V.
»Helkavirsien» jälkeen Eino Leinon runoilijamahti ei ole kohonnut yhtä korkeisiin saavutuksiin. Hänen lyyrillinen tuotantonsa on sen jälkeen ollut yhtä moninaista, vaikka ei läheskään yhtä vuolasta kuin sitä ennen.
Hän on yhäkin ollut runoutemme harhaileva tuhlaajapoika, usein kevytmielinen, — mutta myös syyllisyytensä tunteva. Hän on laulanut »talviyöstä», mutta talviyö ei ole jäätänyt hänen sydämensä punaista verta, hän on tunnustellut »hallan» tuloa, mutta halla ei ole pannut hänen mielikuvituksensa tanhuainkukkeutta. Hänellä on edelleenkin ollut varaa tuhlata, — tuhlata rikkaita elämyksiä heikkojen säkeitten kaaokseen, nerokkaita runonäkemyksiä sekavien ajatusten peitteeksi.
Mutta ehkäpä on niin, että Eino Leinon täytyy aina olla runoilemisen vauhdissa, voidakseen yleensä jotakin luoda. Tuntuu melkein siltä kuin häneltä syntyisi hyvä runo ikäänkuin varkain, — muiden muassa. Huonot runot voivat hänen mielessään herättää hyviä assosiatsioita. Ehkäpä hänen ei ole otollista mennä patoamaan tulvehtivaa runovirtaansa: hyväkin runo voi musertaa niskansa outoja aituuksia vasten… Eino Leino on kerta kaikkiaan vuolaan inspiratsion mies, eikä harkitseva, »taiteellisesti hillitty» runoilija.
Joka tapauksessa meidän sopii olla hänelle kiitollisia siitä, mitä hän on meille hyvää antanut viimeiselläkin kehityskaudellaan. — Esim. »Talviyöstä» huomaa, että hänen asemansa on edellisen nousukauden aikana paljon varmentunut sillä mieskohtaisen runon asteella, jolle hän »Pyhässä keväässä» ja »Kangastuksissa» oli kohoamassa. Äänenpaino on täyteläinen, miehinen, poljento ja väritys kiinteä. Runoilija haastaa omista mieskohtaisista elämyksistään suggestiivisemmalla voimalla kuin entisessä runoudessaan.
»Joikuu joutsen jäästä saatu,
rantaan kuohut kolkot lyö.
Ankara on laulun laatu,
tuima talven tähtiyö.
— — —
Vierii virsi tammikuinen,
kuulee mykkä metsä, maa.
Turhaan riennät, tuiretuinen,
rientos talvi taltuttaa,
antaa aika jäätä järkeen,
loihdut synkät sydämeen,
kuolon kirjat miekan kärkeen,
haudan hankeen siniseen.»
(»Talviyö».)
Runoilija on huomannut elämän ympärillään alkavan autioitua; hän on joutunut omille taipaleilleen, jotka eivät ole samat kuin ystävien. Hän huomaa käyvänsä kohti suurta yksinäisyyttä. Mutta koruttomalla alistuvaisuudella hän tyytyy välttämättömyyteen:
»Astun nyt asehetonna eteesi, elämän Talvi; muuta ei suojusta minulla, sydämeni sylke yksin: muill' on kansa, ei minulla, muilla maa, minulla korpi, muilla ystävät ylimmät, mulla pitkä umpipolku…»
Suurin tuska hänelle ei kuitenkaan ole tämä yksinäistyminen. Suurempi on toinen kohtalon julmuus: sydämen ikuinen, turha rauhattomuus. Hänen sydämensä on tuulikannel, joka on tuomittu ikuisesti, hyödyttömästi helkkymään:
— — —
»se yössä, päivässä yksinään
soi ilmahan iäti väräjävään.
— — —
Ja tuulet taivahan soittelee!
Kevät saapuu ja syys, suvi pois pakenee,
sukukunnat kulkevat Tuonelaan,
jää kantelo jälkehen kaikumaan.
Kas, pohjoinen, kuinka se myrskyää!
Taas läntinen lempeä leyhyttää,
itä ankara itkuja pitkiä tuo,
ei hetkeä helkkymätöntä ne suo.»
