaitos, joka nosti veden aina järvestä navetan porstuaan saakka.

—Tämä on erittäin »fiffinen» laitos,—puhui hän ja alkoi keikuttaa pumpun vipua. Lihavanläntä mies kun oli, rupesivat jo vesikarpalot otsalta kihoamaan, mutta silloin kuului koriseva ääni pumpun sisästä ja hanikasta tulla kohahti vettä sammioon. Vaan suunsa täydeltä sylkäistyään lakkasi hanikka jo samassa vettä antamasta.

—Ei oo kievarin sammiossa vettä! huudahti herra ja syöksyi ulos.—Olli hoi! Olli hoi! Juokse kievariin ja pumppaa vettä sammioon!

Olliko lie ollut se, joka puhaltautui pirtin rappusilta laukkaan ja katosi jonnekin huoneiden taakse.

—Odotetaan, sanoi herra, kyllä kohta saadaan vettä!—Ja sitä odottaessa selitti hän minulle mikä tuo kievari oli. Ja niin sain tietää, että se oli huone, puolitiessä rantaan, ja että siinä huoneessa oli samanlainen sammio, joka pumputtiin vettä täyteen samalla tavalla kuin tämäkin sammio. Sillä muuten ei olisi vettä saatu noin korkealle kohoamaan, kun luonnolakien avulla ei vettä saada imupumpulla nousemaan kuin vähä yli kahdenkymmenen jalan ja tämä navettarakennus on neljättäkymmentä jalkaa veden pintaa korkeammalla. Mutta kun vesi kievaripumpun ja tämän pumpun avulla kerran saadaan tähän sammioon, niin juoksee sitä tästä maanalaisia torvia myöten sekä kyökkiin että pirttiin että maitokammariin että talliin.

Ja selittäessään sitä hän taas alkoi vivun ponnessa nyökkäistä ja ähkää.

—Kohta se kohahtaa… kohta se kohahtaa… äh, puh, Sojaa! Sojaa!

Ja vettä tuli, tuli torven täydeltä eikä kauvan kestänyt, ennenkun sammio oli puolillaan.

—Koettakaapa teki pumputa… ei se ole raskas ollenkaan… päin vastoin se on hyvin herkkä… se on mitä herkimpiä pumppuja.

Minä tietysti koettelin, mutta tinki minua naurattamaan, kun ajattelin, että samalla tavalla kuin minä tässä nyökkäsen, samalla tavalla siellä kievarissa joku Olli nyökkäsee.

—No, jo riittää. Semmoinen laitos se on tämä. Ja eikö ole tämä helkkunan mukava. Hevosen ja miehen aika tämän kautta säästyy hyvinkin ja sitten tästä saapi veden niinkuin jo sanoin vaikka mihin juoksemaan.

En tarvinne mainitakaan, että minä myönsin kaiken sen, minkä näin, erinomaisen mukavaksi ja nerokkaaksi.

Ja sitten vasta me menimme navettaan. Se oli sisästä yhtä juhlallinen kuin päältäpäinkin nähden. Katto oli korkealla, ikkunat suuret ja koko huone siitä syystä valoisa ja iloinen. Parret oli rakennettu kahteen pitkään riviin, joiden välissä oli n. s. pöytä, johon heitettiin rehu elukkain eteen pöydälle juoksevasta heinähäkistä. Ainoastaan muuan kaidepuu erotti parressaan seisovat lehmät toisistaan, niin että ne voivat aivan hyvin sen ylitse ja alitse nähdä, jopa nuoleksiakin toisiansa.

—Eikö ne tingi puskemaan tuossa toisiaan? kysyin.

—Niin sen luulisi, mutta eikös mitä. Lehmä rakastaa seuraa ja sen kauttahan ne juuri pysyy lauhkeina ja sävyisinä, kun saavat siinä syöntinsä lomalla toisiaan katsoa maurottaa. Jota vastoin, jos ne pidetään pimeässä navetassa ja eroitetaan toisistaan hirsistä salvetuilla parsilla, niistä tulee äkäisiä ja pelkureita.

Iloisen ja vilkkaan näköisiä olivatkin kaikki lehmät, jotka nyt siinä seisoivat kukin parressaan, yhtämittaista hiljaista yninätä pitäen, anoessaan palaa hoitajiltaan. Näitä oli vaan kolme ja näytti niillä olevan työtä tarpeeksi palotellessaan ja lypsäessään yli viidenkymmenen pään suuruista karjaa. Vaan reippaasti kävi heiltä siinä kuitenkin askareen teko eikä kauvan kestänyt, ennenkun aina keskellä lattiaa olevaan suureen korvoon kaadettiin vaahtoava kiulullinen lämmintä maitoa.

Navetasta tultiin välittömästi talliin, joka oli saman katon alla kuin navettakin ja yhtä siisti ja valoisa.