Näissä säkeissä on oikeastaan runoilijan oma luonnemääritelmä. Hän tuntee herkemmin kuin muut ilmavirtojen kulun, ja hänen elämänsä on soida taivaan tuulten mukaan. Tai toisin kuvin lausuttuna: hän on suuren, läikkyvän meren laine. Hän on tahtonut taistella
»kuin metsäkoski yksin halki tiettömän tienoon;»
hän on tahtonut sammua
»kuin tähdenlento, tien viitaten erämaan lampeen.»
Mutta syvimmällä on tunto:
»Ah, en voi, en saata! Ma elämään tulin, nyt täytyy mun elon laine olla.»
Mutta »tuulikanteleen» kipein tragedia on, että se soi turhaan. Ne, jotka ovat sen kuulleet soivan lempeän länsituulen mukana, vaativat siltä »uskollisuutta»: sen pitää aina soida läntisen säveleitä heille. Mutta he kuulevat kohta tuulikanteleen itkevän itätuulessa:
»ah, tuulikantele on se vain, ei sielua sillä, ei tuntoa — — —.»
Mutta tarkkaava, altis korva olisi pitkin matkaa kuullut säveleitä, joissa on sielua ja tuntoa. Esim. muutamat Eino Leinon vv. 1904-5 kirjoittamista ajan-lauluista ovat teholtaan Kaarlo Kramsun väkevimpien samanluontoisten runojen veroisia. Kuinka terveellistä sanan rieskaa onkaan vielä tänäpänä miestä palleaa myöten pudisteleva uudenvuodenvirsi »Tottumus» (v:lta 1904), — jonka runoilija, sivumennen sanoen, ihmeellisesti on unhoittanut pois »Runokirjastaan», ottaessaan siihen joukon mitättömiäkin sepitelmiä! Ja miten leinolaisilta kaikuvatkaan nuo teräksennotkeat rytmit:
»Me uskoimme, että ihminen ei voi elää,
jos latva sen leikattu on, ja irti on juuret.
Me elämme sentään! Laulut ja kantelet helää,
kuin ennen, käy kirkossa kansa ja soi sanat suuret.
Sen tottumus tekee.
Oli uskomme väärä. Ei jyristen suistuta suolla,
vaan vitkaan mennään, meltona taipuvi rauta.
Jumaliste! Tunkiolla ei turhasta kuolla,
ja ainahan nauraa voi, kun itku ei auta.
Sen tottumus tekee.
Nyt uskon mä, että elää voisimme, vaikka
kyynpihdissä, pitelijällekin anteheks suoden.
Miss' ihminen lahoo, lieron on leikkimäpaikka,
ja viikon kun leikkinyt on, niin leikkivi vuoden.
Sen tottumus tekee.
Ja kun myrskyjen aika kohta saapuu, tervehtii runoilija sitä rohkein, jäntevin säkein, joissa on kohtalostaan tietoisen nuoruuden koko uskallus:
»Hyvästi, haaveet ja kukkaset, terve, aika karu! Hyvästi nuoret toivehet, runous ja taru! Terve, taistelo tasapää! Pimeys meidät saarti. Yöstä Pohjolan välkähtää kuolon kamala kaarti.»
(»Sekasorto», v:lta 1905.)
Sellaisissa säkeissä ei ole »talviyötä», vaan täyteläisen syksyn elämäntuska ja -hurmio. Ja kuitenkin: sama jylhä uskallus molemmassa runossa, »Talviyössä» niinkuin »Sekasorrossa». Talviöinen, jäänhelisevä yksinäisyys sekä raakojen alkuvoimien myrsky, — vain karaistu veri ottaa ne omalle osalleen!
Nimestään huolimatta »Talviyö»-kokoelma on Eino Leinon heleimmin kukkivia kirjoja. Siinä runoilija ikäänkuin tahtoo antaa itselleenkin todistuksen siitä veren hehkusta, jonka turvin hän uskaltaa käydä koditonta talvea kohti. Siinä on suven koko tunneasteikko: riemukasta aistihurmiota (»Niniven lapset», »Bajadeerit», »Atlantica»), tuoksuvan kesäyön tunnelmaherkkyyttä (»Nocturne»), kesäaamun seesteisyyttä (»Erotessa», »Kesäaamu»). Talven kovat tunnot ovat sulaneet, musikaaliset poljennot ottavat taas vallan; kielellinen autosuggestio nousee usein korkeimmilleen, — kuvakielen logiikan kustannuksellakin siellä täällä, —; väritys on tuore ja elävä.