Pilttuita oli siellä toista kymmentä ja perimmäisestä hirnua hörhätti meitä vastaan kiiltävän musta ori, kohottaen päänsä pilttuun laiteelle. Herra meni sen eteen ja tarjosi sille sokuripalasen, niinkuin hän sanoi aina tallissa käydessään tekevänsä. Sillä lailla tulee hevosesta kesy ja se oppii isäntäänsä rakastamaan.

—Elukka pitää opettaa hyvyydellä ja ainoastaan poikkeustilassa käyttää ruoskaa.

Ja sitä sanoessaan taputti hän orittaan kaulalle ja nimitteli häntä nimeltään. Kehoitti minuakin koettelemaan sen lautasta ja tunnustelemaan turpaa, joka oli »sileä kuin sametin nukka.»

Oriista päästyämme katsahdimme rekiliiteriin, johon tultiin suoraan tallista. Siellä aina kuuluttiin hevoset valjastettavan, joka oli paljon mukavampi täällä tehdä kuin ulkona kartanolla pyryssä ja pakkasessa.

—Ja tästä ne on aina niin sukkelat pyöräyttää talliin.

Minä luulin jo, että ulkohuoneiden tarkastus olisi loppunut, mutta sitä minun ei olisi pitänyt luulla, sillä »yläsilta» oli vielä käymättä, vaan ei suinkaan tarkoitus sitä semmoiseksi jättää.

Mukavia kiertoportaita myöten sinne tallista kohottiin ja toden totta minä hämmästyin, kun aukeni eteeni siellä huone semmoinen, että päätä huimenti. Yhtenä ainoana suurena salina oli koko navetan päällys ja niin siisti kuin puhtahin pirtti.

—Täällä saattaisi vaikka tanssiksi pistää, ihmettelin.

—Jottako täällä ei olekin sitten pistetty, jo toki montakin kertaa.
Melkein joka vuosi täällä kauranleikkuutalkoossa tanssia lekutellaan.

—»Ja siin' ei seinät hämmentele», deklamoin minä.

Keskelle tuota mahdottoman suurta luhtia oli ripustettu nuorakiikku ja siihen sanoi herra kylän poikien aina sunnuntaisin kokoontuvan tyttöjänsä kiikuttelemaan.

—Vaimoni mielestä se ei ollut oikein sopivaa, mutta minä ajattelen, että parempi on, että ne kokoontuvat tänne kuin jonnekin muualle, niin ei omain renkien ja piikojen tee mieli kylään juosta.—On siinä tänäkin päivänä mahdettu heippasta, mutta nyt se joutaa taas viikoksi yöpuulleen.—

Ja sen sanottuaan nakkasi hän nuoran pohjukan ylös orrelle. Siitä läyskäyksestä säikähti sitten pääsky pesässään ja suikasi ulos. Ja kun sen johdosta tulin tarkastaneeksi kattoa, huomasin siellä näiden viehättävien lintujen pesiä toisen toisessaan kiinni.

—Kyllä tänne heiniä mahtuu, sanoi siinä sitten herra ja pyörähti kantapäillään, tehden kepillään kaaren ilmaan. Eikä muuta pihalatoa tarvitakaan, kun tänne ajaa niin heinänsä kuin olkensakin. Eikähän tämä vielä meidän nykyisistä rehuista tule puolilleenkaan, mutta hyvä se on suuri olemassa, kun on toivo saada niittyä lisääntymään. Ja täältä ne on mukavia pudottaa sekä lehmille että hevosille.

—Se häkki aina ajetaan tänne ylös saakka?

—Niinhän se tehdään. Tuosta suuresta ovesta sisään vaan… tulkaapa katsomaan, maisteri.

Ja niin hän vei minut toiseen päähän yläsiltaa mahdottoman leveälle kaksois-ovelle, josta yhtä leveät, hiljalleen viettävät rappuset veivät alas maahan.

—Tästä ne häkit ajetaan sisään… niin, ja tästä nyt näette melkein kaikki minun tilukseni.

Mutta minä olin jo ehtinyt kääntyä näköalaa katselemaan enkä pannut huomiota hänen tiluksiinsa. Sillä todella olikin kaunis se, mikä siinä eteeni aukeni. Aurinko oli juuri laskemaisillaan ja valoi viimeisillä säteillään metsikköä tuolla ahon reunassa toisella puolen järven. Isot petäjät ikäänkuin tulessa paloivat ja aho hohti kuin kullattu kumpu. Mutta se ei kestänyt kuin jonkun silmänräpäyksen, aurinko samassa pyöri piiloon ja heitti pitkät hohtavat sädejuovat puolitiehen taivasta. Vaan kauvan en minä saanut siinä antautua luonnon runollisuutta nauttimaan, sillä vieressäni seisoi realisti, joka oli kokonaan muusta huvitettu, vaatien minutkin olemaan samasta asiasta innostunut.

—Mitäs pidätte? kysyi hän.

—Kyllä se on harvinaisen kaunis auringonlasku, sanoin minä.

—Niin, mutta eikös siinä ole tuossa kaunis ruispeltokin? kysyi /hän/.

Olin todellakin kuin pilvistä pudonnut, vaan samassa kuitenkin siksi toinnuin, että ymmärsin asemani ja osasin myöntää, että ruispelto oli kaunis.

—Ja eikös siinä ole peltoa yhden talon tarpeeksi?

—Hyvin onkin. Ja kuinka paljon luulette siitä saavanne?

—Ei sitä tarkoilleen tiedä, vaan jos ovat hyvälähtöisiä, niin saattaapa tulla parin sadan tynnörin paikoille.

—Jaa-a! ihmettelin minä ja kyllä se sen sietikin, sillä pelto oli todellakin komea, eikä ainoastaan aineelliselta kannalta katsoen komea, mutta minun silmäni katsellessa vielä enemmän taiteelliselta. Siellä se ulottui aaltomaisena lakeutena useita satoja kyynäriä melkein meidän jalkojemme alta aina rantaan saakka, jossa sitä rajoitti tuuheata lehtipuuta kasvava piennar. Ja miellyttävän vaikutuksen tekivät siinä siellä täällä kohoavat kivirauniot, joiden lomassa kasvavat viheriät vaarainpensaat kuvautuivat tarkasti kellahtavaa ruisvainiota vastaan.

—Se oli kaikki tuo paksuna metsänä, kun minä tulin tänne. Mutta minä panin miehet sinne kirveineen liehumaan, ja toiset kantoja juurimaan. Eivät ne olisi alussa kehdanneet ja neuvoivat minun sitä kaskeksi hakkaamaan. Vaan mitäs minä kaskeksi. Olihan minun yhtä hyvä tehdä se pelloksi ja ottaa siitä kaiken ikäni sato, kuin se että vaan kerran tahi pari. Ei se yhtenä vuonna tullut tehdyksi eikä kahtenakaan, mutta vuosi vuodelta minä ajoin metsän reunaa yhä edemmäksi, kunnes viimein järven ranta vastasi. Ja armosta minä vaan jätin tuonne pientareen rajaan muutamia puita seisomaan. Minulla on siinä kohden talonpojan katsantokanta, että minä en suvaitse metsää taloni ympärillä, sillä minun mielestäni on kaunista se, kun on aukeata paljo ja peltonsa näkee kaikille suunnille niinkuin tässäkin. Kun metsä loppui järveen päin, aloin minä sitä muualta ahdistella. Ja kun suo tuli eteen, muokkasin minä suon ja aloin taas metsän reunaa työntää edelläni ulommaksi. Tuossa sen näette, kun katsotte tänne maan puolelle.

Ja minä silmäsin ja silmäni seisattuivat katsomaan. Se osa peltoa, jota äsken olimme katselleet ja joka oli navetan ja järven välillä, oli vielä pienonen tilkka sen suhteen, mitä navetan takapuolella oli tehty. Ja hupaista oli tuota vainiota katsella ja nähdä siinä ihan kuin tuoreeltaan, mitenkä viljelys karkoittaa tieltään korven eli kuinka sivistyksen voima voittaa raakuuden vastarinnan.

Vaikka oli vielä jotenkin valoisa, oli kuitenkin jo ilta siksi hämärtänyt, ett'ei kaikkia yksityiskohtia tarkkaan eroittanut. Mutta sen kuitenkin huomasin, että etumaiset sarka-osat olivat siistiä, vakaantunutta peltoa, jossa kasvoi rehevä ohra. Tuonnempana kasvava kaura näytti olevan harvempaa ja kasvulleen huonompaa ja herra kertoikin, että se pelto tänä kesänä kasvoi ensimäistä satoaan. Tämän takana oli kääntöauralla käännettyä nurmikkoa, joka mennä vuonna oli ollut heinän kasvussa; ja vielä siitäkin taampana näkyi kylvöheinävainiota, joka ennen oli ollut vetelänä suona.