Runoilija elää hetken riemua; hänellä ei ole enää ensimäisen nuoruutensa kaukolentoista, idyllistä, epämääräistä uskoa tulevaan »pyhään kevääseen»; mutta hänen hurmiossaan on syvempi väri. »Morituri» laulavat:
»On laulanta meille kuin illalle rusko
me suitsuamme yössä, vaikka sammui jo usko.»
Ja jos suuri usko onkin mennyt, on kuitenkin jäänyt ylpeä tietoisuus ihmisen menneisyydestä:
»Aution maan antoi Herra meille, me teimme sen viinitarhoiksi.
Myrskyisän meren
antoi Herra meille,
me aallot laivoin lannistimme.
Hehkuvat himot antoi Herra meille, me valjastimme ne valon varsoiksi.»
Ja elämän suruttomin karkelonilo laukeaa väkevästi keinuviin poljentoihin »Niniven lapsissa 1 ja 3», »Bajadeereissa», »Atlanticassa», »Keijukaisten laulussa», jotka kuuluvat muodoltaan notkeimpiin kaikista Leinon runoista. Ne vaikuttavat suorastaan fyysillisesti nostattaen, niinkuin luonteva tanssinäytös. Joskus sattuu kyllä ikävä onnettomuus; esim. heleässä »Atlantica» runossa on erään säkeen viime sana »huudat» houkutellut seuraavaan hirvittävät »tulipuna-horsmien luudat»!
Neutraalisempia runoja ovat koristeellisen kaunis »Karavaanikuoro», poljennoltaan aito-leinolainen:
»Kukka on kasvanut erämaan sannassa, punaraakku auennut aavikon rannassa. Erälaivat soutaa, ihanansa Intian prinssi nyt noutaa»;
sekä ihastuttava, kuulas »Kesäaamu», joka on Runebergin parasten idyllien veroinen. — Samassa sikermässä »Punainen neilikka», johon edellinen kuuluu, on pari palaa, joissa on persoonallista tuntua: »Tuulinen sija» näyttää O. Mannisen »Orvokki»-runon hauraammalta kaksoissisarelta; sikermän n:o 7 (»Menevät, murehtisinko»), on runoilijan silloisen pohjimmaisen elämäntunnon tyyntyneimpiä ilmauksia:
»Tule tuuli, pohjatuuli, tunnen keitahan keväisen, luo lunta polulle, talvi, tunnen palmun päivälatvan, messua jumalan myrsky, kuulen kukkuvan käkösen.»
Enemmän talvea on Eino Leinon viimeisessä runokokoelmassa »Halla». Mutta ei kuollutta talvea sekään. Esim. sellaisessa rakenteeltaan mahdollisimman yksinkertaisessa jääkukassa kuin runo »Hangen lapsia», on kuolematon tunteen kipinä. Siinä elää kokonaisia ihmiskohtaloita:
»Päämme päällä
taivahan uhka;
laulun lippaassa
tunteen tuhka.
Yössä, hangella
yhtyi tiemme.
Hangen lapsia
Lapista liemme.»
Tyylin yksinkertaisuus on kehittyneen ylimyksellisyyden tuntomerkkejä. »Halla» on siihen suuntaan kauimmas kehittynyt tekijänsä riimillisistä runoteoksista. Sen edustavimmat saavutukset ovat sanonnaltaan melkein matemaattisen täsmällisiä, säästeliäitä, kuulaita. Niiden rytmeissä on jotakin ylimyksellistä eleegisyyttä, — ei liika-kultuurin tuomaa ikävää, vaan miehen syvää kaihomieltä —, ja niiden musikaalisuus ei ole enää sanasointujen hurmioista leikkiä, vaan ajatuksen hiljaista yksinpuhelua.