Kaikista näistä piti herra minulle pitkän ja asiallisen esitelmän, selittäen niiden kyntämisestä ja kylvämisestä ja osoittaen kepillään, missä oli suuret viemäriojat ja missä muut pienemmät. Mutta ihan perimmäisenä pellon ja metsän välissä oli vielä iso aukea, josta näkyi halkopinoja ja häämöitti kummallisia häkkyräimäisiä olentoja, joista en osannut ymmärtää, mitä ne oikein olivat. Ja vasta vähän aikaa katseltuani huomasin, että ne olivat kantoja, jotka juurineen oli maasta väännetty, ja heitetty nurin niskoin suuriin kokoihin. Iltahämärässä ne näyttivät kammottavilta satasarvi-kummituksilta, jotka olivat metsästä astuneet sitä vartioimaan. Vaan oikeastaan ne olivatkin korven kaatuneita sotilaita, jotka viljelyksen voimakas valloittaja oli ijänikuisilta asuinsijoiltaan keikauttanut kumoon ja säälimättä heittänyt töppöset taivasta kohti. Mutta korven reunassa tuolla seisoi vielä synkkänä ja uhkaavana lukematon joukko heidän veljiään, seisoi siellä mustaverisiä pitkiä kuusia ja jäntterävartisia petäjiä, jotka olivat toinen toiselleen vannoneet metsän itsenäisyyttä puolustavansa, vannoneet ennen siihen kaatuvansa kuin hiuskarvaakaan väistyvänsä. Ja kerran oli heidänkin kaatumisensa päivä, ehkä jo ensi syksynä. Miehiä sinne silloin on heitä vastaan piennarta myöten kirves olalla asteleva, pian he saavuttavat korven reunan, terä vilkkaa, runko paukkaa ja vihaisesti ravistelee vanha metsän ruhtinas tuuheata tukkaansa. Mutta vihamies on voimakkaampi, yhä suurenee juurella haava ja lyhyt parahdus vain ilmoittaa vieressä seisovalle veljelle, että hänen vuoronsa on tullut.

Ei kuitenkaan ollut vielä tuo hetki tullut. Vielä seisoivat he siellä syvälle maahansa juurtuneina, hautoen juuriensa välissä tälvellista routaa, jota tuhoa tuottavana halla-usvana huokuivat yli vihannan vainion.

—Se se on se ikuinen hallanpesä tuo Suontaus-korpi ja routa ei sen povesta ole sulanut milloinkaan, sanoi herra, mutta jahka tässä ikää annetaan, niin kyllä se pengotaan ja eipähän mikään auta hallan paetessa, kun pannaan aurinko silmästä silmään paistamaan.

—Pappa! huudettiin yht'äkkiä heleällä neitosen äänellä ja minä näin yhden noista kahdesta seisovan kartanolla ja katsovan tännepäin. —Tulkaa ruualle!

—Tullaan, tullaan, vastasi herra, ja sitten sitä mentiin syömään.

* * * * *

Heitän haastamatta ruuat ja ruokapuheetkin. En puhu ruuan jälkeen rappusilla istumisestakaan, joka kuitenkin usein on maata matkustelevan nuorukaisen ihanimpia hetkiä sellaisessa talossa, jossa on nuoria neitosia. Jäykkyys on silloin jo sulanut, kesä-illan hämäryys antaa ajatuksille vauhtia ja jokapäiväisimpienkin kasvojen piirteitä verhoaa silloin salaperäisyyden viehätys, jota niissä selvällä päivällä turhaan hakee.—Ventovieraatkin tutustuvat tuossa pian toisiinsa ja olisivat millä hetkellä hyvänsä valmiit juomaan »sinun»-maljan.

Mutta pappaa alkaa haukotuttaa ja hän ehdottaa mammalle, että mentäisiin maata. Sanotaan »hyvää yötä» ja ohjataan vieras yliskammariin, jossa hänelle on valmistettu vuode kahdesta höyhenpatjasta ja pantu kynttilä, tulitikut ja vesilasi tuolille pään pohjiin.

Vieras jää yksin ja alkaa riisuutua. Sitä tehdessään hän avaa ikkunan ja nojautuu katsomaan ulos. Puutarha on siinä aivan hänen allaan ja koivun lehdistä tuoksuu yökaste. Hän tarkastelee puutarhaa. Hämärätä on, mutta hän huomaa valkoisen olennon väijyen hiipivän pitkin hiekkaista käytävää ja pujahtavan hernepenkkiin. Se on kissa. Siitä hän luo silmänsä ruispellon yli rantaan. Siellä on yksinäinen sauna ja etempänä rannalla nuottakota. Niityllä syö hevonen ja silloin tällöin kalahtaa sen vaskinen kello. Usma kohoo järven pinnasta ja peittää sitä paikotelien. Kuuluu yksinäisen yökulkijan varovainen melonta. Kaukana järven takana, jossain virstojen päässä mörisee härkä ja ammuu tuontuostakin intohimoisesti.

Vaan usma sakenee ja kosteus enenee! Vieraan käsivarsissa tuntuu vähän kylmältä. Hän sulkee akkunan. Kiipee sänkyynsä. Painuu syvälle pehmeihin höyheniin.

Kuinka kaunis on maailma, kuinka ihana elämä! Mistä syystä? en tiedä—se on vaan.