»Hangen lapsia» on puhtaimpia tämän uuden tyylin luomia jalohelmiä. Toinen on »Talvilaulu»; sen herkistyneiden sointujen kirkkaus voisi tyydyttää itse Paul Verlaineä:
»On aurinko astunut meren, meren kattanut jäykkä jää, syys siirtynyt sankarin vereen, pian talvikin hallapää.
Ja voittanut on epäusko,
sydän särkynyt heikosti lyö,
on sammunut viimeinen rusko,
ja pitkä on Pohjolan yö.
Tule vitkaan talvinen huura yli maan, yli puun, yli veen, sada hiljaa kuoleman kuura yli urhon uinahtaneen.»
Musikaalisuus ja runonäyn selkeys yhtyvät onnellisesti myös tunnelmakuvassa »Meren maininki». »Punahilkka», vaikka muuten epätasainen, miellyttää jonkunlaisella tasaisen poljentonsa monotoonisuudella, johon kolmas, riimitön säe tuo vaihtelua. Tämä runomitta vaikuttaa erittäin hienostuneelta. — »Luonnon luotteissa» taas juhlii Eino Leinon sanamusikaalinen inspiratsio täydellä vapaudella; tämä runosarja, jossa on paikottain vaikuttavaakin paatosta, on koristeellisena kuva- ja sointumaalailuna vähempiarvoinen kokoelman puhtaasti mieskohtaisten runojen rinnalla.
»Halla» onkin ehkä subjektiivisesti mieskohtaisin runoilijan teoksista. Lukuunottamatta eräitä sangen perifeerisiä kuvailevia tai järkeileviä runosarjoja (»Lepaan neiti», »Lex», »Meren kaupunki», »Luonnon luotteita»), sen sisällys on runoilijan tilintekoa omasta elämästään. Ja sangen totista tilintekoa usein. Liian paljon siinä kyllä on sepitelmiä, jotka tuntuvat pelkästään tyylikokeiluilta tai hämärältä sanaleikiltä. Mutta Eino Leinoon nähden on luullakseni parasta asettua positiiviselle kannalle, t.s. olla liikoja huolimatta siitä, mitä hän on arvotonta jättänyt jälelleen, ja antaa arvo sille, mikä on hyvää. Olisi liian suuri — ja turha — työ selostella perinpohjin hänen heikkojen tuotteidensa kaikki heikkoudet, sillä ne ovat ainakin enimmäkseen satunnaisuuksia, runoilijaoikkuja: niistä ei saisi systeemiä…
On jo edellä esitetty muutamia »Hallan» uustyylisiä runoja, joihin todella kannattaa luoda huomionsa. — Runoilijan itsetutkisteluista herää entistään kipeämpi kohtalontunto, joka rohkeimpana hetkenä kiteytyy vähäsanaiseksi, tarmokkaaksi päätökseksi murtautua läpi talven jäiden, kuten yksinäinen laiva yössä (»Railo jäässä»). Ja runoilijan nähdään yhä uskollisena tälle päätökselleen murtavan jäätä edestään.
Toisina hetkinä hän selittää menneen elämänsä kohtalokkuutta. Hänellä ei ole ollut »vaalin valtaa», jos muilla liekin ollut; hän kulki tiensä niinkuin hänen täytyi. Hänen työnsä oli vain totella itseään, vaikka tulos olikin vain pivo tuhkaa, — »parhaan laulun», oman elämän tulos:
»Pankaa patsas haudalleni, kiveen tämä kirjoitus: 'Synkkä niinkuin sydämeni oli mulle sallimus. Itse iskin piistä tulta, sytyin, hehkuin tuokion, paloi paras laulu multa, tässä tuhka tumma on'.»
Tämä kohtalontietoisuus, tämä murhe kaikuu kauimmas »Elegian» teräskirkkaista säkeistä:
»Haihtuvi nuoruus, niinkuin vierivä virta.
Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.
Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiini:
riemua ei suo rattoisa seura, ei viini.
— — — — —
Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat.
Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat.
Kaikkeni annoin, hetken mä heilua jaksoin
haavehen kullat mieleni murheella maksoin.
— — — — —
Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan!
Kaikuvi kannel, lohduta laulu ei lastaan.
Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.
Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.»
Suuremmalla nöyryydellä, suuremmalla ylpeydellä ei moni runoniekka taida puhua itsestään.